Jalkapallon globaali kieli

Joskus kuulee väitettävän, että jalkapallo on globaali kieli. Ihan jokainen maailman kansalainen ymmärtää sitä, oli heidän äidinkielensä tai isänmaansa mikä tahansa. Väite lienee liioiteltu, mutta kyllä jalkapalloa voinee pitää kulttuurisena tuotteena, joka tunnetaan kaikissa maailman kolkissa ja josta voi puhua melkein kenen kanssa tahansa. Nekin, jotka eivät seuraa jalkapalloa, eivät pidä sitä merkityksellisenä tai jopa vihaavat koko peliä, eivät ole voineet välttyä jalkapallon monenlaisilta vaikutuksilta.

Jalkapallo ei toki ole ainut kulttuurituote, joka on levinnyt maailmanlaajuisesti. Huomionarvoista lienee se, että jalkapallo on niin monen maan ykkösurheilulaji, vaikka maailmanmestareita tai maanosien mestareita on löytynyt yllättävän harvoista maista. Jalkapalloa siis pelataan ja seurataan, vaikka siinä ei kovin hyvin menestyttäisikään kansainvälisillä areenoilla. Jalkapallo kykeneekin viehättämään ja herättämään innostusta niin paikallisilla, alueellisilla kuin kansallisillakin kentillä riippumatta kansainvälisestä menestyksestä.

Suomessahan on perinteisesti korostettu kansainvälisen menestymisen merkitystä urheilussa – toki myös tieteessä, vientiteollisuudessa ja koulumenestyksessä – josta syystä jalkapallokulttuuria pidetäänkin meillä ohuena. FIFA:n rankingia seurataan kuin Pisa-tuloksia tai ulkomaankaupan yli- tai alijäämää, joiden vaihteluista luemme sen, miten hyviä ihmisiä me muiden maailman kansojen silmissä olemme. Helpottavaa lienee, että monissa muissa maissa ajatellaan ainakin jalkapallon suhteen lähes samoin. Kaikesta kansainvälisestä kuohunnasta riippumatta jalkapallolla menee hyvin tai erinomaisesti melkein kaikissa maissa. Jopa Suomessa.

En puutu tähän tässä enempää, vaan tarkastelen yhtä jalkapallon viehätyksistä tai merkityksistä eli juuri tätä ”kieli-väitettä”.  Oikeastaanhan väitteessä ei puhuta kielestä samassa mielessä kuin puhutaan Suomen tai Ruotsin kielestä, vaan siitä, että ymmärrämme jalkapallon perusidean ja kykenemme jossakin määrin myös kommunikoimaan toistemme kanssa jalkapallosta, vaikka meillä ei olisi yhteistä kieltäkään. Tästä seuraa myös se tärkeä asia, että me voimme puhua – usein tosin englannin kielellä – jalkapallosta ja jalkapalloilijoista eri maista tulevien ihmisten kanssa oikein sujuvasti.

Usein näissä kohtaamisissa jaetaan yhteisiä kokemuksia otteluista, pelaajista ja jopa peleissä käytetyistä taktiikoista. Kuka tahansa tunnistaa hyvän ja huonon ottelun eron, jos hyvänä pidetään jännittävää ottelua, jossa tilanteet vaihtelevat yllättävästi. Sekin on helppo tunnistaa, kun pelaajat yrittävät intensiivisesti, vaikka ottelussa ei tulisi paljon maaleja tai edes maalitilanteita. Myös hyvien tai ainakin näkyvien ja suosikiksi nousevien pelaajien tunnistaminen onnistuu maallikoltakin. Tärkeiden pelaajien tai onnistuneiden taktiikkojen tunnistaminen onkin vaikeampaa. Joukkueen tärkein pelaaja voi olla lähes näkymättömin ja hyvä taktiikka saattaa tuottaa aika ikävän näköistä peliä.

Mutta nuo edellä luetellut asiat ovat kuitenkin lähes kaikkien tiedossa. Television kisastudioissa maallikoille yritetään selittää, miksi joku pelitaktiikka on ymmärrettävä, kun se onnistuu tai vaikka se tuottaisi tylsää peliä. Todella hyviä pelaajia on kuitenkin niin vähän, ettei edes parhaimmissa joukkueissa ole joka paikalla läheskään riittävän hyvää pelaajaa etteikö jollakulla vastustajalla olisi asettaa häntä vastaan parempaa pelaajaa. Jalkapallo ei kuitenkaan ole 1 vs 1 –vastaan peli, joten hyvä taktiikka tarkoittaa sitä, että vastustajan todella hyviä pelaajia vastaan pelataan useammalla omalla pelaajalla, kuten jokainen on nähnyt Leo Messin tai Cristiano Ronaldon tapauksissa.

Tässä ei nyt kannata mennä siihen, että oikeastaan kyse ei ole vain yksittäisten pelaajien välisestä kamppailusta, vaan peli on erilaisten ”sijoittumisten”, ”tilojen”, ”paikkojen”, ”liikkeiden”, ”ajoitusten” ja yhteispelien yhteensovittamista suhteessa vastustajaan ja omaan joukkueeseen. Ennen peliä hyväkään valmentaja tai pelaaja ei voi tietää, miten vastustaja tässä uudessa, ainutlaatuisessa pelissä yhteen sovittaa nuo em. tekijät suhteessa omaan joukkueeseen.

Yksi jalkapallokeskustelujen keskeinen piirre on, että melkein kaikki puhujat omaavat ainakin yhden, usein montakin ns. varmaa mielipidettä jalkapallosta – se voi olla pelaajia, valmentajia, taktiikoita, koko (suomalaista) jalkapallojärjestelmää tai –kulttuuria koskeva vakaa mielipide, jonka pohjalta keskusteluihin osallistutaan. Tämä herättää monia kysymyksiä: miten on mahdollista, että erittäin koulutettujen ihmisen maassakin lähes kuka tahansa kuvittelee olevansa asiantuntija jalkapallossa tuntematta pistoa sydämessään tai pikemminkin aivoissaan? Toisaalta parempi kysymys lienee: mikä tekee jalkapallosta sellaisen keskustelun kohteen, että se houkuttaa tai pakottaa seuraajansa esittämään siitä varmoja ja omasta mielestään oikeita mielipiteitä?

Yksi seikka on tietysti se, että yksittäisen jalkapallo-ottelun lopputulosta on edelleenkin erittäin vaikea ennustaa – sattumalla on suuri roolinsa. Toisaalta pidempien sarjojen ennustettavuus on yleensä huomattavasti parempi, mutta sitten kuitenkin tulee Leicester kaikkien ennusteiden takaa ja voittaa valioliigan tai Islanti, joka kaataa esikuvaenglannin. EM-kisat ovat hyvä esimerkki ennustamisen vaikeudesta, sillä vaikka olisi ennustanut hyvin alkulohkojen jatkoon pääsijät, niin ottelukaavio varmaan sekoitti monen asiantuntijan konseptit totaalisesti. Joku amatööri sen sijaan on saattanut onnistua paljon paremmin ennustuksissaan.  

Myös yksittäiset ottelut sisältävät runsaasti tilanteita, joissa voi käydä miten vain. Jääkiekossa tai koripallossa tärkeät tilanteet johtavat usein maaliin tai koriin, mutta jalkapallossa on paljon tilanteita, joilla ei ole mitään tekemistä maalinteon kanssa. Niillä valmistellaan ratkaisevaa hyökkäystä tai ne ovat osa taktiikkaa, jolla ylläpidetään olemassa olevaa tulosta tai niillä ei sinänsä ole mitään näkyvää merkitystäkään. Esimerkiksi Espanjan aikanaan radikaali pallonhallintapeli degeneroitui lopulta vain merkityksettömäksi pallonhallinnaksi, kun muutamia vuosia sitten se aiheutti vastustajille ylitsepääsemättömiä taktisia ja henkisiä haasteita. ”Miksi ne eivät hyökkää maalia kohti, kuten on ollut tapana?”

Tavallinen jalkapallon seuraaja eikä edes kommentaattori vain voi tietää, miksi asioita lopulta tehdään ja siksi hän yrittää löytää kaikesta pelaajien tekemisestä jotakin piilotettua merkitystä. Oletan, että TV-studiossakin joudutaan liioittelemaan niitä asioita, joita pelaajat ja joukkueet ovat ennen pelejä opetelleet esimerkiksi vastustajan taktiikasta. Asiantuntijan onkin se helppo tehdä, kun hän voi analysoida jo pelattuja tilanteita eikä hänen tarvitse kertoa etukäteen, miten se peli tulee sujumaan. Esimerkiksi Espanja-Italia tai Englanti-Islanti –otteluiden ennustaminen olisi aika monelta asiantuntijaltakin jäänyt etukäteen tekemättä.

Viime aikoina monessa ottelussa on koettu melkoisia yllätyksiä ja on nähty paljon viime hetken maaleja tai täysin erilaiset puoliajat – ensimmäisellä puoliajalla ylivoimainen joukkue on voinut menettää täysin otteensa toisella puoliajalla ja tietysti päinvastoin. Onko tälle jokin rationaalinen selitys vai onko se oikeasti mysteeri pelaajillekin? Ei kai kukaan tarkoituksella halua menettää otetta pelistä tai antaa vastustajan hallita peliä – ja tehdä maaleja? Comaan!

Maaleja ei tietenkään haluta vastustajalle antaa, vaan päinvastoin omaa maalia yritetään puolustaa paremmin. Ongelma pelaajille on se, että pelitaktiikat vaativat tietyntyyppistä asennetta tai tunnetilaa, jotka saattavat olla ristiriidassa valmentajan rakentaman taktiikan kanssa. Nykypelaajan olisikin kyettävä vaihtamaan tunnetilojaan taktiikan mukaisesti niin, että välillä hyökätään ja puolustetaan aktiivisesti, karvataan ylhäältä ja pyritään pallonriistoihin kovalla sykkeellä. Ja hetken päästä vetäydytään passiivisesti alemmas, peitetään syöttösuuntia ja pyritään pallon riistoon vasta varmoissa paikoissa. Peliä tuntematonta katsojaa raivostuttaa: miksi nyt ollaan tuollaisia lampaita? Pelaajienkin on usein vaikea ”ohjelmoida” itseään erilaisiin taktiikkoihin ja niiden vaatimiin tunnetiloihin.

Tuollainen pelin merkityksen ja selityksen joskus jopa epätoivoinen metsästys voikin johtaa pelin estetisoimiseen tai vaikka sen eettisen arvon arvioimiseen. Näitäkään seikkoja ei voi väheksyä, sillä jalkapallo-ottelu herkistää tarkkailemaan niin pelaajien tukkamuoteja, rehtiä, jalkapallokoodin mukaista pelaamista, tuomareiden pelinjohtokykyä ja tuomioita sekä valmentajien tai muiden katsojien reaktioita pelin vaihteleviin tilanteisiin. Unohtaa ei sovi tietenkään selostajien – vaikkapa Islannin yleisradioyhtiön legendaariseen youtube-sankariin – studiojuontajien ja –kommentaattoreiden tai journalistien seuraamista ja arviointia. Niissäkin on osa jalkapallokulttuurin viehätyksestä.   

Kisastudio EM-tasolle – kommentaattoridiskurssin analysointia

YLEn kisastudioista on syntynyt jo vahva perinne suomalaiseen jalkapallokulttuuriin. Tällä kertaa ”pariisilaisissa” tunnelmissa nähdään iso joukko etenkin lahtelaislähtöisiä jalkapallopersoonia. Jari Litmanen, Petri Pasanen, Tommi Kautonen etunenässä. Erkka V. Lehtola, Sebastian Sorsa ja Marianne Miettinenkin ovat päässeet tällä kertaa ääneen. Martti Kuusela, Juha Malinen, Antti Muurinen, Juha Reini ja Antti Pohja ovat myös olleet usein näissä futisstudioissa. Pasi Rautiainen ja Keke Armstrong ovat pitäneet showtaan kaupallisille kanavilla valioliigan kommentaattoreina.

Studioisännät ovat nykyään nuorekkaita jalkapallon ystäviä, joiden ote on innokas ja asiantuntijuus perustuu lähinnä mediasta kerättyyn usein runsaaseen ja pikkutarkkaan ”faktatietoon”. Toimittajan tehtävä onkin toimia välittäjänä oletettujen yleisöjen ja varsinaisten ”kokemusasiantuntijoiden” kesken. Näiden kommentaattoreiden roolina on avata peliä ja koko jalkapallon maailmaa sisältä käsin. Minkälaisena me TV:n katsojat sitten näemme, koemme ja tulkitsemme tuon maailman?

Ensin lienee syytä pohtia, keitä ”me” olemme tai ainakin sitä, keitä YLE kuvittelee meidän olevan. Tiedän toki senkin, että YLEssä tiedetäänkin aika hyvin keitä me olemme, mutta se ei välttämättä näy ruudussa. ”Äänekkäimmät” ja suurimmat katsojaryhmät kuitenkin vaikuttavat (urheilu)toimittajien ja tuottajien valintoihin enemmän kuin värikäs suuri massa, jossa voi olla monenlaisia ja toisilleen ristiriitaisia toiveita lähetysten suhteen.

Kaikki katsojat eivät tietenkään ole nuorekkaita, keski-ikäisiä lahtelaishenkisiä jalkapallomiehiä, mutta varmaan YLEssä on ajateltu, että heihin voi moni katsoja samaistua – ja onhan ainakin ”Litti” ollut monen katsojan idolikin. Samastumisen lisäksi näyttää siltä, että valmennusasiantuntemus on arvossaan kommentaattoreita valittaessa. Suurin osa studiopuheesta koskeekin pelitaktisia asioita, joista kaikki jo tuntevat ”taskut”, ”targetit” ja ”kahdensuunnan pelaajan”. Kolmas näkyvä tekijä kommentaattorivalinnoissa on tietysti kyseisen asiantuntijan ”TV-persoonallisuus” eli kommentaattorin täytyy osata puhua luontevasti, joskus hauskasti eikä sana saa jäädä suuhun.

YLE ei urheiluasiantuntijavalinnoissaan ole kuitenkaan kaupallisten kanavien tasolla, sillä Pasi ja Keke ovat toki selkeästi parempia TV-hahmoja tunneilmaisuissaan kuin YLEn kollegat. Hauska pätkä vuoden 1992 EM-kisoista jo näytti, että Pasi Rautiainen oli jo nuorena Jari Litmasta sujuvampi ja ilmeikkäämpi kommentaattori.

Lähtökohta nykyään kuitenkin on, ettei televisioon voi päästää kovin huonoa esiintyjää, joten se ei ole kovin kiinnostava aihe pohdittavaksi. Sen sijaan se, mistä puhutaan ja miten puhutaan, on edelleenkin asia, josta voinee keskustella. Pääosa puheestahan tosiaan keskittyy pelitaktisiin hienouksiin, joiden oletetaan olevan jos ei tuttuja katsojalle, niin kuitenkin niin tärkeitä, että leijonan – vai huuhkajan – osa lähetyksistä pyörii niiden ympärillä. Tärkeää roolia pelaa (!) myös tähtipelaajien, joskus myös muiden pelaajien, pelin arviointi. Pohditaan (epä)onnistumisten syitä ja liitetään nämäkin asiat joko taktiikkaan tai pelaajan aiempiin esiintymisiin.

Kiinnostavaa tässä kommentaattoreiden ja studioisännän puheessa on se, että he asettuvat kovin korkealle tasolle asiantuntijoina, vaikka Jari Litmasta tai Petri Pasasta lukuun ottamatta muilla ei ole näyttöä siitä, että he omassa toiminnassaan vertautuisivat sen enempää kisoissa pelaavien kuin siellä valmentavienkaan tasolle. Tämä ei tarkoita sitä, ettenkö pitäisi heitä hyvinä asiantuntijoina, vaan sitä, miten kommentaattorin rooli vaatii aseman, josta voi ”tuomita” epäonnistuneen taktiikan tai pelaajan suorituksen.

Tämä on tietysti jalkapallon synnyttämä ”suuri illuusio”, koska pelitaktiikka ja suurin osa tilanteista – muutamia loistavia suorituksia lukuun ottamatta – voi nähdä ja kokea melkein missä tahansa pelissä. Huuhkajat voi pyörittää suomalaista liigajoukkuetta mennen tullen, mutta vastustajan koventuessa se ei onnistukaan. Cristiano Ronaldon epäonnistumista voi ilkkua, vaikka hän olisi juuri pompannut toista metriä ylettyäkseen pukkaamaan palloa, jota kukaan suomalainen ei olisi kuvitellutkaan saavansa. Ikämiesten ottelussakin syntyy usein hienoja kuvioita ja upeita maaleja.

Toivonko siis nöyryyttä, jota meillä Suomessa jalkapallon suhteen on liiankin kanssa? En, mutta mielelläni kuulisin enemmän siitä, miten suomalaiset pelaajat, seurajoukkueet tai A-maajoukkue, Huuhkajat, voisivat kyseisissä tilanteissa pelata. Olisiko Suomi pystynyt samaan rohkeaan peliin kuin Albania Ranskaa tai Islanti Portugalia tai Englantia vastaan? Mitä se suomalaisilta vaatisi niin peli- kuin harjoituskentilläkin?

On jossakin määrin epäuskottavaa kuulla suomalaisten valmentajien arvioivan väheksyvästi EM-kisoihin päässeiden joukkueiden pelitapaa, jos he eivät itse ole kyenneet luotsaamaan maa- tai seurajoukkuetta edes jonkinlaiseen kansainväliseen menestykseen.

Mielenkiintoista olisi myös kuunnella Suomen ”kultaisen sukupolven” pelaajien arvioivan nykysukupolvea ja sen kehittymismahdollisuuksia suhteessa omiinsa. Mitä pitäisi pelaajakehityksen suhteen tehdä sekä juniorina että vähän vanhempana – minkälaisia pelaajapolkuja tulisi nyt rakentaa, jos niitä vertaa aiempaan? Aika vähän tällaisista asioista kuulee, vaikka niiden luulisi kiinnostavan sekä nuoria pelaajia että heidän vanhempiaan. Kunnollinen analyysi siitäkin, miksi Litti ja kumppanit eivät päässeet EM- tai MM-kisoihin odottaa vielä tekijäänsä.     

Väistämättä tulee mieleen, että kommentaattorivalmentajien mielestä suomalainen pelaajamateriaali on nyt liian huonoa, jotta voisimme menestyä. Vahva epäilys on, että nykypelaajat ovat huonompia, kuin ”me vanhat” pelaajakommentaattorit. Kummatkin ääneen lausumattomat oletukset voivat olla totta, mutta olisi reilun pelin hengen mukaista, että tätä asiaa käsiteltäisiin avoimesti ja monipuolisesti, kun asiantuntijoita on nyt käytettävissä ja aikaakin keskusteluihin on kuukauden mittaisen rupeaman aikana runsaasti.

Sinänsä Suomen jalkapallon voi sivuuttaa kokonaankin, koska kyse on EM-kisoista, joissa Suomi ei pelaa. Mutta, miksi sitten studiossa ei ole ulkomaisia kommentaattoreita tai Suomessa asuvia todella monen EM-kisamaan kansalaisia, jotka kertoisivat tässä kansainvälistyvässä maailmassa jotakin eri maiden jalkapallokulttuureista? Albaaneja, ruotsalaisia, venäläisiä, englantilaisia ja (puoli)slovakkeja ja italialaisia Suomestakin löytyy. Toisivatkohan he jotakin lisäarvoa studioihin ja joillekin katsojien osaryhmille, jotka eivät hermostu siitä, että studiossa on naiskommentaattori?

Naiskommentaattori, Marianne Miettinen, sai paljon positiivista palautetta, mutta vähän myös kuraakin, kuten oletettavaa oli. Konservatiivisimmat katsojat eivät koskaan ole tyytyväisiä mihinkään ennalta poikkeavaan. Sinänsä Miettinen ei tuonut sukupuolensa lisäksi mitään lisäarvoa lähetysten sisältöön. Saattaa olla, että hän oli jopa enemmän kiinni siinä kapeassa roolissa ja diskurssissa, mikä kommentaattoreiden rooliksi on annettu. Toki hän ei jakanut tuota edellä mainittua nykypelaajien vähättelyongelmaa, koska hän ei ole valmentanut miesmaajoukkueita. Naisillahan tätä ongelmaa ei samanlaisena ”traumana” olekaan. Siksikin oli hyvä, että Marianne saattoi kommentoida pelejä ilman omaa ”jääviä” asemaa.

Vikahan – jos se nyt vika on – ei ole kommentaattoreissa, vaan heille ”kirjoitetuissa” rooleissa. Se on niinkin kapea, että asiantuntijat joutuvat analysoimaan jokaista ottelua niin kuin ne olisivat yhtä tärkeitä tässä turnauksen kokonaisuudessa. Merkityksettömiä otteluita jalkapallon EM-kisoissa ei tosin ole jääkiekon MM-kisojen tapaan, jossa tärkeitä otteluita on vain kourallinen. Silti joukkueet asennoituvat eri otteluihin hyvinkin poikkeavilla tavoilla alkulohkovaiheen aikana, joka on monille maille vain valmistautumista jatkopelejä varten – pelin kehittämistä, kuten olemme jääkiekkokisoista oppineet.  

Laajennuksia tähän melko kapeaan laatikkoon kisalähetyksissä saadaan vain lyhyitten uutisten avulla, joissa puhutaan mellakoista tai jalkapallojärjestöjen korruptoituneisuudesta etc. – pelien edetessä toki myös kisojen aiheuttamista tunteista eri maissa. Nekin tosin voi nähdä myös netin kautta. Olisikin hienoa, jos jalkapallokulttuurista ja –politiikasta kuultaisiin alueen asiantuntijoita, koska pelaajat ja valmentajat nyt eivät millään voi olla kaikkien alojen asiantuntijoita. Suomessakin on runsaasti jalkapallosta kiinnostuneita – ja jopa jalkapalloa pelaavia – eri alojen asiantuntijoita.  

Haaste on tietysti siinä, onko futisstudio jokin A-studio? Varmasti monet älähtäisivät, jos futiksesta puhuisikin joku muu kuin meritoitunut pelaaja tai valmentaja. Olettaisin kuitenkin, että nykyinen futisstudio on itse asiassa aika usein jalkapalloa käsittelevä A-studio, jonka kapea-alainen asiantuntijapuhe ei kosketa läheskään kaikkia katsojaryhmiä. Kiinnostavampaa ja viihdyttävämpää futisstudiota voisi rakentaa toisenlaisenkin asiantuntijuuden pohjalta.

TV on kuitenkin konservatiivinen väline, jossa muutos on aina hankalampi toteuttaa kuin jatkaa samaa totuttua rataa. Uusi puhetapa pitää ajaa sisään pitkäjänteisesti – aivan kuten uusi pelitaktiikka. Siinäpä haaste YLEn ”managereille” ja ”ananaspäille”, jotka voisivat nostaa Suomen kisastudiot isojen kisojen vaatimalle tasolle, vaikka Huuhkajat ei sinne pääsisikään.

On myönnettävä, että jalkapallon EM- ja MM-kisat ovat vaikuttaneet erittäin moneen kesääni kuluneiden vuosien varrella, vaikka en ole käynyt katsomassa yksiäkään kisoja paikan päällä. En kuitenkaan ole koskaan ollut vain jalkapallon seuraaja, fani tai edes intohimoinen tilastofriikki. Jalkapallo ei ole minulle mikään itsestäni ulkopuolinen objekti, josta olisin kiinnostunut samalla tavoin kuin vaikkapa tenniksen tai lentopallon seuraamisesta. Niissä olen puhdas ”seuraaja” – nautin toisten osaamisesta ja pelistä pelinä.

Jalkapallon seuraamiseni selittyy tapauksessani erilaisten futissuhteitteni kautta, jos saan vapaasti soveltaa  kollegani – ja pelikaverini – professori Pasi Kosken lanseeraamaa mainiota terminologiaa.

Futikseen minulla onkin monenlaisia merkityksellisiä ”suhteita”. Olen (ollut) aktiivipelaaja, vaikka pidinkin laskujeni mukaan välillä 27 vuoden tauonkin virallisten otteluiden välissä. Minä olen jo ”futis(iso)vanhempi”, mikä tarkoittaa omanlaistaan suhdetta kyseiseen peliin, mutta ennen kaikkea minulle niin läheisiin ja rakkaisiin pelaajiin. Olen myös yhdeltä koulutukseltani jalkapallovalmentaja, vaikka aktiivivalmentajana en ole toiminut kuin satunnaisesti. Katson peliä usein valmentajan silmälasien läpi.  Kaiken lisäksi olen (urheilu)sosiologi ja tutkija eli oikeastaan kaikki, mikä jotenkin liittyy jalkapalloon, saattaa herättää kiinnostukseni analysointiin ja tulkintoihin.

Tällaisin identiteetein tai roolein läksin siis elämään EM-kisoja Ranskassa.

Sekavat tai ainakin monitasoiset kisaodotukset

Odotukset itse kisoista voi jakaa alustavasti neljään tekijään. Ensimmäinen koskee maailmanpolitiikkaa. Säästyykö Ranska terrori-iskuilta on kysymys, joka varjostaa minunkin ajatuksiani vahvasti. Se vaikuttaa jopa siihen iloon, mitä tällaiset kisat yleensä nostavat jalkapallon rakastajan ajatuksiin. Saanko edes iloita peleistä, jos koko ajan on mahdollisuus siihen, että jotakin erittäin ikävää tapahtuu? Muistan vielä hyvin, miten valvoin Brysselin terrori-iskun jälkeisen yön, kun kohta 6-vuotias lapsenlapseni ei päässyt Brysselin lentokentälle, josta hänen lentonsa piti lähteä. Viestit täysin sekaisin olleesta maasta olivat pelottavia.

Tämä maailmanpoliittinen tarina kulkee toivottavasti vähäisessä määrin bloggaamisessani mukana.

Toinen tekijä, joka määrittää kisojen seuraamistani, koskee omaa pelaamistani ja muuta jalkapallohistoriaani. Tiedän, että kisat saavat minut nostalgiseksi tai hienommin sanottuna refleksiiviseksi – pohdiskelen sekä aiempaa pelaamistani että nykyistä ikämiesfutistani. Jalkapallon merkityksen ymmärtää kuka tahansa isojen kisojen aikaan, mutta kuinka moni ymmärtää juniorien, aladivareiden tai veteraanien futista – onko kyse edes samasta lajista?  Saako juniori samaistua Zlataniin ja Hazardiin tai voiko ikämiesfutari tuntea kuuluvansa samaan jalkapalloperheeseen Atikin tai Arto Tolsan kanssa, Litistä tai Pasista puhumattakaan?

Kohtaamiset erilaisten futispersoonien kanssa kulkevat yhtenä juonena mukana näissä jutuissani.

Muistelutyöhön minut vievät myös kaksi omaelämäkerrallista kirjaa, jotka olen saanut luettavakseni. Mannisen Jorman kirja Poika, sinusta tulee vielä hiihtäjä, kertoo Kirvesniemen Harrin nuoruusvuosista, mutta myös minun nuoruudestani. Olihan Harri minun seurakaverini Mikkelin Hiihtäjissä, jonka väreissä voitimme yhtä aikaa – eri sarjoissa tosin – monet piirinmestaruudet ja Suomen mestaruudenkin samaan aikaan. Jorman kanssa taas saimme vastikään ikämiesten SM-hopeaa pikaviestissä. Kirja vie minut taas kerran takaisin 1970-luvulle ja Mikkelin ihmeelliseen urheilukaupunkiin.

Jalkapalloelämää on toinen teos, joka kuluu käsissäni. Siinä Erik Rosendahl kertoo intohimoisesta suhteestaan jalkapalloon. Jos Mannisen kirja aukaisee ”hiihtäjä-juoksijaminäni” muistot, niin Rosendahlin muistot vertautuvat omaan jalkapalloilijanuorukaisen elämääni, johon kuului olennaisena osana sekä paikallisen jalkapallon että Englannin liigan ja MM- tai EM-kisojen seuraaminen. Ja tietysti pelaajien matkiminen. Rosendahlin tasolle en päässyt fanittamisessa ja jalkapallon pikkutarkassa seuraamisessa – minunhan piti harjoitella ja pelatakin.

Kommentoin kirjojen lisäksi esimerkiksi YLEn futisvanhemmat –sarjaa blogeissani.

Futistaktiikkojen ja osin myös valmennuksen kehittyminen ei jää minulta huomioimatta näissäkään kisoissa. Odotukseni ovat jonkin verran ristiriitaiset: Saksa – ja muutaman muutkin Brasilian MM-kisojen joukkueet – tekivät jotain, mitä olin odottanut vuosikausia. Joustavasti muunneltavat pelitaktiikat tulivat vihdoin oikein rytinällä jalkapalloonkin. Jatkuuko kehitys vielä haluamaani suuntaan eli siihen, että kesken pelinkin vaihdetaan taktiikkaa, vaikka pelitilanne ei muuttuisikaan. En usko, että näin tulee käymään, vaikka se pieni haaveeni onkin. Tulosten ennustaminen ei kiinnosta minua kovinkaan paljon sinänsä, vaikka tulokset ovatkin yleensä onnistuneen taktiikan – ei välttämättä hyvän pelin – seurausta.

Pohtiessani jalkapalloa EM-kisoissa mietin myös suomalaisen jalkapallon kaikinpuolista kehittämistä.

Neljäs tekijä on ennen kisoja tuntematon – mikä tahansa asia tai tunnetila saattaa herättää kiinnostukseni kisojen aikana. Jalkapallohuligaanien tappelut vetävät tunnelmaa alaspäin, sille ei voi mitään. Miksi hienon lajin kannattajilta puuttuu tilannetaju? Herkässä maailmanpoliittisessa tilanteessa ei futisihmisten pitäisi toimia tyhmästi. Koko lajiperhe kärsii tällaisesta hölmöydestä. Toinen asia lienee se, että tämä porukka tai porukat eivät taida tuohon perheeseen kuuluakaan. Kentillä odotan näkeväni joitakin eleitä, jotka kohottavat tunnelmaa olemalla moraalisesti arvokkaita. Eri maiden pelaajien välinen ystävyys on yksi sellainen asia, joka tuntuu aina hyvältä.  Jalkapallo on tärkeää, mutta ystävyys tärkeämpää…

Valmistautumiseni EM-kisoihin kertoo myös tästä: jätin kaksi ikämiesten piirisarjan futismatsia väliin, koska minua pyydettiin yllättäen juoksemaan kilpaa SM-viesteihin. Juoksemista ei uskalla riskeerata futiksella, jossa voi sattua jotakin tai ainakin se jäykistää. Viime lauantaina sitten juoksinkin hopeaa Mikkelin Kilpa-Veikkojen joukkueessa, jossa juoksi myös pari maailmanmestaria – Petteri Soini ja Jorma Manninen. Minä olin lähinnä kapulankuljettajana omalla osuudellani. Mahtava kokemus kuitenkin.

Ehdin silti näkemään edellisenä iltana EM-kisojen ekan matsin, jossa Ranska ei vakuuttanut. Onneksi kuitenkin voitti. Ja ehdin lauantaina Kangasalan juoksukisojen jälkeen näkemään myös poikani kakkosdivarimatsin toisen puoliajan Vaajakoskella, jossa FC Lahti Akatemia kohtasi paikallisen joukkueen. Kiva oli nähdä Akatemian pojat iloisina 1-0 voiton jälkeen. Poikani Jens (Tanskanen) oli myös tyytyväinen pelaamiseensa, vaikka (koska) pelasi kymppipaikalla normaalin target-paikan sijasta. Pelaajalle onnistumiset ovat elintärkeitä. On ollut mukava nähdä Jensin pelaavan myös Rafun (Rafael Vieira) kärkiparina muutamassa ottelussa. Niissä liigan ja kakkosen maalitykit ovat saaneet tukea toisiltaan.

Sunnuntaiksi olin hankkinut liput PS Kemin ensimmäiseen kotiotteluun Sauvosaaren uusitulle kentälle. Urheilujuhlaa vietin Kemin lukion juuri valitun uuden rehtorin, Pekka Mäkelän – jalkapallomiehiä hänkin – ja vaimojemme mainiossa seurassa. Seuranamme oli myös ennätysyleisö ja paikallisia legendoja, joista juttelimme pitkään Ellin (Esko Tammilehto) kanssa. Pelasimme vuonna 1983 JYP-77:ssa ja myös Jyväskylän yliopiston joukkueessa ikimuistoisia matseja. Vastuksen kasvatti pyöritti pilleriä noina vuosina ylivoimaisen elegantisti, mutta viheriöllä Elli oli taisteleva linkki, jonka kanssa ei kannattanut antaa tuumaakaan periksi muuten peli oli menetetty.

Juppe (Jukka Ikäläinen) eli Huuhkajien kakkoskoutsi lupasi myös tulla maanantaina Karihaaraan pelaamaan. Sen sijaan entinen Tenhon pelaaja, Esko-Juhani Tennilä, iloitsi noin 2300 katsojan kanssa ainoastaan PS Kemin loistavasta taistelusta, joka päättyi 2-1 voittoon FC Lahdesta, vaikka kotijoukkue joutuikin pelaamaan loppupelin kymmenellä miehellä.

Lopulta maanantaina ei kentällä näkynyt sen enempää Elli kuin Juppekaan. Taisivat olla katsomassa Espanjan peliä. Minä preferoin omaa pelaamistani, sillä koskaanhan ei tiedä, milloin se loppuu – EM-kisoja tulee kuitenkin joka neljäs vuosi…

Ekan blogini lopuksi vielä ennen kisoja tekemäni ennakkoveikkaus.

Veikkauksia, ennustuksia, ymmärryksiä ja opetuksia – mistä erottaa futisasiantuntijan?

EM-kisat 2016 alkavat. Veikkauksia jokaisen ottelun lopputuloksesta aina finaalin voittajaan ja maalikuninkaaseen löytyy monenmoisista julkaisuista. Ihmisiä kiehtoo ennustaminen, koska siinä todennäköisyys ja sattuma asetetaan oman asiantuntijuuden kanssa samaan kehään. Voiko sattuman tai onnenkin ennustaa, jos on riittävän hyvä asiantuntija? Jälkikäteenhän aina rationalisoidaan, että ”onni suosii rohkeaa” tai ”ei onnikaan ilman ansiota paista risukasaan”, vaikka kaikki tietävätkin, että oman suosikkijoukkueen hävitessä tuntuu siltä, että ”jalkapallo on maailman epäoikeudenmukaisin peli”. Kisaveikkauksen voittaja taas kuvittelee olevansa varsinainen asiantuntijanero.

EM-kisoihin ja veikkaamiseen kannattanee suhtautua vähemmän tunteenomaisesti ellei halua menettää hermojaan tai tulla vertautuneeksi asiantuntijana mustekaloihin. Veikkaamisen ja ennustamisen voi korvata tai ainakin täydentää ymmärryksen lisäämisenä ja ajattelemalla jalkopalloa ja koko kisoja mahdollisuutena oppia jotakin syvempää sekä jalkapallosta että itsestämme.

Huomasin esimerkiksi, että omassa veikkauksessani en millään voinut vastustaa kiusausta antaa mahdollisuutta muutamille yllättäjille tai yllätystuloksille, vaikka järki sanoikin toisin. Toivon, vaikka sille on aika vähän perusteita historiasta, että finaaliin pääsisi kaksi joukkuetta, joilla on vähän arvokisamenestystä viime ajoilta.

Oma veikkaukseni

Lähtökohta kisoillehan on, että Saksa oli kaksi vuotta sitten taktisesti loistava maailmanmestari, jonka pelaajisto ei kuitenkaan ole aivan terävintä huippua tällä hetkellä. Edellinen Euroopan mestari Espanja yrittää uudistaa peliään, mutta pääosin vanhalla miehistöllä. Ranskan joukkueessa on potentiaalia, mutta aivan vakuuttavaa sen peli ei taktisesti ole – ja kestääkö henkinen kantti? Kestomenestyjistä Italia on aina Italia, mutta jotenkin en jaksa uskoa sen menestykseen. Portugali ei ole heikko sekään – loistavia pelaajia riittää. Joukkueena se ei kuitenkaan päässe puolivälieriä pidemmälle, jossa se omassa kaaviossani voittaa juuri Italian.

Aiemmat mestarit, menestyjät ja kotijoukkue yleensä muodostavat ennakkosuosikkijoukon, mutta silti itse päästin semifinaaleihin vain yhden edellisistä. Aikamoista arpapeliä vai vaan huonoa asiantuntijuutta? Osin arpapeliä, koska ottelukaavio määrittelee ainakin jonkin verran eri maiden mahdollisuuksia. Tosin sitäkään ei voi tietää, miten jatkoon pääsijät sijoittuvat kaavioon lohkovaiheen jälkeen.

Omassa arvauksessani isoja ongelmia ei näyttänyt olevan ensimmäisellä pudotuspelikierroksella, sillä vain Portugali ja Italia joutuivat ennakkoon kovimmista joukkueista vastakkain omassa taulukossani. Kahdeksan parhaan joukkoon pääsivätkin: Puola, Espanja, Englanti, Portugali, Saksa, Belgia, Ranska ja Itävalta. Luulen, että nämä ovat aika monella arvaajalla pelissä mukana.

Tässä vaiheessa huomasin sitten janoavani yllätyksiä. Puola voittaa taistelemalla Hollannin tavoin Espanjan ja Belgia kaataa Saksan – vaikka sitten säkällä. Järkisyyt puoltaisivat päinvastaisia tuloksia. Sen sijaan Ranska kaataa kaaviossani oletetusti Itävallan. Englannin ja Portugalin ottelu kääntyy lopulta saarivaltakunnan eduksi. Näin semifinaaleissa kohtaavat Puola ja Englanti sekä Belgia ja Ranska.

Englanti ja Belgia saavat hurmoksen päälle ja kaatavat välierissä vastustajansa. Näin olen saanut finaaliin kaksi pienoista yllättäjää, joista taitavampi joukkue eli Belgia voittaa ikisuosikki Englannin. Myönnän, että taktisesti en pidä kumpaakaan joukkuetta ennen kisoja kovin vahvoina, mutta odotan, että joukkueet kykenevät kisojen myötä kehittymään. Isäntämaa saa lohdutukseksi pronssia ja maalikuninkuuden Antoine Griezmannin voimin.

Mutta ennen kuin ollaan tuossa tilanteessa, ehtii tapahtua todella paljon…

Muistutukseksi: Mitä tapahtui viime EM-kisoissa ja blogisivullani?

Tiihonen A. 2012. EM-kisat 2012 – jalkapallosta kokemuksellisesti ja sosiologisesti. Blogi sivulla (https://www.miksiliikun.fi/2012/06/12/em-kisat-2012-jalkapallosta-kokemuksellisesti-ja-sosiologisesti/) 12.6.2012.

Tiihonen A. 2012. EM-kisat 2012 – jalkapallosta kokemuksellisesti ja sosiologisesti 2. Blogi sivulla (https://www.miksiliikun.fi/2012/06/19/em-kisat-2012-jalkapallosta-kokemuksellisesti-ja-sosiologisesti-2/) 19.6.2012.

Tiihonen A. 2012. EM-kisat 2012 – jalkapallosta kokemuksellisesti ja sosiologisesti 3. Blogi sivulla (https://www.miksiliikun.fi/2012/06/27/em-kisat-2012-jalkapallosta-kokemuksellisesti-ja-sosiologisesti-3/) 27.6.2012.

Tiihonen A. 2012. EM-kisat 2012 – jalkapallosta kokemuksellisesti ja sosiologisesti 4. Blogi sivulla (https://www.miksiliikun.fi/2012/07/08/em-kisat-2012-jalkapallosta-kokemuksellisesti-ja-sosiologisesti-4/) 8.7.2012.

Palloilulajien 2015-2016 liigakaudet ovat loppuneet.  Voittajia miesten liigoissa ovat olleet Tampere (jääkiekko, salibandy), Kokkola (lentopallo) ja Kouvola (koripallo). Jalkapallossa viime vuoden mestari oli Seinäjoen SJK ja pesäpallossa Sotkamo. Tarkastelen tässä artikkelissa vain em. suurten lajien sarjoja, koska ne olivat juuri valmistuneen tutkimukseni kohdejoukkona. Siinä haastattelin 20 suurimman urheilun lajiliiton toiminnasta vastaavia johtajia laajasti organisaatioiden toiminnan kehittämiseen liittyvistä kysymyksistä.  Siinä yhteydessä syntyi ajatus tarkastella myös palloilulajien liigajoukkueita, koska monet toiminnanjohtajat  ilmaisivat suomalaisen urheilun kehittyvän juuri isojen ja toimivien seurojen kautta. (Lue artikkeli pdf:nä, jossa kaikki taulukot näkyvät Liigapalloilu_blogi06062016).

Liigamestareiden lisäksi julkisuuden kautta muistettaneen Espoon Bluesin ja Loimaan Bisonsin taloudelliset vaikeudet sekä monien jalkapalloseurojen taloudelliset ongelmat sarjoista luopumisineen ennen 2015 sarjakautta. Mutta miltä näyttää koko kuva? Peittyykö todellisuus yksittäistapausten alle? Katsotaanpa aluksi, missä Suomessa pelataan miesten palloiluliigoja em. lajeissa. Joukkueita niissä on yhteensä 75 kappaletta ja paikkakuntia löytyy peräti 38 kappaletta. Seuraavassa taulukossa liigakaupungit ja niissä majailevat joukkueet.

Taulukko 1: Liigajoukkuekaupungit  jääkiekossa, jalka-, kori-, lento- ja pesäpallossa 2015-2016.

Usein seuraamme vain yhtä tai ehkä kahta lajia tarkemmin, jolloin iso kuva jää näkemättä. Tästäkin listasta puuttuvat käsipallo ja jääpallo, jotka lisäisivät liigapaikkakuntia vielä Riihimäellä, Porvoolla, Mikkelillä, Kauniaisilla, Karjaalla ja Siuntiolla – yhteensä liigaa siis näkee  peräti 44 paikkakunnalla. Jos oletetaan, että liigajoukkueen ylläpitäminen vaatii paikkakunnalta merkittävää elinvoimaa – innokkaita urheiluihmisiä, vapaaehtoisia seuratoimijoita, riittävästi faneja, yksityisiä tukijoita, usein tietysti toimivaa juniorityötä ja kaupungin luomia resursseja –  niin Suomessa menee vielä aika hyvin, kun noin monella ja usein aika pienelläkin paikkakunnalla on esittää tuollaiset resurssit urheilutoimintaan. Toisaalta voi tulkita, että myös palloilulajeilla mennee hyvin, kun ne pystyvät ylläpitämään noin kattavasti huippujoukkueita ympäri maan.

Julkisuudessa palstatilaa saavat ymmärrettävästi ”kriisijoukkueet” tai sitten ihmetellään, miksi vaikkapa Espoossa ei ole nyt koripallon huippujoukkuetta tai miksi Oulun jalkapallo ja pesäpallo on alamaissa. Tässä ei voida mennä yksittäistapauksiin, mutta sen sijaan laajennetaan katsetta koko Suomeen ja erityisesti siihen, miten erikokoiset kaupungit ”tuottavat” liigajoukkueita. Tarkastelu on pinnallinen, mutta antaa mahdollisuuden ajatella asiaa syvällisemmin. Useinhan vannotaan suuruuden logiikkaan ja ajatellaan, että jokin toiminta tarvitsee tuekseen suuren talousalueen. Tämä ajatus tuodaan usein esiin pohdittaessa liigajoukkueiden mahdollisuuksia toimia eri paikkakunnilla. Selvintä tämä on tietysti jääkiekossa, joka toki onkin eri kategoriassa kustannusrakenteeltaan kaikkiin muihin lajeihin verrattuna.

Tarkastelen tässä ensin eri kaupunkien ”tehokkuutta” tuottaa liigajoukkueita jääkiekkoon, jalka-, kori-, lento- ja pesäpalloon 2015-2016 tilastoin. Vertaan erikokoisten kaupunkien ja talousalueiden asukaslukuja liigajoukkueiden määriin. Lopuksi mietin, mitä tästä pitäisi ajatella.

Liigajoukkuepaikkakunnat ja niiden ”tehokkuus”

Seuraavassa vertaillaan yli 50 000 asukkaan kaupunkeja ja niiden talousalueita toisiinsa sen suhteen, miten paljon ne tuottavat palloilulajien liigajoukkueita. Talousalueen (maakunnat) määritelmä ei kaikin osin liene realistinen ajatellen liigajoukkueiden mahdollisuuksia mobilisoida kannattajia ja tukijoita alueilta, jotka saattavat olla pinta-alaltaan valtaisia. Toisaalta tiedetään sekin, että esimerkiksi pääkaupunkiseudulla kuntaraja ei vastaa kannattajakuntien rajoja – HIFK:ta esimerkiksi kannatetaan Espoossa.

Taulukko 2: Suurimmat kaupungit (yli 50 000 as) talousalueineen ja liigajoukkueineen. Suhdeluku laskettu jakamalla asukasluku liigajoukkueiden määrällä. Taulukot on tehty vuoden 2015 tilastoilla.

Taulukon avulla pystyy antamaan vastauksen kysymykseen, mitkä ovat Suomen parhaat palloilukaupungit ainakin mitä tulee niiden kykyyn tuottaa pääsarjatason joukkueita/seuroja suhteessa oletettuihin resursseihin.

Ykköseksi kaudella 2015-2016 nousee Seinäjoki, jolla on kolme pääsarjajoukkuetta, joten se pystyy elättämään yhden liigajoukkueen 20 000 asukasta kohden, kun esimerkiksi Helsinki tarvitsee samaan 89 000 asukasta ja koko pääkaupunkiseutu 91 000 asukasta. Seinäjoen jälkeen tulevat Joensuu (25), Salo (27), Kouvola (29), Rovaniemi (31) ja Tampere (32) eivätkä Vaasa (34), Lappeenranta (37) tai Kuopiokaan (37) jää kauas taakse.

Heikoimmin yli 50 000 asukkaan kaupungeista pärjäävät Mikkeli, jolla ei tarkastelukaudella ollut yhtään joukkuetta pääsarjatasolla, Vantaa (105, 91), Espoo (88, 91) ja Pori (85) jo mainitun Helsingin lisäksi (89, 91). Hämeenlinna (68), Oulu (65) ja Kotka (55) ovat myös peräpäässä tässä vertailussa.

Talousaluevertailussa Joensuu (55) ja Kuopio (55) nousevat ykkösiksi ennen Kouvolaa (60), Seinäjokea (64), Lappeenrantaa (66) ja Lahtea (67). Isoista kaupungeista ylivoimainen ykkönen on Tampere (72). Pääkaupunkiseutu (133) sijoittuu näin arvioituna keskitason alapuolelle hiukan Oulua (135) paremmin ja Turkua (118) heikommin.

Isoista yli 50 000 asukkaan kaupungeista heikoimmin näissä vertailuissa pärjäsivät jo mainitun Mikkelin lisäksi perinteiset palloilukaupungit Kotka (55, 180), Pori (85, 223) ja Hämeenlinna (68, 175). Vantaa (105, 133), Helsinki (89, 133) ja Espoo (88, 133) eivät nekään ole kovin tehokkaita liigajoukkueiden tuottajia.

Tarkempi analyysi selittäisi yksittäisten kaupunkien sijoituksia tarkemmin ja osoittaisi, että tilanne saattaa jo yhden kaudenkin jälkeen muuttua jonkin verran. Keskeisin kysymys on, voiko edellisen tarkastelun perusteella sanoa, miten ammattimaista seuratoimintaa tulisi kehittää suhteessa eri alueiden asukas- ja sitä kautta taloudellisiin resursseihin?

Valitettavan vaikeaa se on, sillä kovin loogisesti eri palloilulajien liigajoukkuekartat eivät noudata ikään kuin talouden reaaliteetteja. Voi ainoastaan ihmetellä, miten Tampere kykenee tuottamaan viiteen eri lajiin seitsemän liigajoukkuetta, kun lähes kolme kertaa suurempi Helsinki ei pääse samaan. Myös Kuopion ja Kouvolan talousalueet ovat tehokkaita, koska ne pystyvät ylläpitämään kolmea joukkuetta, joista yksi on jääkiekko, joka vaatii eniten taloudellisia resursseja. Vaasa, kuten myös Kuopio ja Lahti, ylläpitää kahden kalleimman lajin joukkuetta ja pieni Seinäjoki peräti kolmea, joissa tosin ei ole jääkiekkoa.

Usein kuitenkin kuulee heitettävän väitteen, jonka mukaan jollakin alueella ei ole taloudellisia edellytyksiä liigajoukkueeseen. Ajatuksen taustalla on urbanisoitumisteoreema, jonka mukaan joukkuepalloilut vaativat riittävän suuren kaupungin ja asukasmäärän, jotta alue voisi tuottaa riittävästi sekä pelaajia että katsojia, taloudellisia tukijoita (yrityksiä) ja ehkä myös ”pöhinää” ja traditioita.  Palloiluliigajoukkueet eivät tue teoreemaa juuri lainkaan. Joukkueita on nimittäin peräti 38 eri paikkakunnalla. Kaiken lisäksi enemmän kuin yksi liigajoukkue on peräti 17 eri kaupungissa. Isoja kaupunkeja Suomessa on kuitenkin vain kuusi.

Taulukko 3. Kaupungissa useita liigajoukkueita.

Mielenkiintoista on myös se, että eri lajien liigajoukkueet löytyvät erityyppisistä kaupungeista. Kun salibandyssa liigajoukkueet ovat 70 prosenttisesti yli 100 000 asukkaan kaupungeista ja jääkiekossa sekä jalkapallossa 60 prosenttisesti, niin lento- ja koripallossa niissä on vain alle kolmasosa joukkueista, pesäpallossa vain yksi kymmenestä. Isojen kaupunkien keskiarvokin jää alle 50 prosentin, joten liigapeleihin voi päästä vähän siellä sun täällä.

Taulukko 4. Suurten eli yli 100 000 asukkaan kaupunkien liigajoukkueet lajeittain.  

Suomen urbaanein palloilulaji on salibandy, jonka liigajoukkueista vain yksi on alle 50 000 asukkaan kaupungista eli Nokialta ja sekin siis Tampereen kupeesta. Jääkiekossa näitä gallialaiskyliä on vain yksi eli Rauma (ensi vuonna myös Mikkeli) ja jalkapallossa kaksi, kun Maarianhamina ja Kemi pitävät paikkakuntiensa traditioita yllä pienestä koostaan huolimatta.

Koripallo keskittyy keskisuuriin kaupunkeihin, kun 40% niistä on 50-100 000 asukkaan kaupungeissa. Lentopallo sen sijaan on löytänyt jalansijansa sekä isoissa kaupungeissa, joissa on noin kolmasosa, ja pieniltä alle 50 000 asukkaan paikkakunnilta, joissa on lähes puolet liigajoukkueista. Pesäpalloliigassa vain yksi joukkue on isosta kaupungista, kun kaksikolmasosaa on alle 50 000 asukkaan kaupungeista.

Liigajoukkueet ovat siis levittäytyneet yllättävän tasaisesti erikokoisiin kaupunkeihin. Selitys tähän ei ole itse asiassa kovin yksinkertainen. Lajitraditiot selittävät osan hajautumisesta, mutta vain osan, koska monissa lajeissa pääsarjatasolla pelaa nyt joukkueita kaupungeista, joissa ei aiemmin ole ollut kyseisen lajin liigajoukkuetta – ja tietysti päinvastoin. Helsingissä on vain yksi koripallojoukkue, Espoossa tai Vantaalla ei yhtään, kun taas Loimaalla, Lapualla, Nokialla ja Kauhajoella pelataan urbaania ja perinteisesti joko korkeakoulu- tai tehdaspaikkakunnilla pelattua peliä. Kumpikaan näistä ei selitä näiden pikkupaikkakuntien koripalloseurojen oloa liigassa.

Jalkapallossa perinteiset futispaikkakunnat Espoo, Oulu, Kotka, Mikkeli, Pori, Jyväskylä ja Hämeenlinna ovat ilman liigajoukkuetta, mutta toki jalkapallossa suurin osa joukkueista tulee perinteitä omaavilta seuduilta. Jääkiekossa perinteet lienevät lähes suljetun sarjankin takia vielä jalkapalloakin voimakkaammat. Jääkiekko vaatii varmasti suurimmat taloudelliset resurssit seuroiltaan, joten senkin puolesta tuntuu, että pienillä tai keskisuurillakin kaupungeilla on vaikeata rakentaa liigajääkiekkojoukkuetta ellei seuralla ole vankkoja perinteitä paikkakunnalla.

Kaiken kaikkiaan yli 50 000 asukkaan kaupungeissa on liigajoukkueista yli 70 prosenttia – jääkiekossa ja salibandyssa yli 90 prosenttia ja jalkapallossakin reilusti yli 80 prosentin. Tässä kohtaa toki kannattaa mainita, että kuntaliitokset ovat suurentaneet monia kaupunkeja ei vain maapinta-alaltaan, vaan myös asukasluvultaan. Siten aika pientenkin keskusten kaupungit – mm. Kouvola, Joensuu, Hämeenlinna, Salo – ovat nyt keskisuuria kaupunkeja.

Taulukko 5. Liigajoukkueet yli 50 000 asukkaan kaupungeissa.

Koripallo on kiinnostavasti keskisuurten kaupunkien laji, sillä peräti 40 prosenttia liigajoukkueista kuuluu tähän ryhmään. Koripallo, lentopallo ja pesäpallo löytävät tukijoita myös pikkupaikkakunnilta, joista on koriksessa 30%, lentiksessä 36% ja pesiksessä peräti 67% joukkueista.

Taulukko 6. Keskisuurten kaupunkien liigajoukkueet.

Yhteenvetoa: mistä kaikesta mahtaa olla kysymys liigajoukkueiden menestymisessä?

Oletuksena on, että liigaseuran ylläpitäminen näissä valtalajeissa vaatii kaupungilta ja talousalueelta  melkoista elinvoimaa. Elinvoima ei näytä palautuvan asukasmäärään tai talouden tilaan kyseisellä paikkakunnalla. Kun joukkoon kuuluu peräti 38 kaupunkia, josta puuttuvat naisten liigat sekä esimerkiksi jääpallon ja käsipallon liigat, niin voi väittää, että liigajoukkueita kyetään ylläpitämään todella laajasti eri puolilla ja erilaisissa kaupungeissa.

Tämä lienee erittäin mielenkiintoinen uutinen maassa, jossa (suur)kaupungistumisesta ja palveluiden keskittymisestä kohkataan erittäin paljon. Liigapalloilu ei näytä toteuttavan kovin hyvin tätä kuviota, jos ajatellaan suurkaupungeiksi kuusi suurinta kaupunkia eli Helsinki, Espoo, Tampere, Vantaa, Oulu ja Turku, joissa on vain kolmasosa (34%) kaikista liigajoukkueista, vaikka väestöä niissä on suhteessa lähes yhtä paljon eli noin 31 prosenttia vuonna 2014.

Oletus kai olisi, että urbaanit kaupungit kykenisivät tuottamaan aivan toisella volyymilla menestyneitä joukkueita kuin pienemmät paikkakunnat.  Asukasmäärää parempi mittari tehokkuudelle lienee se, että isot kaupungit menestyvät talousmittareilla arvioiden paljon paremmin kuin pienemmät asukaskeskittymät. Kyseinen ajattelu näyttää tämän väitteen vielä heikommaksi –  taloudellinen menestyminen ei näytä korreloivan liigajoukkueiden määrän kanssa. Monilla mittareilla mitaten Suomen rikkain kaupunki Espoo näyttää päinvastoin olevan oikea murheenkryyni joukkuepalloilussa.

Olisiko niin, että suomalaisen ammattilaisurheilun taustalla onkin joitain muita elinvoimaisuustekijöitä? Tämän aineiston perusteella ei voi sanoa asiasta mitään varmaa, mutta intohimoisten seura- ja laji-ihmisten, vapaaehtoistoimintaan perustuvan seuratoiminnan  ja pyyteettömien yritystukijoiden merkitys lienee sittenkin paljon suurempi kuin on annettu ymmärtää.

Suurin osa liigajoukkueista on yritysmuotoisia tai toimivat joka tapauksessa yritysmäisessä ympäristössä, joten menestyksen takana on kysymys taloudellisesta osaamisesta tai pikemminkin urheilullisen ja taloudellisen osaamisen yhdistämisestä. Seurajohtajien on osattava valita pelaajat ja valmentajat, jotka tuottavat joukkueelle lisäarvoa ja heidän on karsittava kuluja aina kun se on mahdollista. Usein annetaan ymmärtää, että seurajohtaminen olisi vielä aika amatöörimäistä ja nostetaan esiin huonot esimerkit. Muutaman huonosti hoidetun seuran lisäksi meillä kuitenkin on yllättävän paljon seuroja, jotka pärjäävät ainakin päivästä päivään ja vuodesta vuoteen. Se kai on toiminnan tarkoituskin.

Jonkin verran puhutaan myös lajiliittojen tai liigayhtiöiden toiminnasta – usein sekin on negatiivista. Julkisuuden kautta katsottuna näyttäisi, että nämä organisaatiot jopa haittaisivat seurojen toimintaa, vaikka ne ovat seurojen omia organisaatioita. Varmasti lajiliiton, jonka tehtävinä on myös kansainvälinen menestys, junioripalloilu ja muu kansallinen kilpailutoiminta, ja liigaseurojen välillä onkin joskus aitoja painotuseroja. Silti lajiliittojen toimivassa johdossakin toivotaan tutkimukseni mukaan, että isojen seurojen ääni näkyisi paremmin lajiliittojen toiminnassa.

Lajiliitot ja liigat ovat ainakin saaneet aikaiseksi moneen lajiin lähes erinomaiset peli- ja harjoitusolosuhteet, jos niitä verrataan vaikka kymmenen vuoden takaiseen tilanteeseen. Näin ainakin jääkiekossa, jalkapallossa ja pesäpallossa. Kunnat ja yrittäjät ovat myös tehneet osansa olosuhteiden kehittämiseksi. Olosuhteisiin ei tietenkään juuri koskaan olla tyytyväisiä, vaikka kehitystä olisi tapahtunutkin. Tosin lajiliitoissakaan ei juuri motkotettu aiheesta, vaikka niin olisi voinut kuvitella.

Samaan aikaan myös fanikulttuuri on kehittynyt pitkin harppauksin; ”Susijengiin” kiteytynee parhaiten niin lentopallossa, jääkiekossa kuin jalkapallossakin lisääntynyt maajoukkueiden, mutta osin myös parhaiden seurajoukkueitten lähes ylenpalttinen ja iloinen kannustaminen. Olettaisin, että pienemmillä paikkakunnilla urheilu on suhteessa paljon merkityksellisempää kuin suurkaupungeissa, joissa kulttuuri, erilaiset tapahtumat ja myös työ vievät ihmisiltä enemmän aikaa ja energiaa. Myös paikallisen identiteetin rakentaminen voi olla pikkupaikkakunnilla enemmän kiinni kaupungin omassa joukkueessa kuin vaikkapa Helsingissä tai varsinkaan Espoossa.

Liigajoukkueiden ylläpito ei näytäkään olevan vain materiaalista toimintaa, vaan erittäin paljon elinvoimasta selittyy immateriaalisilla tekijöillä, jotka itse asiassa ovatkin myös urbanisoitumiskeskustelun keskiössä. Kun siinä kuitenkin korostetaan riittävän suurten ihmismassojen kohtaamisia, jotta ”pöhinää” ja palveluita syntyisi, niin ainakin huippu-urheilupalveluiden suhteen väite ei tunnu oikein toimivan. Liigajoukkueet tarvinnevat ”kriittisen massan”, mutta se ei näytä löytyvän millään suhdeluvulla, jonka voisi estimoida kaupungin tai talousalueen asukasmääristä. Pienemmällä paikkakunnalla seura voi mobilisoida suhteessa suuremman osan potentiaalisesta väestä että resursseista kuin suurella paikkakunnalla urheiluseuratoimintaan. Yhteisöllisyys rakentuu helpommin.

Yhteisöllisyydessä kyse on myös merkityksistä, joista yksi tärkeimmistä syntyy ”rakkaista vastustajista” eli vertaisista, joiden kanssa halutaan kilpailla. HJK-HIFK –otteluista on syntynyt aito paikallis-derby jalkapalloon Jokerit-HIFK –lätkäkamppailujen tavoin. Samanlaisia ”pareja” on jääkiekossa oikein systemaattisesti haettukin lähikaupunkien välisiä otteluita lisäämällä. Monen jalkapallokaupungin historiassa näitä taistelupareja oli pilvin pimein: Kups vs. Koparit, MP vs. Pallo-Kissat, Reipas vs. Kuusysi, TPS vs Pyrkivä tai Inter, Ilves-Kissat vs TPV jne. – fuusioseurojen on ollut vaikea rakentaa samanlaista identiteettiä entisten kilpakumppaneiden yhdistyessä. Erityisen rakkaita vastustajia löytyy toki muistakin palloilulajeista – ja niitä myös syntyy lisää.

Kysehän ei ole ”vihollisjoukkueesta” eikä oikeastaan vastustajastakaan, vaan ”rakkaasta kilpailijasta”, jonka kanssa jaamme saman tavoitteen ja osin samat keinotkin. Jokin erottava seikka kuitenkin tarvitaan. Aiemmin se oli yhteiskunnallinen näkemys – nykyään seuraidentiteetit rakentunevat monenlaisista erityyppisistä elementeistä. Jotkut joukkueet tai seurat ovat myös rakkaita kilpailijoita kaikille muille – HJK halutaan voittaa joka paikkakunnalla. Lontoossa valioliigajoukkueiden väliset kilpailusuhteet ovat pitäneet merkitystasot korkeina silloinkin, kun oma joukkue ei menesty. Chelsea pelasi Tottenhamia ja Arsenalia vastaan sen jälkeen, kun oma kausi meni pilalle. Tällainen on urheilukulttuurille tyypillistä kulttuuristen merkitysten rakentumista, jota ei rahalla tai väkimäärällä pystytä rakentamaan.

Näin pinnallisella tarkastelulla ei voi kuitenkaan tehdä vakuuttavia väittämiä menestyspoluista erikokoisilla liigapaikkakunnilla. Selvää lienee kuitenkin myös se, että ”sarajärvet ja salonojat” eivät selitä läheskään kaikkien liigajoukkueiden menestystä tai menestymättömyyttä, vaikka suurten yksittäistenkin taloudellisten tukijoiden merkitys lieneekin lisääntynyt seurojen taustoissa. Kyse on kuitenkin monimutkaisesta kokonaisuudesta, johon vaikuttaa osaltaan myös kunkin kauden urheilullinen menestys – jopa yksittäisen pelaajan tai valmentajan vaikutus, kuten olemme tänä vuonna nähneet maailman suurimmassakin liigassa Leicesterin ansiosta. Vai oliko sielläkin kysymys yhteisöstä, jossa kaikki osatekijät pelasivat samaan maaliin uskoen mahdottomaan suhteella 1 vastaan 5000?

Viimeisimmästä blogikirjoituksestani tällä sivulla on kulunut yli neljä kuukautta. Olen kylläkin kirjoittanut paljon, sillä olen analysoinut, tulkinnut ja pyöritellyt erittäin mielenkiintoista kysely- ja haastatteluaineistoa. Raportin ”Piireistä verkkoihin – urheilun tekijät äänessä. Urheilujärjestötoiminnan muutosprosessien vaikutukset käytäntöihin” käsikirjoitus on nyt valmis. Tai valmis ja valmis. Eihän tutkimus koskaan valmistu.

Nyt tuo on totta monestakin syystä. Ensinnäkin urheiluseuroille tekemämme kysely tuotti tietoa, joka on aika lailla ristiriidassa sen kanssa, mitä julkisuudessa urheiluseuratoiminnasta puhutaan. Toiseksi: suurimpien urheilun lajiliittojen toiminnanjohtajien pitkät, avoimet ja antoisat haastattelut pistivät nekin käsityksiäni uusiksi suomalaisesta urheilujärjestelmästä ja liikuntapolitiikasta. Kolmantena syynä ajatteluni ja tietysti myös tulkintojeni keskeneräisyyteen on, että suomalainen yhteiskunta muuttuu tai on lähtenyt muuttumaan tavoilla, joita ei ole ennen koettu.

Näin on varmaan sanottu monesti aiemminkin, mutta tilanne lienee muillakin yhteiskunnan sektoreilla sama kuin taloudessa, jonka 2008 finanssikriisiä eivät taloustieteilijät ainakaan Sixten Korkmanin (2015) mukaan osanneet lainkaan ennustaa. Historiasta ja aiemmista talouskriiseistä oli opittu, mutta se ei auttanut, kun ”purjehdittiin vanhoilla kartoilla” eikä tiedetty lainkaan, missä karikot sijaitsivat – itse asiassa taloustieteilijät eivät vieläkään ole yksimielisiä siitä, mistä syystä 2008 alkanut kriisi syntyi.

Suomalainen liikuntakulttuuri ei ole kriisissä, se on heti sanottava. Päinvastoin sen keskeinen osa eli urheiluseurat ja ainakin suurimmat lajiliitot (20) voivat oikein hyvin – paljon paremmin kuin minä tai moni muu ehkä kuvitteleekaan. Journalistit, tutkijat ja muut kommentaattorit ovat osin ammattinsakin puolesta kriittisiä milloin mistäkin asiasta – joskus ei tule tarpeeksi mitaleita, usein tehdään vääriä henkilövalintoja ja melkein aina resurssit on jaettu epäreilusti. Seuravalmennus on amatöörimäistä, vanhemmat puuttuvat asioihin, jotka eivät heille kuulu eikä kukaan oikeastaan haluaisi edes osallistua seuratoimintaan.

Kun näiltä tekijöiltä itseltään kysyy, niin todellisuus näyttää lähes päinvastaiselta. Tässä kai tarvittaisiin sovittelijaa, joka kuulisi avoimesti kumpaakin osapuolta, uskoisi useamman todellisuuden tulkinnan mahdollisuuteen ja pyytäisi osapuolia tekemään sovinnon keskenään. Näin ei tietenkään tapahdu, joten pitää tyytyä siihen, että joku tuo esiin sen toisen todellisuuden eli tässä tapauksessa urheilun tekijöiden äänen.

Kokonaisuuden kannalta ja esimerkiksi liikuntapolitiikan suunnan muuttamisen näkökulmasta yhden äänen tarkka kuuleminen ei tietenkään ole riittävä peruste  muutoksille. Ainakaan sellaisille, jotka koskevat kaikkia tai suurta osaa liikuntakulttuurin toimijoista. Sen sijaan pienempiä muutoksia ainakin ajattelutavoissa voi tämänkin urheiluseura- ja lajiliittotutkimuksen perusteella tehdä. Näitä hallinnollisia ja organisatorisia muutossuosituksia, vakiintuneiden ajattelutapojen korjausehdotuksia sekä yllättäviä havaintoja esitänkin tulevassa raportissani.

Sen sijaan laajempaa tulkintaa koko liikunta- ja urheiluelämän uudenlaisesta jäsentämisestä en raportissa esitä. Siihen aineisto ei yksin anna mahdollisuuksiakaan, vaikka joitakin melko vahvoja viitteitä liikuntaelämän omaan sote-uudistukseen tai sen jatkamisen suuntiin tässä saatiinkin. Pidän kuitenkin välttämättömänä, että tätä keskustelua liikunta- ja urheiluelämän rakenteista ja toimintatavoista käydään avoimemmin ja perustelluin argumentein. En pidä tutkimustietoa tässä suhteessa erityisasemassa, vaan perusteltuja näkemyksiä voi tulla mistä suunnasta ja melkein keneltä tahansa. Perustelut ratkaisevat, ei niiden sanojan asema tai tiedon tuottamisen tapa. Yhteiskuntapolitiikassa emme saavuta koskaan tilaa, jossa asioita olisi tutkittu tarpeeksi ja eri näkökulmista täysin rationaalisen päätöksenteon pohjaksi. Se on hyväksyttävä.

Omalta osaltani koen kuitenkin velvollisuudekseni pohtia asiaa, jota olen saanut tutkia oikeastaan jo kahteen kertaan eli nyt tämän mainitun tutkimuksen kautta ja 2-3 vuotta sitten tekemäni liikuntakulttuurin käsitteitä ruotineen tutkimukseni avulla (Tiihonen 2014 ja 2015, linkit alla). Samalla tiedostan vaaran, että saatan  ajautua nopeaan ajatteluun, vaikka nyt pitäisi kyetä hitaaseen ajatteluun Daniel Kahnemanin (2011) tunnettuja käsitteitä käyttääkseni. Kun olen nyt tutkinut tarkasti urheiluorganisaatioita ja urheilun edistämistä, niin saatan nähdä ja kuulla liikunnan edistämisen organisaatiot ja toimintatavat – ja toimijoiden äänet – liian heikosti ja epäselvästi.

Tarkennukseksi niille, jotka eivät ehkä käytä samoja käsitteitä kuin minä, että minä näen urheiluseurojen ja urheilun lajiliittojen toimivan erittäin hyvin urheilun saralla sekä saadessaan mukaan valtavasti lapsia ja nuoria, monenlaisia vapaaehtoistoimijoita että eri kiihkeysasteisia seuraajia. Palloliitto esimerkiksi laskee saavansa viikoittain toimintaansa mukaan puoli miljoonaa suomalaista – siis kymmenen prosenttia väestöstämme (ks. http://huuhkaja.tv/fs/?huu=8C34BEC6). .

Vaikka luvussa olisi vähän ”lapinlisääkin”, niin kyse on kuitenkin valtavasta kansanliikkeestä. Se, että huippujalkapalloilumme kyntää maata tai että kriitikot syyttävät myös jalkapalloa liiasta yksipuolisuudesta, dropoutista tai vaikkapa tyttöjen ja naisten jalkapallon vähäisestä arvostuksesta, on totta, mutta ei muuta miksikään sitä, että valtava joukko suomalaisia äänestää jaloillaan jalkapallon puolesta. Toiminta ei voi olla täysin surkeaa, jos futista pelataan, seurataan ja seuroissa toimitaan aktiivisesti, vaikka laji ei ole saavuttanut suurta kansainvälistä menestystä eikä tähtiäkään ole tällä hetkellä tuikkimassa.

Mutta tämä on siis se urheilutoiminnan puoli, joka ei ole sama kuin väestön riittävä liikkuminen. Vaikka suomalaiset ovat kansainvälisissä vertailuissa myös liikkuva kansa, niin on selvää, että parannettavaa on paljon. Syy ei mielestäni ole kuitenkaan pääosin vapaaehtoisvoimin toteutettavassa urheiluseuratoiminnassa. Hienoahan se olisi, jos saisimme näin edullisesti ja tehokkaasti koko väestön liikkumaan, mutta idealismiahan se toki on. Tämä olisi myös päättäjien ja kriitikoiden nähtävä.     

Yksi ehdotukseni tämän urheiluorganisaatiotutkimuksen jälkeen olisikin – ellei se olisi niin kliseinen – että myös liikunnan edistämisen organisaatioita tulisi tutkia samoin kuin nyt tein urheiluseuroille ja lajiliitoille. Pyydänkin anteeksi, ettei minulla ole riittävää tietoa vaikkapa Valo ry:n, alueellisten liikuntajärjestöjen, liikunta- ja urheiluopistojen, eri hankkeiden tai muilla sektoreilla toimivien liikuntaa edistävien organisaatioiden toiminnasta tai toimintatavoista.

Selväähän näyttää olevan, että hyvätkään materiaaliset olosuhteet (kentät, lenkkipolut, uimahallit, kuntosalit jne.) eivät saa kaikkia ihmisiä liikkumaan. Tarvitaan parempaa tukea. Tähänhän nämä omatkin blogisivunikin välillisesti pyrkivät (Ks. esim. https://www.miksiliikun.fi/2015/12/22/vahan-liikkuvien-liikkumispolku-kokemuksellista-kotouttamista-liikuntakultturiin/ tai http://www.outwardbound.fi/blogit/ammattilaisblogi/liikkumisen-kokemukselliset-merkitykset-kasvatuksen-tukena-).

Onkin ollut hienoa olla mukana kehittämässä sosiaalista liikunta- ja kulttuuritoimintaa, joissa pyritään vetämään liikunnan ja urheilun pariin lapsia ja nuoria, jotka ovat syrjäytymässä muualtakin kuin urheiluseuroista (ks. esim. http://munjuttuhanke.fi/ ja http://boosti.munstadi.fi/). Silti tarvittaisiin muutakin kuin vain määräaikaisia hankkeita, jotta lapset, nuoret, aikuiset, seniorit ja vanhukset saataisiin liikkumaan tai harrastamaan enemmän jotakin itselleen mielekästä  toimintaa – ei liikunta yksin ole ”ihmelääke”. Jonkun pitäisi keksiä vaikkapa ”liikuntaseura” (tästä blogeissani myöhemmin)…

Lähteitä

Kahneman, Daniel (2011) Thinking  Fast and Slow. NY, Penguin Books.

Korkman, Sixten (2015) Väärää talouspolitiikkaa. Talouden kriisit ja opilliset kiistat. Helsinki, Otava.

Tiihonen, Arto (2015) Liikuntakulttuurin käsitteitä tiedetoimittajille. Julkaisu Suomen Tiedetoimittajat ry:lle. 17.2.2015. (https://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2012/08/Liikuntakulttuurin_k%C3%A4sitteit%C3%A4_Tiihonen2015.pdf)

Tiihonen, Arto (2014) Liikuntakulttuurin käsitteet muuttuvat ja muuttavat. Valtion liikuntaneuvoston julkaisuja 2014:6, Helsinki. (http://www.liikuntaneuvosto.fi/julkaisut/valtion_liikuntaneuvoston_julkaisusarja/liikuntakulttuurin_kasitteet_muuttuvat_ja_muuttavat.622.news) 

Tiihonen, Arto (2016, tulossa) Piireistä verkkoihin – urheilun tekijät äänessä. Urheilujärjestötoiminnan muutosprosessien vaikutukset käytäntöihin. Julkaisematon käsikirjoitus.