Rion olympialaisten huono menestys on saanut aikaan mielenkiintoisen keskustelun, johon on osallistunut harvinaisesti monien alojen asiantuntijoita eikä vain some-huutelijoita. Fb- tai blogipostaukset, kolumnit ja media-haastattelut eivät tietenkään sisällä kovin syvällisiä analyyseja, mutta arvovaltaisilta tahoilta annettuina niitä on toki luettava vakavasti.

Rion menestymättömyys  on vaivannut mm. Jyväskylän yliopiston liikuntatieteellisen tiedekunnan professori- ja/tai johtajakolmikkoa Kimmo Suomi, Hannu Itkonen ja Kalervo Ilmanen, nuorisotutkija Mikko Salasuota ja emeritusprofessori Matti Rimpelää.

Tässä on mahdotonta arvioida näitä eri maailmoissa syntyneitä kommentteja yhteismitallisesti. Taistelu tulkinnoistahan ei lopu koskaan, jos emme pysty niitä jotenkin kehystämään. Esimerkkinä voi pitää Pressiklubia (Yle TV1, 26.8.2016), jossa Ruben Stillerin johdolla keskusteltiin asiasta, jossa oli oikeastaan vain yksi  fakta eli tasavallan presidentti Sauli Niinistön lausunto transpondereiden käytöstä Itämeren yllä lentävissä koneissa.

Sen jälkeen neljä studiossa ollutta ihmistä oli kaikesta eri mieltä. Ja jokaisen totuus tuntui hänen puhuessaan jotenkin universaalilta, mutta kun joku muista (mukana poliitikko, tutkija ja toimittaja) esitti oman totuutensa, niin ristiriita oli melkoinen.  Omassa kontekstissaan jokaisen mielipide oli varmaankin relevantti, mutta yhteistä näkökulmaa ei löytynyt.

Kun seuraavassa yritän kontekstualisoida joitakin näistä näkökulmista, niin tarkoitukseni on lisätä ymmärrystä siitä, miten meidän kaikkien totuudet syntyvät niissä kehyksissä, joissa itse olemme. Jos olemme sokeita näille taustoille, niin emme voi suodattaa mielipiteistä sellaisia, joista voisi olla hyötyä yhteiskuntamme kehittämisessä. Tässä tapauksessa voisi olettaa, että lähtökohta kaikilla keskustelijoilla olisi huippu-urheilun kehittäminen ellei puheenvuorossa erityisesti mainita syyksi jotakin aivan muuta.

Esitin itse viime blogissani yhden vaatimattoman näkökulman huippu-urheilun kehittämiseksi, jossa oli samankaltaisia piirteitä kuin Pasi Kosken ja Jari Lämsän vuonna 2015 Int. Journal of Sport Policy and Politics julkaistussa  artikkelissa, jossa esitettiin sosiaalihistoriallisia selityksiä Suomen huippu-urheilumenestykseen.

Artikkelissa esitettyä pienen maan syndroomaa en itse pidä kuin (hyvänä) tekosyynä, mutta lajidiversiteetti eli Suomen menestyminen ainakin kohtuullisen hyvin monissa suurelle yleisölle melko tuntemattomissa ei-olympialajeissa on tietysti hyvä selitys. Artikkelissa käytiin läpi hiukan yli sata vuotta historiaa, joten kovin yksiselitteisiä ratkaisuja juuri tähän päivään ei muuten mainiossa artikkelissa kuitenkaan ollut. Tässä tila ja aika ei riitä arvioimaan tieteellistä artikkelia syvemmin, vaikka se en ansaitsisikin.

Kosken & Lämsän tutkimusartikkelin otetta voi kuvata ymmärrystä lisääväksi, vaikka on vaikea sanoa, miten ko. tutkijat esittäisivät mielipiteensä, jos niitä kysyisi toimittaja tai jos he joutuisivat panemaan tutkimuksensa tulokset konkreettisiksi ehdotuksiksi huippu-urheilun kehittämiseksi. Ehkä nekin vielä näemme.

Yksi keskeinen jakolinja Rio-puheenvuoroissa on nimittäin se, että osa keskustelijoista keskittyy siihen, mitä on tehty väärin (kritiikki, jonka voi myös jakaa negatiiviseksi ja sitten vaikeammaksi eli myönteiseksi tai rakentavaksi kritiikiksi), kun joissakin kirjoittajat jo tietävät, mitä pitäisi tehdä, mutta sitä vain ei saada muutettua käytännön toiminnaksi, koska toimijat (tässä yleensä olympiakomitea ja sen huippu-urheiluyksikkö, mutta joissakin tapauksissa koko urheilujärjestelmä) eivät ymmärrä maailmaa samalla tavalla kuin val(a)istunut puheenvuoron käyttäjä.

Tutkimuksenkin  tarkoituksen voi ymmärtää pelkästään olemassaolevan kritiikiksi tai toimintoja kehittäväksi tai näiden yhdistelmäksi. Oli lähtökohta mikä tahansa, niin (isoksi) haasteeksi jää, miten fiksu tutkimus vaikuttaisi käytäntöihin. Lähtökohtana näiden Riosta innoituksensa saaneiden mielipiteiden arvioimisessa pitäisin kuitenkin sitä, että keskusteluun osallistujilla olisi jotakin konkreettista sanottavaa juuri huippu-urheilun kehittämisestä tai heillä olisi ainakin tuore näkökulma asiaan.

Sanottavaa onkin runsaasti  liikuntatieteen professoreilla Kimmo Suomi, Hannu Itkonen & Kalervo Ilmanen TUL-aviisissa ilmestyneessä haastattelussa ”Tutkijakolmikko haluaa tutkimuksellisen näkökulman arvioimaan urheilun tilaa”, joka tässä linkin alla kokonaisuudessaan (http://www.tulaviisi.fi/Jutut/TabId/869/ArtMID/1665/ArticleID/225710/Tutkijakolmikko-haluaa-tutkimuksellisen-nakokulman-arvioimaan-urheilun-tilaa-.aspx#.V774EViI7UU.twitter).

Liikuntakasvatuksen laitoksen johtaja Kalervo ”Ilmanen muistuttaa huippu-urheilun rahoitusta nostetun lähtötilanteesta 150 prosenttia eli noin 35 miljoonaa vuodessa. Ilmasen mukaan neljä vuotta näillä satsauksilla on riittävä aika tekemään Suomen mestarista kansainvälisen tason huipun.”

Hän jatkaa:”Nyt halutaan syyllistää koululiikuntaa. On aivan järkyttävä väittää, että koulun tehtävä muka olisi kasvattaa Suomeen huippu-urheilijoita. Olemme täällä laitoksella tutkineet koululiikuntaa, joka on viimeiset 50 vuotta pysynyt suunnilleen samanlaisena, eikä se aiemmin estänyt Suomen menestymistä. Yksistään TUL:n urheilijat saivat kymmenkertaisesti enemmän mitaleita, kuin Riossa koko olympiajoukkue. Menestymättömyys ei todellakaan ole koululiikunnan vika, vaan se on urheilun oman tekemisen vika”, Ilmanen sanoo.

Me lukijat jäämme nyt odottamaan tutkimuksellisia argumentteja Ilmasen väitteille. Itse en muista yhtään sellaista nähneeni, jossa tuo ensimmäinen väite olisi todistettu, mutta varmaan niitäkin löytyy, koska se tässä tutkimusinstituution johtoportaasta sellaiseksi esitetään.

Koululiikuntaväite jättää vielä hämmentyneemmän kuvan, jonka saattaisin kokea sekä loukkaavana (jos olisin liikunnanopettaja) että oman laitokseni toimintaa halventana. Liikuntakasvatuksen laitoksen yhtenä keskeisenä tehtävänä on kai ollut juuri liikunnanopetuksen kehittäminen ja nyt laitoksen johtaja väittää julkisesti, että mitään muutosta ei puoleen vuosisataan ole tapahtunut.

Ulkopuolisena ihmetyttääkin, miten sekä huippu-urheilun menestymättömyys ja samanaikainen väestön liikunnan väheneminen on nyt täysin koululiikunnasta ja sen tutkimisesta riippumatonta. Liikuntatieteellinen tiedekunta  –  tai ainakin kyseiset professorit – tuntuu asemoivan itsensä jotenkin koko tämän muun yhteiskunnan ulkopuolelle. Professoreiden syvästi loukkaantuneet kommentit OK:n Mika Kojonkosken vaatimuksista liikuntatieteellistä tiedekuntaa kohtaan vielä allekirjoittavat.

Kuvaus Kojonkosken vierailusta tuntuu liioitellulta, mikä sopinee TUL-aviisin retoriikkaan. Aika hyvin urheilujärjestöissä kyllä tiedetään, miten autonominen liikuntatieteellinen tiedekunta on. Eräs haastattelemistani urheilujärjestön toiminnanjohtajista sanoikin kainosti: ”ettei liikuntatieteellisen tiedekunnan ehkä tarvitsisi suhtautua vihamielisesti urheilujärjestöihin”.

Itkonen ja Suomi vaativat samassa haastattelussa urheilujärjestöjen ulkopuolista arviointitutkimusta huippu-urheilusta. ”Kun mukana on tutkimuksellinen näkökulma, olisi tämän jälkeen kykyä sanoa mitä pitää muuttaa”, Itkonen sanoo ja Suomi komppaa:” Humun ihmiset tulivat urheilun sisältä mutta nyt olisi oltava rohkeita ja tehdä urheilun ulkopuolinen arvio ja tehdä johtopäätökset.”  Rivien välistä on luettavissa pääviesti: arviointitutkimuksen  maksaa valtion liikuntaneuvosto ja tekee liikuntatieteellinen tiedekunta.

Satunnainen matkailijakin ehkä ihmettelee, ettei tiedekunnassa ole oma-aloitteisesti tehty tällaista pitkäjänteistä tutkimusta. Tutkimuskokemusta omaava saattaa ymmärtää, että kuvatun kaltaisen kunnollisen arvioinnin tekemiseenkin menee olympiadin verran aikaa. Jaksaakohan Suomen kansa odottaa menestystä, jos aikajänne taitaa sitten lopulta venyä jopa Kojonkosken prosesseja pidemmäksi?

(Nuoriso)tutkija Mikko Salasuo esittää myös konkreettista kritiikkiä. Hänen kohteenaan on koko urheilujärjestelmämme. ”Hän on sitä mieltä, että koko urheilujärjestelmämme, jota olympiakomitea hallinnoi, ei perustu yhtikäs mihinkään; ei tutkittuun tietoon, ei toisten maiden hyviin kokemuksiin eikä toimintamalleihin.” (http://www.kaleva.fi/urheilu/tutkija-mikko-salasuo-urheilujarjestelmamme-ei-perustu-mihinkaan/736315/ ).

Tässä suhteessa Salasuo onkin Ilmasen kanssa samaa mieltä eli jos tutkittu tieto ei vaikuta koululiikuntaan,niin ei se vaikuta muuhunkaan urheilujärjestelmään. Voi tässä olla ristiriitakin, sillä Salasuohan sanoo rivien välissä aika suoraan, ettei liikuntatieteellisestä tutkimuksestakaan ole mihinkään.

Ero nuorisotutkimukseen onkin suuri, sillä nuorisotutkijat ”bunkkaavat” nuorisojärjestöjen kanssa ja niillä kummallakin on oikein läheinen yhteys myös valtion (OKM; nuoriso-osasto) kanssa. Kun siis liikuntatieteellinen pitää kiinni kynsin hampain autonomiastaan, niin nuorisotutkijat ovat ottaneet aivan toisen lähestymistavan niin järjestöihin, valtioon kuin kuntiinkin. Kuntien nuorisotyöhän tekee myös läheistä yhteistyötä tutkijoiden kanssa.

Nuorisopuolella ei tosin järjestetä olympialaisia, jotta nuorisotutkijoiden ja –järjestöjen toiminnan tehokkuutta voitaisiin mitata samalla tavalla kuin urheilua. Toki sillä kentällä dopingia vastaa puoluepoliittisesti värittynyt ja vääristynyt järjestörahoitus ja liikkumattomuutta voi hyvin verrata nuorison lisääntyneeseen passivoitumiseen ja syrjäytymiseen (joku pitäisi kai tätä jälkimmäistä paljon huolestuttavampana ilmiönä).

Ja jos nuorisojärjestelmää (pitäisikö tällaista käsitettä sitten käyttää) tarkasteltaisiin, niin voitaisiin tulla samaan tulokseen Salasuon kanssa: ei sekään lopulta perustu tutkittuun tietoon eikä toisten maiden kokemuksiin tai toimintamalleihin. Kyllä nuorisojärjestöt – varsinkin kun ovat laajasti aatteellisia – ihan autonomisesti toimintaansa ohjaavat ja toteuttavat. Kuntien nuorisotyön sisälläkin on monenlaista käytäntöä, joista vain osa pohjautuu tutkittuun tietoon.

Siitä kuitenkin olen samaa mieltä – kun nyt vähän tunnen nuorisopuoltakin – että tutkijoiden ja käytännön toimijoiden vuorovaikutus on huomattavan paljon parempaa kuin liikunta- ja urheilupuolella.

Konteksti liikuntapuolella on kaiken lisäksi erilainen kuin nuorisopuolella tai edes Salasuon mainitsemassa kansainvälisessä  esimerkissä: ”Lähes kaikki muut länsimaat ovat Salasuon mukaan luoneet itselleen järjestelmän, jota johdetaan poliittiselta tasolta, joka perustuu erittäin vahvasti tutkimustietoon ja jossa koko urheilun kenttä toimii mukana. Islanti on tästä malliesimerkki.”

Meillähän ”urheilujärjestelmä” on vain osa liikuntapoliittista kokonaisuutta ja nuorisotutkimusta vastaava lähinnä psykologinen, kulttuurinen ja sosiologinen liikuntatutkimus on vain pisara meressä liikuntabiologisen ja –pedagogisen tutkimuksen valtavirrassa. Tutkimus, joka kyllä tunnetaan erinomaisesti urheilujärjestöissä ja olympiakomiteassa onkin liikuntafysiologiaa, biomekaniikkaa  ja muuta biologispohjaista tietämystä. Eikä Suomi tässä suhteessa poikkea muista maista – liikuntatieteissä valtavirta on ehdottomasti tällä suunnalla.

Salasuo ei myöskään tunnista ongelman poliittista ulottuvuutta, joka Suomessa taas on hiukan erilainen kuin monissa muissa maissa. Teijo Pyykkönen kiteyttää (HS, 27.8.2016) hyvin tämän liikunta- ja urheilupoliittisen dilemman taisteluksi terveysliikunnan ja huippu-urheilun välille, josta selittyy se, ettei kumpaakaan hoideta järkevästi tai edes kunnolla.

Itse olen käsitellyt tätä kokonaisuutta käsitetutkimuksessani (http://www.liikuntaneuvosto.fi/files/314/Liikuntakulttuurin_kasitteet_muuttuvat_ja_muuttavat_vln_2014_6.pdf, 191-198), jossa konkretisoin myös päättäjille sen, miten meidän tulisi ainakin tunnistaa erilaiset liikunnat (arki-, kunto- , harraste-, terveys- ja erityisliikunta)  ja urheilut (juniori-, kilpa-, huippu- ja aikuisurheilu), jotta voisimme resurssoida niitä kohdallisemmin. Jos näitä erilaisia liikunnan ja urheilun toimintoja ei tunnisteta, niin ei poliittisin ja taloudellisin välinein myöskään löydetä niitä ihmisiä, jotka näiden toimintojen taakse kätkeytyvät.

Lisäksi toki tarvitaan erityistoimintaa sekä vähän liikkuvien ja eri tavoin syrjäytymisuhassa olevien tukemiseksi (sektorien välistä yhteistoimintaa, ks. https://www.miksiliikun.fi/2015/12/22/vahan-liikkuvien-liikkumispolku-kokemuksellista-kotouttamista-liikuntakultturiin/)  ja huippu-urheilussa (erityisesti talouselämän ja yksityisten toimijoiden panos, ks. https://www.miksiliikun.fi/2016/08/23/rion-kootut-selitykset-ja-nykyaikaiset-ratkaisut/).

Tähän kohtaan onkin hyvä ottaa vielä sosiaali- ja terveyssektori mukaan. Emeritusprofessori Matti Rimpelääkin Rion menestymättömyys ja sen syyt kiinnostivat. Facebook –päivityksessään  22.8.2016, 15.26, Matti Rimpelä kirjoittaa:

”HUMU vastaan LASU 100 – 0. On hyvä tunnistaa kirkkaasti yhteiskunnalliset tärkeysjärjestykset.

Lähes samaan aikaan huippu-urheilun muutosryhmän (HUMU) työskentelimme lastensuojelun selvitysryhmässä (LASU). Istuimme toistakymmentä kokousta, kuuntelimme asiantuntijoita, haastateelimme ja selvitimme. Mitään palkkioita ei maklsettu kokouksista yms. Kaksi sihteeria oman työnsä ohella. Loppuraportissa 81 sivua ja 54 esitystä. Laatua ei ole juurikaan kritisoitu. Esityksiä toimeenpantu hitaasti, nyt odottelemme hallituksen kärkihankkeiden etenemistä.

Selvitysryhmämme työn seurasin myös HUMU:n työstä julkaistuja tietoja ja erityisesti siiihen osoitettuja resursseja (esim. pääjohtaja tason palkkoja ja tonneja haastatteluista, joita ei edes tallennettu analysoinnista puhumattakaan). Olin kyllä vihreä kateudesta. Tuolloin jopa hieman luonnostelin kolumnia otsikolla “HUMU vastaan LASU 6-0”

Kun edelliseen lisätään tuoreet selvitykset Olympiakomitean rahanakäytöstä ja RIOn menestys, tulevat yhteiskunnalliset tärkeysjärjestykset entistäkin selvemmiksi. Huippu-urheilu on Suomessa monin verroin tärkeämpää kuin lasten, nuorten ja lapsiperheiden hyvinvointi. Jos muuta väitätätte, pohtikaa olisiko realismia, että lastensuojeluun asetettaisiin selvitysryhmä, jossa olisi viisi pääjohtajatason palkoilla rekrytoitua jäsentä ja haastatteluista ilman tallennusta ja analyysiä maksettuisiin 1000 euroa/haastatelta. Menisimme kv. konkressiin ja varaisimme varmuuden vuoksi lähes koko hotellin!

6 – 0 ei riitä, kyllä se on kirkkaasti jo 100 – 0 kun katselen kokonaisuutena 2010-lukua.”

Rimpelä siis perustaa väitteensä siihen, että lastensuojelua kehittänyt työryhmä teki työnsä vapaaehtoisesti ja sai 81 sivun loppuraportin ja 54 esitystä. Laatua ei kuulemma ole kritisoitu, mutta esityksiä on toimeenpantu hitaasti. Rimpelä mainitsee perusteluissaan mm. sen, että HuMu-ryhmä sai pääjohtajatason palkkoja, OK:n rahankäytössä on epäselvyyksiä ja Rion menestyskin oli huono. Erityisesti Rimpelää ihmetytti haastatteluista maksetut 1000 euron palkkiot. Huippu-urheilu on näin ajatellen Rimpelän mielestä monin verroin tärkeämpää kuin lasten ja nuorten hyvinvointi.

Professori on oikeassa siinä, että HuMu-ryhmän työ ei ansaitse prosessina kiitosta. Tunnen asiaa sen verran, että hain työryhmään jäseneksi. Ehdotin puolipäivähommaa, josta ajattelin saavani korkeintaan 2500 € kuukaudessa. Myöhemmin vielä tarjosin osaamistani juuri näiden kyseisten haastattelujen tulkintaan. Olenhan ohjannut valmennukseenkin liittyviä väitöskirjoja ja minua pidetään liikuntasosiologian ja kvalitatiivisten menetelmien asiantuntijana. Asiantuntemustani ei tarvittu.

Huippu-urheilun lisäksi tunnen myös sosiaali- terveysjärjestöjen toimintaa ja lastensuojeluakin ihan henkilökohtaisesti. Silti en voi täysin yhtyä Matti Rimpelän käsitykseen enkä edes haluaisi asettaa yhteiskunnan eri toimintoja mustavalkoisesti vastakkain. Tiedän myös lastensuojelutapauksia, joille (huippu)urheilu on ollut paljon tärkeämpi tekijä selviytymisessä kuin mikään varsinainen lastensuojelutoimenpide. Toivottavasti niissä 54 esityksessä muuten oli lastensuojelulasten urheilu- ja muiden harrastusten erinomaisen tärkeän merkityksen huomioiminen!

Vertaan kuitenkin seuraavassa lastensuojelua ja huippu-urheilua toisiinsa ajatellen juuri tuota yhteiskunnallista merkitystä.

Aloitetaan resursseista. Matti Rimpelän toisaalla tehtyjen arvioiden mukaan lasten ja nuorten hyvinvointiin käytetään Suomessa 10 miljardia euroa. Liikuntaan kaikkineen on laskettu käytettävän 3-4 miljardia vuodessa – kumpikin summa lienee kuitenkin lähinnä hyvä arvaus.

Pääosin liikunnan ja urheilun saama julkinen satsaus menee kuntien kautta liikuntapaikkoihin, kun valtio tukee järjestöjä reilulla 60 miljoonalla ja liikuntapaikkarakentamista, koko väestön liikuttamista ja osaamista kaikkia noin 30 miljoonalla eurolla (yhteensä noin 150m€). Huippu-urheiluun mennee yhteensä noin 15 miljoonaa. Ylivoimaisesti suurin osa urheiluseurojen ja lajiliittojenkin toiminnasta menee muuhun kuin huippu-urheiluun, vaikka voihan sitä ajatella, että kaikki seuroissa pyörivät ovat potentiaalisia huippu-urheilijoita.

Liikuntalaissa vastuut on määritelty niin, että valtion ja kuntien tehtävä on luoda materiaaliset resurssit (osa erityisliikunnasta) ja toiminta on seurojen ja järjestöjen vastuulla. Suurelta osin siis vapaaehtoisten ja/tai yleishyödyllisen yhdistystoiminnan avulla ja kautta. Toki mukana on jo kaupallisia ja ammattimaisia urheiluseuroja, mutta julkinen tuki niille on kuitenkin yleensä pistemäistä ja tilannekohtaista.

Lastensuojeluun käytetään suoranaisesti 600-700 miljoonaa euroa ja lastensuojelun keskeisiä asiakkaita eli kodin ulkopuolelle sijoitettuja on 15000-20000. Lastensuojelu on pääosin kuntien toimintaa ja lakisääteistä, mutta alueella on myös voimakkaita järjestötoimijoita, kuten Lastensuojelun keskusliitto, Pelastakaa lapset ry., Sos-lapsikylä, Mannerheimin lastensuojeluliitto ja Perhehoitoliitto. Lisäksi alueella on runsaasti laitoksia (lastenkoteja, ammatillisia perhekoteja ja koulukoteja).

Lastensuojelulaki uudistettiin muutama vuosi sitten ja nyt näköjään tehdään siihen jälleen uudistuksia. Kunnissa on ollut käynnissä erilaisia toimintatapoja ja järjestöt tuottavat tutkimus- ja kehitystyöllään uusia hyviä käytäntöjä mm. RAY:n tuella.

Vastuu ennen sote-uudistusta on ennen kaikkea kunnilla, joiden olisi toteutettava lastensuojelulain tavoitteet lain turvin ja uhallakin. Huippu-urheilulla ei ole samanlaista poliittista, yhteiskunnallista ja lainsäädännöllistä tukirankaa, vaan huippu-urheilun tuki neuvotellaan ikään kuin kolmikannassa järjestöjen (lähinnä olympiakomitea ja merkittävät lajiliitot), OKM:n liikuntahallinnon (urheiluministeri) ja valtion liikuntaneuvoston (VLN) kanssa vuosittain. Toki nämä ratkaistaan osin myös hallitusohjelmissa ja tietyissä komiteapapereissa pidemmäksikin aikaa. Huippu-urheilua tutkitaan KiHussa eli huippu-urheilun tuke-laitoksessa ja OKM tukee myös suoraan joitakin kehityshankkeita alueelle.

Poliittisjuridisesta näkökulmasta katsottuna lastensuojelu näyttäisi olevan yhteiskunnalle tärkeämpi alue kuin huippu-urheilu. Näin toki pitääkin olla. Rimpelä perusteli huippu-urheilun merkitystä mm. sillä, ettei huono menestys olympialaisissakaan ole resurssoinnille ongelma. Lastensuojelusta voi sanoa samaa: monet kunnat rikkovat vuosittain lakia mm. lopettamalla huostaanotot, koska raha kunnan kassasta on loppu.

Eniten Rimpelää harmitti HuMu-ryhmän saamat isot korvaukset. Ne tosiaan olivat poikkeuksia myös liikunta- ja urheilupuolella – ikinä en ole saanut kummoisia korvauksia useista vaativista asiantuntijatehtävistäni. Kerran tulin toki palkituksi liikunnan tasa-arvotyön eteen tekemästäni työstä.

Käsitykseni mukaan sosiaali- ja terveyspuolen järjestöjohtajilla on ainakin yhtä hyvät elleivät paremmatkin palkat kuin liikuntajärjestöissä. Ja osataan sielläkin törsätä, mutta jos urheilujournalistit ovat hampaattomia, niin ei sote-järjestöjä juuri mikään taho tarkkaile yhtä lailla.

Nuorisoasuntosäätiön kaltaisia ongelmiakin oletan olevan muissakin järjestöissä, joista monet ovat (puolue)poliittisesti värittyneitä. Tarvitaanko lastensuojeluunkaan noin monta päällekkäistä järjestöä tai mielenterveyteen, vanhusasioihin? Urheilujärjestöjä on viime vuosina yhdistetty/yhdistynyt melko runsaasti, joten siellä on ainakin yritetty säästää.

HuMu-ryhmän (yli)suurta resurssointia voisi toki hiukan puolustaakin Rimpelän esimerkkiä hyväksi käyttäen. Kun lastensuojeluryhmä teki 54 esitystä, niin sehän ei ole vaikeaa. Minäkin teen päivässä parikymmentä hyvää esitystä sekä lastensuojeluun että huippu-urheiluun, jos ei ole vaatimusta, että ne voitaisiin myös toteuttaa. Rimpeläkin kertoi, että niitä otetaan käyttöön hitaasti, jos ollenkaan.

HuMu-ryhmän alkuperäistavoitteena oli myös toimintatapojen muutosprosessin aloittaminen, mikä on paljon vaikeampaa. Nyt voi sanoa, että siinä ryhmä ei onnistunut niin hyvin kuin resurssien käyttämisessä, mutta ei myöskään voi sanoa, etteikö ryhmän työ olisi saanut aikaiseksi muutoksia organisaatioissa. Ne muutokset eivät toki ole näkyneet vielä huippu-urheilumenestyksen paranemisena ainakaan kesäolympialaisissa. Jonkinlainen muutosprosessi on kuitenkin ollut käynnissä, vaikka HuMu-ryhmän tärkeintä resurssitavoitetta ei olekaan toteutettu eli urheiluakatemioille ei ole annettu toivottua lisärahoitusta.

Olisin siis taipuvainen ajattelemaan, ettei vertailujen tekeminen eri asioiden kesken ole kovin helppoa. Kun syytetään huippu-urheilua liikuntatieteen, nuorisotutkimuksen tai lastensuojelun näkökulmista käyttäen vertailuja, niin olisi hyvä tunnistaa myös oma kotipesä ja sen mahdollisuudet ja vastuut omassa kontekstissaan.

Minulla ei ole mitään tarvetta puolustaa olympiakomiteaa tai HuMu-ryhmän työtä – päinvastoin minulla olisi em. keskustelijoista varmasti eniten syytä kritisoida ja itse asiassa kanttiakin se tehdä –  mutta en kuitenkaan pidä järkevänä kritiikkiä, jossa yksinkertaistetaan monimutkaista maailmaa tavalla, joka ei varsinkaan näinä kahtiajakautumispuheiden aikana anna kovin rationaalista ja suhteellisuudentajuista kuvaa edes suomalaisista tiedemiehistä. Osa heistä on siihen myös itse syyllisiä.

Lopuksi siteeraan vielä Matti Rimpelän siteerausta, koska se sopii tähän kontekstiin kapulakielisyydestään huolimatta mainiosti. FB-sivullaan 25.8.2016, 12.39 Matti Rimpelä kirjoittaa:

”Pajukoski (2001) totesi, että projekti- ja ohjelmatyöskentelyn räjähdysmäinen kasvu kaikilla julkishallinnon alueilla oli muuttanut rahoitusrakenteita projekti- ja ohjelmaperusteisiksi. Eriytyvät projekti- ja ohjelmarakenteet kuormittivat väheneviä resursseja, mutta eivät automaattisesti tuoneet lisäresursseja niiden toteuttamiseen. Pajukosken mukaan uuden kehittäminen ja omaksuminen vaativat kärsivällisyyttä ja yleensä enemmän aikaa kuin hankkeille varataan. Kaksi vuotta ei ole riittävän pitkä aika toimintojen tai rakenteiden muuttamiseen. Parhaimmillaan siinä ajassa voidaan muodostaa käsitys mukana olijoiden asiantuntemuksesta ja päästä prosessin alkuun.”

 Tämä viilentäköön hiukan kuumimpien keskustelijoiden päätä. Vaikka meistä ”paremmin tietäjistä” joku olisikin oikeassa tilannearviossaan, niin se tieto ei muuta kovin nopeasti maailmaa. Hitaammaksi se tuostakin muuttuu, jos vaaditaan ensin rakenteiden, resurssien ja ihmisten vaihtamista, toiseksi laajoja arviointitutkimuksia ja kolmannessa vaiheessa päästäisiin sitten itse toimintaan käsiksi, jos oltaisiin vielä puheväleissä.

Suhteellisuudentajuista ehkä olisi, että meistä itse kukin esittäisi, mitä me konkreettisesti osaisimme ja voisimme tehdä huippu-urheilun hyväksi (ja sitten toisaalla, miten saisimme väestön liikkumaan enemmän). Huippu-urheiluväeltä voisi nyt myös vaatia sen, että he olisivat itse aktiivisia etsimään osaajia, joista voisi olla heille hyötyä. Onhan aivan naurettavaa, että me emme tällaiseen Suomessa pysty…

Tai sitten on pakko alistua siihen, että ”hyvä arvokeskustelu” on nykyään Juha-Pekka Raesteen (HS, 28.8.2016: Vihdoin hyvää arvokeskustelua) ylistämää toisten keskustelijoiden leimaamista ja tahallista väärin ymmärtämistä. Sellaiseen ei kai kellään oikeasti ole halua, sillä sanoma muuttuu hurjasti, jos nimeämme puhujat ennakkoluuloisesti. TUL-Aviisi esimerkiksi nimesi haastateltavansa ”tutkijakolmikoksi”, toimittaja Juha Kanerva fb-sivullaan ”humanistisiiveksi”, mutta joku kolmas voisi leimata heidät ”liikuntatieteen vasemmistoblokiksi”, jos käyttäisi Raesteen kriteereja hyvän arvokeskustelun tunnusmerkeistä – nehän olivat:”Tällaista liki akateemista, mutta kielikuvin kärjistävää keskustelua siitä, mitä vaadimme itseltämme ja toisiltamme, tarvitaan lisää!” Kysyn vaan:Ihanko totta tarvitsemme artikkelissa esitettyjä käsittämättömän yksisilmäisiä leimoja, joita muille keskustelijoille annettiin.

Jos nyt joku ehdottomasti haluaa leimata minut tässä keskustelussa (varmasti moni on jo mielessään sen tehnytkin), niin annan vähän taustatietoa tästä kontekstista eli urheilun maailmasta. Olen punavalkoinen (Mikkelin Pallo-Kissat, HePuLi, TUK/TUL), sinivalkoinen (Mikkelin Hiihtäjät, SVUL  ja  JyP-77, SPL), mutta myös keltamusta (Mikkelin Kilpa-Veikot, SVUL ja Puijon Pallo, SPL) ja keltavihreä (Puotinkylän Valtti, TUL). Kaikki nämä ja muutamat muutkin urheiluyhteisöt ovat varmasti vaikuttaneet ajatteluuni ja näkemyksiini. Revi siitä leimoja…