Olin kaksivuotias, kun Puolan Zakopanessa järjestettiin hiihdon MM-kilpailut. Ne olivat meidän perheen ensimmäiset telkkarikisat. Perhehistoriaan ne jäivät tuon lausahdukseni takia, jonka olin tokaissut istuttuani kamarin lattialla tuijottamassa tuota ihmelaatikkoa ja sieltä näkyviä hiihtäjiä ja mäkihyppääjiä.

Vieläkään en ole päässyt unelmieni paikkaan, mystiseen Zakopaneen. Monet MM-kisat olen kuitenkin seurannut television ääressä senkin jälkeen. Niistä kisoista on nyt 55 vuotta ja aika monet MM-kisatkin on nähty – vuoteen 1980 astihan olympialaisissa hiihdettiin myös MM-mitaleista.

Seuraava välähdys MM-kisoistani löytyykin vuodelta 1964, kun Veikko ”Viki” Kankkonen (1 MM-kulta ja 1 hopea) hyppäsi kotikaupunkini Mikkelin Kattilalahden – perinteisten Porrassalmen kisojen pitopaikan – piskuisesta mäestä Innsbruckin olympialaisten ja siis MM-kisojen jälkeen voittohypyn, joka sai valtavan mustavalkoisen – siihen aikaan todellisuuskin oli samanlainen kuin TV:ssä – väkijoukon hurraamaan pipopäiselle mestarille tunnelmaa luovissa iltavaloissa. Nelivuotiaalle mahtava uusi kokemus isän ja enon turvallisessa seurassa.

Vieläkin voin palauttaa mieliin ja ruumiiseeni sen minulle silloin uudon tunnelman, joka sellaisessa väkijoukossa silloin syntyi. Olimme esifaneja, kun hartaina odotimme mestareiden esityksiä ja kun oli aika iloita ja juhlia huimasta hypystä – emme oikein tienneet, mitä olisi pitänyt tehdä. Jotkut taputtivat, mutta yleisin ääni oli hyökkäävän sonnilauman nostama kumea äkisti noussut meteli, joka syntyi ihmisten erilaisista vastustamattomista reaktioista johonkin sellaiseen, jota arjessa ei koskaan koettu. Niskakarvat nousivat pystyyn.

Innsbruckin kisat olivat Suomelle loistokkaat Kankkosen ja Eero Mäntyrannan (5 MM-kultaa, 4 hopeaa ja 3 pronssia) voittojen vuoksi, mutta itse kisoja en kuitenkaan saa enää mieleeni. Tuolta aikakaudelta muistan paremmin tutun trion Heimo Himanen, Veini Puttonen ja Arto Tiainen.

Mikkelin Hiihtäjien miehet taistelivat Kuusamon Erä-Veikkojen ja Jämsänkosken Ilveksen joukkueiden kanssa SM-viestien voitoista kuuskytluvun alkuvuodet. Suomi oli niin kova hiihtomaa, että ”Tintin” viidenkympin hopea (Holmenkollen 1966), pronssi (Seefeld/Innsbruck 1964) ja viestihopea (Seefeld/Innsbruck 1964) sekä pronssi (Lahti 1958) arvotettiin aikanaan ainakin lieviksi pettymyksiksi. Ei tosin Mikkelissä eikä minun mielessäni.

Aika hatarat kuvat minulla on Holmenkollenin kisoista kaksi vuotta myöhemmin. Silloin nousi esiin Pispalan poliisi Kalevi Laurila (3 MM-hopeaa 1966 ja 1964), josta on jäänyt mieleen yksi hauska lehtijuttu.  Jutussa nimittäin irvailtiin, että Laurila, jota monet sairaudet ja vammat vaivasivat, tuotiin joskus anbulanssilla kisoihin ja sieltä hän myös lähti piipaa-autolla heitettyään siinä välissä jotakin huulta Suomen hiihdon tilasta. ”Vanha Vipeltäjä” palkittiin aikanaan ”Eskon puumerkillä” näistä sanallisesti taitavista letkautuksistaan.

Aurinkoinen peltoaukeama, jolla hiihtää italialainen Franco Nones ja voittaa Grenoblessa 1968 kolmenkympin MM-kullan, näkyy edelleenkin verkkokalvoillani. Uskon, että tuo kuva on jäänyt mieleeni siksi, että se oli niin suuri järkytys meille suomalaisille, että italialainen voitti meidän hiihtäjämme. Yhtä lailla voin palauttaa Bob Beamonin ME-hypyn Mexicon kesäkisoista samalta vuodelta. Kummatkin järkyttivät pienen maailmani tasapainoa. Kaiketi monen muunkin.

Muistikuvat ovat kuitenkin pettäviä, mistä hyvä todiste löytyy Tatran kisoista vuodelta 1970. Luulin  muistavani erittäin hyvin, miten ”Susi-Kalle” Oikarainen (1 MM-kulta, 1 hopea ja 1 pronssi) hiihti Vjatseslav Vedeninin perässä tämän otettua Oikaraisen minuutilla kiinni jo alkumatkasta. Olin nähnyt kisan telkkarista, mutta itse asiassa olin kuvitellut näkeväni kyseiset hiihtäjät aina säännöllisin väliajoin omin silmin.

Näin ei kuitenkaan ollut, vaan olin vain kuullut radiosta tai ehkä jopa lukenut väliajat, joiden perusteella olin muka nähnyt hiihtäjät lähes koko matkan ajan. Todellisuudessa TV-kuva oli säälittävän vaatimatonta luokkaa. Kun näin joku aika sitten pätkän kisoista, niin Oikaraisen maalintulokin piti päätellä Anssi Kukkosen selostuksesta, sillä kuva oli maalialueellakin todella heikkotasoista.

Jos valokuvaaminen heikentää muistia, niin varmaan myös elävä kuva saattaa sen tehdä. Lapsuudessa ja nuoruudessanikin hiihtokisat selostettiin seuraavan päivän lehdessä alusta loppuun ja niissä vertailtiin ja spekuloitiin kisaa jokaisen kympin väliaikatietojen perusteella, vaikka tulos oli kaikilla jo tiedossa!  Oi niitä aikoja…

Sapporon kisoista kaikki muistavat nuoren Juha Miedon, jonka epäonninen mitalijahti alkoi jo Japanissa. Minä muistan kisoista kuitenkin paremmin Suonenjoen Vasaman Rauno Miettisen (MM-hopeaa 1972, 1978 ja 1982) ja Liisa Suihkosen (MM-hopea 1976). ”Rane” pelasi ”SuPassa” jalkapalloa, joten hän oli tuttu näky Mikkelinkin kentillä. Ainakin ”SaVua” vastaan muistan Ranen pyöritelleen suonenjokisten peliä.

Tykkäsin siitä, että joku ”yhdisteli” urheilua. Silloin en vielä tiennyt tulisiko 12-vuotiaasta minusta hiihtäjä vai jalkapalloilija. Aika varma olin, ettei Mikkelissä minusta tulisi mäkihyppääjää eikä yhdistetyn miestä.

Järvisen erikoiskilpasukset, hickoryreunoilla. Mahtavat. Sellaiset näin ensimmäistä kertaa Suihkosen Liisalla naapurin pihamäessä, jossa tapasimme Liisan, joka oli tuttu näky lenkeillämme. Liisa asui parin kilometrin päässä meistä – hän oli riuskana ohjaajana Koivikon koulukodissa. Kesällä hän souti hurjaa vauhtia erikoisella yhden käden vuorotyylillään niin että vesi suihkusi kuin ”esterin peestä”.

Järvisen erikoiskilpasuksia en tainnut saada, sillä ”Hämytsaaren isäntä” Eero Kolehmainen (MM-hopea 1952 Holmenkollenilla) myi minulle Karhun sukset, joita hän osapäivätöikseen kaupitteli hiihtokisoissa. Käytiin ne hakemassa ihan sieltä kartanolta, iso tupa on jäänyt mieleeni – ja Reetan sauvat.

Sain nimittäin kaupan päälle Reetan vanhat, mutta minun ensimmäiset lasikuitusauvani, jotka olivat Exelin Mäntyharjun tehtailla valmistetut. Reetta Kolehmainen oli silloin minua muutamia vuosia vanhempi lupaava hiihtäjä.

Vuosina 1962-1972 hiihdettiin MM-kisoja joka toinen vuosi, ja minä kasvoin aika vankasti suomalaiseen hiihtoon kiinni. Huippuhiihtäjiä – entisiä ja silloisia – sain nähdä elävänäkin Porrassalmen kisoissa, joissa kävi ulkomaisiakin tähtiä, kuten Ole Ellefsäter, Walter Demel tai Harald Grönningen.

1960-luku oli vielä suomalaisen hiihdon kulta-aikaa, mutta jo Tatran ja Sapporon kisoissa opin arvostamaan muidenkin maiden hiihtäjiä ja mäkihyppääjiä. Ihailin jopa Gari Napalkovia, Tatran kisojen mäkihypyn kaksoisvoittajaa, Ivar Formosta tai Oddvar Bråsta puhumattakaan. Samaan ”hiihtoperheeseenhän” hekin kuuluivat.

Meiltä suomalaisilta unohtuu niin helposti, että Suomi (195 mitalia) on edelleen MM-hiihtojen mitalitilastossa vankasti kakkosena Norjan (324 mitalia) jälkeen, mutta reilusti ennen Ruotsia (130 mitalia). Venäjä/NL on sekin saanut vain 167 mitalia. Näidenkin kisojen jälkeen Suomi pysyy kakkosena. Ei siis haittaa, vaikka ”Rise” ei mitalia saanutkaan. Ja sydäntä lämmitti sekin, miten ”urheilijapojat auttoivat ystäväänsä”…