Urheilua ja liikuntapolitiikkaa seuraava yleisö on todennäköisesti hämmästynyt siitä, miten ärhäkkäästi liikunta- ja urheilututkijat ovat viime aikoina ottaneet kantaa asioihin, joihin tutkijoiden ei ole aiemmin nähty juurikaan puuttuvan. Ilmiötä voi pitää sinänsä kannatettavana, mikä ei tosin tarkoita sitä, että nämä nimenomaiset julkitulot olisivat olleet täysin onnistuneita.

Yksi tarkoitukseni näissä blogeissani on ollut se, että käyn keskustelua liikunnan ja urheilun edistämiseen liittyvistä kysymyksistä olivat ne sitten tieteellisiä tai käytännöllisiä. Hyväkään tutkimus ei muutu käytännöksi eikä toimiva käytäntökään ole välttämättä kaikin osin täydellinen ellei sitä yhdessä muovata eteenpäin.

Itse olen vaatinut itseltäni sekä hyviä tutkimukseen tai käytäntöihin pohjautuvia perusteluja että konkreettisia ehdotuksia asioiden parantamiseksi. Viime aikoina olen yrittänyt konkretisoida Turun yliopistossa tekemäni sektoritutkimuksen Piireistä verkkoihin (tulossa) tuloksia kohdistaen ne ajankohtaisiin keskusteluihin huippu-urheilusta ja väestön liikuttamisesta (https://www.miksiliikun.fi/2016/09/08/edunvalvonnasta-vaeston-liikuttamiseen/,  https://www.miksiliikun.fi/2016/08/28/rio-puhetta-suhteellisuudentajuisesti/  ja https://www.miksiliikun.fi/2016/08/23/rion-kootut-selitykset-ja-nykyaikaiset-ratkaisut/).

Tutkimuksessani esitetään paikoin aika painavaa kritiikkiä sekä valtion eli opetus- ja kulttuuriministeriön liikunnan vastuualuetta (tutkimuksen tilaaja) että Olympiakomitean ja Valo ry:n toimintaa kohtaan. Kritiikin esittäjät olivat suurimpien (20 suurinta) urheilun lajiliiton toiminnanjohtajat. Myös urheiluseurakyselyn perusteella voi sanoa, että liikunnan ja urheilun rakenteissa ja toiminnassa on paljonkin kehitettävää. Tässä ei kannata toistaa laajemmin tutkimuksessa ja blogeissani laajemmin esitettyjä havaintoja eikä ratkaisuehdotuksiakaan.

Tässä nimittäin keskityn analysoimaan tätä räväkkää keskustelua, jota johtavat liikuntatutkijat ovat käyneet sekä Helsingin Sanomien että Liikunta & tiede –lehden sivuilla. Kohteena kummassakin artikkelissa/puheenvuorossa ovat olleet ”urheilujohtajien sisäpiiri” ja ”kabinetit”, joihin oletan suurin piirtein samojen ihmisten kuuluvan.

Yliopistotutkija Antti Laine, yliopistolehtori Kalervo Ilmanen ja professori Hannu Itkonen otsikoivat Hesarin puheenvuoronsa ”Urheilujohtajien sisäpiiri saa mitä tilaa” (HS, 2.10.2016), kun Nuorisotutkimussäätiön tutkijat Mikko Salasuo ja Päivi Berg sekä Likes-tutkimuskeskuksen tutkija Kati Lehtonen ja yksikönjohtaja Kaarlo Laine otsikoivat Liikunta & tiede –lehden artikkelinsa ”Kentiltä kabinetteihin – suomalaisen urheiluliikkeen nykytila ja tulevaisuus” (L&T 4/2016, 24-29).

Jos ollaan tarkkoja – ja miksei oltaisi – en analysoi tätä keskustelua, vaan edellisissä artikkeleissa käytettyjä osin retorisia argumentteja. Minähän olen pääasiassa samaa mieltä kirjoittajien kanssa siitä, että päätöksiä suomalaisesta urheilusta ja liikunnasta on tehty liian pienessä piirissä ja ainakin osin vaillinaisen tiedon varassa – tästä olivat samaa mieltä myös haastattelemani lajiliittojen toiminnanjohtajat.

Monet em. artikkeleissa tehdyt tulkinnat ovat kuitenkin outoja ja osa jopa hämmentävän ristiriitaisia keskenään. Voin kuvitella, että järjestöissä ja hallinnossa tai liikuntapoliittisessa päätöksenteossa toimivat ihmiset saattavat pitää näitä sinänsä tärkeitä puheenvuoroja huonoina juuri näiden, jos ei nyt täysin väärien, niin ainakin ongelmallisten tulkintojen takia. Olisi sääli, että artikkeleissa esitetyt tärkeät huomiot ohitettaisiin olankohautuksella tai niihin suhtauduttaisiin kielteisesti sen takia, että jotkut niissä esitetyt väitteet tai tulkinnat olivat retorisesti yliampuvia.

Huono kabinetti korvataan paremmalla – onko tässä joku yhteiskuntateoreettinen ongelma?

Yritän siis viedä keskustelua eteenpäin parantamalla argumentaatiota, jotta itse asioiden muuttamiseen päästäisiin. Sitähän ei edesauta se, että jotkut puheenvuorot leimataan arvottomiksi tai jotkut ihmiset/organisaatiot kyvyttömiksi tai tietämättömiksi. Kummassakin artikkelissa oli valitettavasti tällaista leimaamismentaliteettia, jonka kohteina olivat keskeisesti OKM:n liikunnan vastuualueen entinen johtaja Harri Syväsalmi ja Olympiakomitean väistyvä puheenjohtaja Risto Nieminen. Nämä uskallan identifioida, vaikka vain sisäpiirijutussa oli kuva Syväsalmesta, Niemisestä ja Mika Kojonkoskesta – ”kabinettia” ei henkilötasolla avattu toisessa artikkelissa lainkaan.

Heti aluksi pistää ajattelemaan tämä ärhäkkään keskustelun ajankohta, kun Syväsalmi ja Nieminen ovat olleet vuosikymmeniä keskeisissä asemissa liikunta- ja urheilupolitiikan vaikuttajina. Onko siis kyse siitä, että he – varsinkin Syväsalmi – on aiemmin toteuttanut ihan hyväksyttävää liikuntapolitiikkaa kabineteissaan ja että vain nyt ihan viime vuosina on tehty jotain väärin, vai ovatko tutkijat vain vaienneet aiemmin, kun ei ole uskallettu kritisoida valtaapitäviä?

Henkilökohtaisesti voin kokemuksesta sanoa, että joskus aiemmin kritiikkiä esittäneet tutkijat saivat kokea ihan konkreettisia ongelmia omalla urallaan. Ehkä maailma on nyt tässä suhteessa parempi eikä tänä päivänä enää tarvitse pelätä hankaluuksia tai sitten ärhäkkäät tutkijat luottavat siihen, että ”uusissa kabineteissa” istuvat heitä paremmin ymmärtävät ihmiset. Ehkä näille ulostuloille on muitakin syitä eli olisikohan nyt oikeasti se hetki, kun yhteiskunnassamme tapahtuu suuria muutoksia halusimmepa tai emme?

Fiksumpaa on tietenkin miettiä sitä, minkälaisen yhteiskunta- ja organisaatioanalyysin varaan nämä artikkelit rakentuvat, joissa kritiikin kohteeksi siiloutuvat sisäpiirit ja kabinetit. Kentiltä kabinetteihin –artikkelissa vedotaan vetoamasta päästyäänkin vuonna 2015 uudistettuun liikuntalakiin, jonka muuten valmisteli aika pieni piiri OKM:n virkamiehiä vahvistettuna muutamilla lähipiirin jäsenillä. Tätä lakia kuitenkin luetaan sekä ”eduskunnan tahtona” että kentän äänenä. Eduskunnan tahtohan se muodollisesti toki onkin, mutta vähänkään yhteiskunta- ja liikuntapolitiikkaa tai vaikkapa yliopistopolitiikkaa seuraava ihminen ei kai takertuisi lakitekstiin näin naivisti ja yksiviivaisesti kuin tässä artikkelissa tutkijat ovat tehneet.

Kansan tahdoksi liikuntalain yleviä tavoiteosioita voi periaatteellisella tasolla toki väittää, vaikka liikuntapolitiikan historiallinen linja on jo pitkään ollut, että luvataan enemmän kuin voidaan toteuttaa. Siihen mantraan ovat kompastuneet muutkin kuin sisäpiiriläiset eli toki myös lainsäätäjät. Itse ongelma tässä liikuntalakitulkinnassa on tosin vielä suurempi, koska tutkijat ymmärtävät tässä ”kentän” urheiluseuroiksi eli vapaan kansalaistoiminnan yhdistyksiksi, joiden pitäisi tämän mukaan toteuttaa kulloistenkin lainsäätäjien muuttuvia tavoitteita ja tarpeita alamaisina, joita pitää ohjeistaa ylhäältä käsin toteuttamaan itse asiassa juuri sen pienen sisäpiirin tahtoa.

Ristiriita tekstin sisällä on todella hämmentävä, sillä artikkelissa vaadittiin, että näitä ruohonjuuritason toimijoita pitäisi kuulla paremmin – Laineen ja kumppaneiden sisäpiirijutussa jopa ehdotettiin näiden tuhansien seurojen liikuntapoliittisten linjausten tutkimista, jotta kunnollista liikuntapolitiikkaa voitaisiin toteuttaa. Tällaiset väitteet kuulostavat väistämättä populistisilta heitoilta, joilla tietämättömien lukijoiden ääniä kalastellaan. Pakko sanoa, ettei yhteiskunta toimi eikä saa pohjoismaisessa mallissa toimia artikkeleissa esitetyillä tavoilla.

Pohjoismainen järjestödemokratia toimii niin, että seuroihin tullaan mukaan harrastamaan ja toimimaan, jos seuran toiminta koetaan itselle sopivaksi ja riittävän hyväksi. Jos toiminta ei tyydytä, siihen pyritään vaikuttamaan seuran päätöksentekoelimissä, mennään toiseen seuraan tai perustetaan uusi seura. Sitä tarkoitetaan ruohonjuuritason vaikuttamisella. Seurat taas pyrkivät vaikuttamaan lajiliittonsa toimintaan joko piirien kautta tai suoraan. Omassa tutkimuksessani lähes kaikissa lajiliitoissa oli pyritty lisäämään seurojen vaikutusvaltaa liitoissa, jotta kentän ääni kuuluisi paremmin.

Urheiluseurat kuuluvat yleensä jonkin urheilulajin lajiliittoon ja lajiliitto on yleensä ollut sekä Olympiakomitean että Valo ry:n jäsen. Tulevaisuudessa vain edellisen. Lajiliitot saavat toimintaansa valtionapua, joiden kriteerit ovat moninaiset vaikkakin varsin epäselvät. Urheiluseuroille on tarjolla myös suoraa valtionapua, mutta se koskee vain osaa seuroista ja niille on omat ehtonsakin. Seurat saavat myös merkittävää tukea kunnilta, joihin voi vaikuttaa kyseisten lautakuntien ja virastojen kautta suoraan.

Vaikka ymmärrän, että resurssien antajat tai jakajat mielellään ohjailevat avustusten saajia, niin peruskuvion tulisi olla se, että hallinto palvelee ruohonjuuritason ja valtakunnan tason toimijoita eikä päinvastoin. Avustuksille täytyy olla kriteerit, mutta mikä takaa sen, että esimerkiksi OKM:n pieni liikuntayksikkö vahvistettuna valtion liikuntaneuvoston parlamentaarisella ryhmällä, olisi pätevämpi tulkitsemaan kentän tarpeita kuin ovat ne kymmenet elleivät sadat tuhannet vapaaehtoiset ja palkatut seuratoimijat siellä ”rajapinnassa”?

Tutkijoiden ajatus kuitenkin menee jotenkin niin, että urheiluseuroihin pitäisi päästä vaikuttamaan suoraan liikuntapolitiikan keskiöstä, lakiin tukeutuen ja näiden katto- tai palvelujärjestöjen toimiessa aktiivisina toimijoina, vaikka se jäi epäselväksi, että miten ne sen oikein tekisivät. Lajiliitot  ja niiden seurat nimittäin toimivat tälläkin hetkellä – ja ovat toimineet ainakin toimialajärjestö SLU:n syntymisen jälkeen – hyvin itsenäisesti. SLU:lla eikä Valo ry:llä tai Olympiakomitealla ole eikä voikaan olla kovin kummoista päätösvaltaa näihin itsenäisiin lajiliittoihin nähden – niillä taas pitäisi tai ainakin voisi olla suurempi vaikutus kattojärjestön toimintaa kohtaan. Sitä paitsi aivan suurimmat lajiliitot ovat taloudellisestikin niin vahvoja, että ne voisivat käsittääkseni vaikka luopua valtion avusta ja samalla valtion ohjauksesta.

Tässä lajiliittojen ja katto-organisaatioiden välisessä suhteessa onkin yksi ongelma: SLU:n perustamisen jälkeen OKM:n hallinto ja nämä kattojärjestöt muodostivat oman urheiluseuroista ja lajiliitoista irtautuneen todellisuutensa. Tai: onko se ongelma, jos suurimmat urheilun lajiliitot eivät oikeastaan tarvitse lainkaan mitään kattojärjestöhimmeliä – osa ei edes Olympiakomiteaa? Kyse ei siis ole ollut vain pienestä sisäpiiristä, vaan isommasta “valuviasta”.

Tutkijat kuitenkin selvästikin haluaisivat, että jokin taho määräisi, miten urheiluseuroissa toimitaan, ”Ilman selkeää ohjausta tai ohjeistusta ei toteutustasolla voi olla selkeää ymmärrystä siitä, mitä yhdenvertaisuus ja tasa-arvo liikunnan kontekstissa tarkoittavat ja miten ne tulisi huomioida. Tällaisia kysymyksiä ovat esimerkiksi yhteiskuntaluokka, sukupuoli, erityisliikunnan tarpeet, etnisyys ja seksuaalinen suuntautuminen”, kirjoittavat Lehtonen ja kumppanit. Epäluottamus seurojen toimintaa ja niiden aktiivisia toimijoita kohtaan on erittäin voimakasta, mikä näkyy kritiikkinä sitäkin kohtaan, että seuroissa kuitenkin pyritään kasvattamaan ”kunnon kansalaisia” (tämä on siis negatiivinen ja vastustettava ajatus).

”Liikuntalain henki” olisi siis saatava jalkautumaan tänne epämääräiselle ja jopa vaarallisen oloiselle seurakentälle. Itselleni on kuitenkin annettu ymmärtää, että pohjoismaisissa yhteiskunnissa luotetaan juuri siihen ruohonjuuritasoon, joka saattaa siis joskus toimia ainakin tutkijoiden mielestä tyhmästikin, mutta jota ei pidä mennä kenenkään toimesta liikaa ohjailemaan tai puututaan periaatteeseen, joka on lähes pyhä. Tämä ei siis tarkoita sitä, ettenkö itsekin olisi koko pienen ikäni toiminut niin, että urheiluseura toimisi paremmin. Kyse on nyt keinosta, miten se toteutettaisiin.

Minun on vaikea nähdä, että urheiluliike muodostaisi hierarkisen ja autoritaarisen ylhäältä alaspäin menevän organisaation, jolla olisi artikkelin toiveen mukaisesti ”yhteinen rintama ja yhteinen ääni”, joka voisi määrätä ja kontrolloida tuhansien urheiluseurojen ja siellä toimivien kymmenien tai satojen tuhansien ihmisten tekemisiä. Enkä siis pidä sitä suomalaiseen yhteiskuntaan sopivana ratkaisunakaan, sillä noinhan populismi juuri toimii – esitetään monimutkaisiin ongelmiin yksinkertainen ratkaisu.

Emotionaalisesti ymmärrän hyvin tutkijoiden voimattomuuden tunteet, kun oma tutkimus näyttää ongelmat, mutta yhteiskunta ei toimi niin kuin itse sen toivoisi toimivan. Käsittelin tätä samaa poliittista ongelmaa laajemmin arvioidessani Esa Rovion ja Teijo Pyykkösen pamflettia vähän liikuttavien liikuttamiseksi (http://www.liikuntaneuvosto.fi/julkaisut/valtion_liikuntaneuvoston_julkaisusarja/liikuntakulttuurin_kasitteet_muuttuvat_ja_muuttavat.622.news).

Urheiluseurakyselyni perusteella en myöskään olisi kovinkaan huolestunut siitä, miten urheiluseuroissa toimitaan. Valtaviin – ja osin aivan epärealistisiin – odotuksiin nähden urheiluseuroissa toimitaan sekä eettisesti että taloudellisesti ajatellen hyvin ellei erinomaisesti. Jos urheiluseurat olisivat julkisin varoin toimivia palvelulaitoksia tai –yrityksiä, niin niiltä voisi toki odottaa vielä enemmän, mutta sellaisia varoja tuskin lähiaikoina, jos koskaan, on lupa odottaa. Silloinkin tosin vastustaisin kehitystä, sillä vapaan kansalaistoiminnan moninaiset hyödyt yksilöille, ryhmille ja koko yhteiskunnalle ovat niin mittavat, etteivät hyvätkään julkiset tai yksityiset palvelut kykene koskaan samaan.

Ymmärrän hyvin tutkijoiden huolen siitä, että urheiluseuratoiminta ei aukene kaikille monista eri syistä – olenhan tutkinut asiaa mm. sukupuolen, ikäpolven, etnisyyden näkökulmista ja olemme kehittäneet monenlaisia konkreettisia ratkaisujakin eri hankkeissa. Niitä on voinut lukea runsaasti tältäkin blogisivulta.

Artikkeleissa esiintyneet tutkijat eivät kuitenkaan kertoneet omista ratkaisuistaan konkreettisesti, mitä olisi voinut odottaa, koska he leimasivat kabinettien tekoset ”epäonnistuneiksi todellisuussimulaatioiksi”. Ongelmista konkreettisimmaksi voinee lukea artikkelissa esitetyn väitteen, ettei suuressa osassa seuroista tarjota lainkaan harrastetoimintaa. Käsite toki sopii paremmin jonnekin muualle kuin urheiluseuraan, mutta oletan, että sillä tarkoitetaan harrasteliikuntaa. Vaikea sanoa, miten käsite eri tutkimuksissa määritellään, mutta tutkimissani urheiluseuroissa harrasteliikkujille ja -urheilijoille tarjottiin kuitenkin eniten toimintaa. Itsekin toki toivoisin urheiluseuroilta tai muilta toimijoilta enemmän tällaista toimintaa, mutta tuskin se yksin ratkaisee vähän liikkumisen ongelmaa, saati huippu-urheilun haasteita.

Käsitteiden ja konkretian välinen puuttuva yhteys valitettavasti vaivaa artikkelin kirjoittaneiden tutkijoidenkin kirjoitusta muutenkin. Vai mitä on sanottava ratkaisusta, jota he tarjoavat. ”Suurin ja ratkaiseva haaste urheiluliikkeen tulevaisuuden kannalta on se, kyetäänkö kabinettien simulaatioissa ottamaan huomioon siitä puuttuvat perusparametrit – kohtaamaan nykyaika, sen realiteetit ja sen todellisuus.” Tämän artikkelin perusteella tutkijoilla ei ole kyllä itselläkään tarjottavanaan kovin konkreettisia ratkaisuja. Sosiologille ne ovat tuttuja, mutta käytännön toimijoille yhteenveto ruohonjuuritasolle suunnatun luvun jälkeen ei ehkä aukene: ”Onkin perusteltua esittää, että urheiluliikkeen eri tasoilla painotetaan erilaisia pääomia ja toimijoiden intressit ovat keskenään varsin ristiriitaisia.”

Haluaisin ymmärtää, että tässä tutkijat ovat esittäneet aidon ja tutkimuksiinkin perustuvan huolensa suomalaisen liikunnan ja urheilun tilasta ja mahdollisista ratkaisuista. Kovin vähän tästä kyllä jää käteen kentille tai edes kabinetteihin – valitettavasti. No, se tosin tuli selväksi, että kabineteissa on tehty vääriä tilanneanalyyseja.

Lehtosen ja kumppaneiden artikkelissa osa argumenteista oli piilotettu tutkimusprojektin taakse, jota ei tässä kyseisessä artikkelissa eksplisiittisesti avattu. Myöhemmin ehkä nähdään konkreettisempaakin materiaalia. Tämähän oli kaiketi tilattu juttu, koska tiedelehteen haluttiin vähän visioita ja innovatiivista tekstiä tylsän tutkimustiedon lisäksi. Seuraavaan artikkeliin toivoisin jonkinlaisen mallin siitä, miten suomalaista liikunta- ja urheilupolitiikkaa pitäisi ohjata, resurssoida ja toteuttaa, jotta vähän liikkuvat saataisiin liikkumaan ja huippu-urheilu kukoistamaan ilman että (kansalais)yhteiskuntamme perusperiaatteita aletaan rikkomaan.

”Väärin sammutettu” korjataan ”tuumaustauolla”

Laineen, Ilmasen ja Itkosen puheenvuoro Hesarissa ei perustunut edellisestä poiketen mihinkään yhteen tutkimushankkeeseen, vaan oli tekijöiden puheenvuoro eli mielipidekirjoitus. Toki sille oli annettu arvokkaampi paikka Hesarin sunnuntaisivuilla. Tutkijaryhmän pointti on siinä, että nyt pitää ottaa aikalisä ja tutkia asioita paremmin. Periaatteessa ihan ok toive, vaikka ei sille mitään perustetta tai historiallista syytä ole. Järjestöjen ei tarvitse tutkia asioita tehdäkseen päätöksiä. Hallinnonkaan ei tarvitse käyttää tutkimusta hyväkseen ellei sitä siihen erikseen velvoiteta ja politiikassahan voidaan aivan hyvin tulkita tutkimuksia, jos niitä tehdään, itselleen ja aatteelleen suosiollisella tavalla.

Siksi onkin outoa, että tutkijat nostavat esiin muutamia tutkimuksia tai selvityksiä, joita ei heidän mielestään ole käytetty oikein tehtäessä järjestöpoliittisia päätöksiä. Varmaan niitä on luettu ainakin eri tavoin kuin kriittiset tutkijat tekevät, mutta ne ovat kuitenkin vain pienen pieni osa siitä informaatiosta, jota mainittujen järjestöpoliittisten ratkaisujen tekoon tarvitaan. Tässä puheenvuorossahan keskitytään taivastelemaan Valo ry:n sulautumista Olympiakomiteaan, jota puheenvuorossa pidetään ”valtavana muutoksena” Suomen liikunta- ja urheiluelämässä. Sen pelätään heikentävän liikunnan asemaa (huippu)urheilun ottaessa vallan.

Liikunnan asema organisoituneessa urheilu- ja liikuntakentässä on kuitenkin ollut heikko aina. Näin oli SVUL:n ja TUL:n hallitessa eivätkä SLU tai Valo kyenneet toimimaan niin, että urheiluseurat olisivat muuttuneet liikuntaseuroiksi. Urheiluseurat ovat toki kehittäneet toimintaansa, mutta eivät ne koskaan ole voineet vastata koko kansan liikuttamisesta. Sitä ei myöskään voi kattojärjestöstä, hallinnosta tai liikuntapoliittisesta päätöksenteosta käsin määrätä niiden tehtäväksi. Tarvitaan nimittäin kokemuksellisesti merkityksellistä toimintaa, jota halutaan harrastaa ja jota vapaaehtoiset haluaisivat järjestää.

Urheilu on sellaista, mutta liikunta ei valitettavasti ole vetänyt mukaansa vapaaehtoisia toimijoita lainkaan samalla volyymilla. Urheiluseuroissa liikuntakin on urheilulajien harjoittamista ja kilpailuihin osallistumista. Tässäkin tosin on kyse siitä, miten liikunta määritellään. Urheiluseuroissa toki liikutaan koko ajan enemmän, mutta ei tavoiteta vähän liikkuvia. Urheiluseurat eivät laajasti ottaen – hyviä poikkeuksia toki on – voi eivätkä kykene ottamaan vastuuta koko väestön liikuttamisesta.

Ratkaisuna aikalisä, jonka aikana liikuntatieteilijät selvittävät asiaa, on vain aika lisä niihin selvityksiin, joita on jo tehty iso pino. Aiemmassa blogissani jo esitinkin konkreettisen mallin siihen, miten vähän liikkuvien liikuntamahdollisuuksia parannettaisiin mm. uudentyyppisen ”liikuntaseuran” avulla (https://www.miksiliikun.fi/2016/09/08/edunvalvonnasta-vaeston-liikuttamiseen/). Olen myös käsitellyt vähän liikkuvien liikuttamista tarkemmin  (https://www.miksiliikun.fi/2015/12/22/vahan-liikkuvien-liikkumispolku-kokemuksellista-kotouttamista-liikuntakultturiin/). Suomessa on myös tehty paljon muutakin tutkimusta ja hanketoimintaa, joiden perusteella vähän liikkuvien liikuttamista voitaisiin edistää konkreettisesti.

Suomalaisen ”projektiyhteiskunnan” perusongelma kuitenkin on, että ongelmiin ei puututa konkreettisesti. Käytännössä tätä voisi kuvata tilanteeksi, jossa tiedetään, että virran yli pitäisi rakentaa silta, jotta ihmiset ja tavarat voisivat liikkua sen yli. Sen sijaan järjestetään hankehaku parhaan mahdollisen sillan rakentamiseksi. Ja koska ”projektikoneesta” saa rahaa, mutta itse sillan rakentaminen on kalliimpaa, kestää kauemmin ja sen rakentamisen aloittaminen muuttaisi nykytilannetta ja rakenteita, niin 15 vuoden päästäkin kinastellaan siitä, mikä näistä – jo kymmenistä ehdotuksista – olisi toteutuessaan se paras.

Jyväskylän yliopiston liikuntatieteellinen tiedekunta ei tietysti koskaan rakenna uutta urheilu- tai liikuntaorganisaatiota, vaan se on keskittynyt näiden projektien tekemiseen. Siksi heidän on luontevaa tulkita pitkäaikainen prosessi liikunta- ja urheilujärjestöjen toimintatapojen ja rakenteiden uudistamisesta ”väärin sammutetuksi”. Argumentit ja ajankohta vain ovat kovin ristiriitaiset: syytetään rahojen syytämisestä huippu-urheiluun, syytetään huonoista huippu-urheilutuloksista (Rion mitalien perusteella) ja samalla vaaditaan rahaa pois huippu-urheilusta kohdistamalla se koko väestön liikuttamiseen organisaatioiden (nimeämättä niitä tai niiden toimintatapoja) kautta.

Puheenvuorossa käytetty retoriikka vedonnee suureen yleisöön, joka huudahtanee: noin minäkin ajattelin!  Hehän eivät tiedä, että lasten, nuorten, aikuisten, erityisryhmien liikuntaa tai ikäihmisten liikuntaa ei ole suomalaisessa mallissa koskaan ajateltu hoidettavan pelkästään kansalaisjärjestöjen voimin. Urheiluliike ei ole tähänkään asti hoitanut kuin osan aikuisten, ikäihmisten tai erityisryhmien liikunnasta. Viimeisin on osin kuntien vastuulla ja osin ao. järjestöjen, kun taas aikuisurheilua harjoitettaneen tulevaisuudessakin urheilun lajiliitoissa ja aikuisurheiluliitossa. Suomalaisessa järjestelmässä aikuiset ovat olleet omaehtoisen liikunnan tai yksityisten liikuntapalveluiden asiakkaita, eivät urheiluseurojen jäseniä. Kukaan ei ole olettanut, että urheiluseurat kykenisivät nykyisillä resursseillaan hoitamaan koko väestön liikuttamisen. Tai voihan olla, että huippututkijat näin ovat olettaneetkin.

Tutkijoiden joka suuntaan viuhuvan kritiikin ajatuskulkua on vaikea seurata, mutta kaiketi on ajateltu, että jokin sisäpiiri toimii sekä tyhmästi, jäävinä että tehottomasti. Se muuttaa toimintatapoja ja rakenteita, mutta väärällä tavalla. Painopiste pitäisi saada väestön liikuttamisen suuntaan, mutta samalla mitaleitakin tulisi enemmän ellei meillä olisi näin surkeita johtajia.  Ratkaisuna kai olisi vaihtaa johtajat, koska mitään konkreettista visiota tutkijat eivät kykene esittämään. Sisäpiiri tosin toimi silloinkin, kun Olympiakomitea ja Valo olivat erillisorganisaatioita .

Sellainen malli varmaan saadaan 3-5 vuoden päästä, kun oikein aineistoin ja menetelmin tehty tieteellinen tutkimus asiasta pukataan julkisuuteen. Tässä on mainittava, että tutkijat Ilmanen ja Itkonen eivät tässä puheenvuorossa enää vaadikaan tutkimusta, kuten tekivät vain vähän aikaa sitten (https://www.miksiliikun.fi/2016/08/28/rio-puhetta-suhteellisuudentajuisesti/), vaan ”juuriin menevää arvokeskustelua liikuntakulttuurimme nykytilasta ja tulevaisuudesta”. Mitä tässä nyt yritän vähän itsekin käydä…

Onhan oikeasti iso ongelma, että osa väestöstä liikkuu liian vähän. Mutta on myös täysin epärehellistä väittää, että Valo ry:n ja Olympiakomitean yhdistäminen olisi valtavan iso muutos, joka heikentäisi liikkujien asemaa. Nyt tarvitaan ihan erilaista toimintaa kuin mitä kattojärjestötyyppiset organisaatiot kykenevät tuottamaan. Katto-organisaatioihin kohdistuvan tuumaustauon sijasta Jyväskylässä voitaisiin kokeilla ja tutkia alueellisen liikuntaseuran mallia. Kun sote-uudistus saadaan alkuun, niin meillä voisi siten olla jo toimiva malli vähän liikkuvien liikuttamiseksi vapaiden kansalaisjärjestöjen vapaaehtoistoimijoiden ja liikunnan, kulttuurin ja muun kolmannen sektorin erinomaisen asiantuntijuuden voimin. Mutta ehkä on kiinnostavampaa tutkia ylätason järjestöjen johtajien tekemisiä.

Tuumaustauko kuulostaa aina hyvältä idealta – silloin kukaan ei tee mitään väärin, jos ei oikeinkaan. Olisiko silti voinut odottaa, että liikuntatieteellisessä olisi havahduttu tähän valtavaan järjestötasoiseen liikuttamisongelmaan ihan itsenäisesti joskus aiemmin? Sillä ongelmahan on ollut olemassa todella pitkään, sen ratkaisumalli tai ratkaisun esittäjä nyt vaan ei liikuntatutkijoille kelpaa.

Vai onko tässäkin nyt kyse siitä, että valtiolta pitäisi ensin saada yliopistolle rahaa ja toimeksianto, jotta voitaisiin tehdä sitä tutkimusta? Tutkimuksen jälkeenkin päätökset ja toimenpiteet tehdään kuitenkin joko järjestöissä, hallinnossa tai liikuntapoliittisten päättäjien toimesta – kuka takaa, että silloiset sisäpiirit tulkitsevat oikein tutkijoiden toivottavasti konkreettisemmat suositukset?

Pitäisiköhän perustaa ”tulkkipalveluja”, joissa tutkijoiden käännettäisiin tutkijoiden, käytännön toimijoiden, hallinnon ja politiikan edustajien käsitteitä ja näkemyksiä yhteiselle kielelle? Saisikohan niitä myydyksi, tarvetta näyttäisi olevan…

Lähteitä:

Tiihonen A. 2016. Edunvalvonnasta väestön liikuttamiseen (https://www.miksiliikun.fi/2016/09/08/edunvalvonnasta-vaeston-liikuttamiseen/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 8.9.2016.

Tiihonen A. 2016. Rio-puhetta – suhteellisuudentajuisesti (https://www.miksiliikun.fi/2016/08/28/rio-puhetta-suhteellisuudentajuisesti/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 28.8.2016.

Tiihonen A. 2016. Rion kootut selitykset – ja nykyaikaiset ratkaisut. (https://www.miksiliikun.fi/2016/08/23/rion-kootut-selitykset-ja-nykyaikaiset-ratkaisut/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 23.8. 2016.

Tiihonen A. 2016. Missä on Suomen Leicester – mitä liigapalloilukartasta voi lukea? (https://www.miksiliikun.fi/2016/06/06/missa-on-suomen-leicester-mita-liigapalloilukartasta-voi-lukea/).   Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 6.6.2016.

Tiihonen A. 2016. Liikkumisen kokemukselliset merkitykset kasvatuksen tukena (http://www.outwardbound.fi/blogit/ammattilaisblogi/liikkumisen-kokemukselliset-merkitykset-kasvatuksen-tukena-) Blogi sivulla www.outwardbound.fi, 17.2. 2016.

Tiihonen A. 2016. Uutta ajattelua ja toimintatapoja etsimässä (https://www.miksiliikun.fi/2016/06/01/uutta-ajattelua-ja-toimintatapoja-etsimassa/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 1.6. 2016.

Tiihonen A. 2015. Vähän liikkuvien liikkumispolku – kokemuksellista kotouttamista liikuntakultturiin. (https://www.miksiliikun.fi/2015/12/22/vahan-liikkuvien-liikkumispolku-kokemuksellista-kotouttamista-liikuntakultturiin/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 22.12. 2015.