Kevään loppu ja kesän alku ovat päällekkäisiä käsitteitä. Kevät loppuu koulun kanssa samaan aikaan, mutta ainakaan tänä vuonna kesä ei alkanut vielä suvivirren soidessa. Elämme rajatilassa kahden käsitteen välissä tai ehkä elämme kumpaakin yhtä aikaa?

Kevään aikana onkin puhuttu paljon erilaisista ”kuplista”, joissa elämme. Ensimmäinen kirjoitukseni ”Kuplaunioneista” saakin aiheensa tästä keskustelusta.

Kun kesä ei saapunut Suomeen, läksin hakemaan sitä Espanjasta. Toinen kirjoitukseni kertookin ajatuksistani puolustusvoimain (vai ovatko ne myös hyökkäysjoukot?) lippujuhlapäivänä päihdetiedotusseminaarissa Fuengirolassa. Siinä rajatilassa rakensin taas uuden kuplaunionin…

Toinen viime aikojen (monet sanovat lähiaikojen, vaikka toisten mielestä se viittaa vain tulevaisuuteen) ajankohtainen aihepiiri on koskenut tulevaisuuttamme hyvinvointivaltiona ja -valtiossa. Tähän on liittynyt keskustelu erilaisista leikkauksista ja uusista velvollisuuksista, joita meistä joillekuille ollaan suunnittelemassa.

Se on herättänyt erittäin paljon rajatilallisia ajatuksia mm. hyvä- ja huono-osaisuudesta ja siitä, miten hyväosaiset osaavat nostaa mekkalan heitä koskevia leikkaussuunnitelmia vastaan, mutta huono-osaiset ovat aika hiljaisia.

Yhden pienen kuplajutun liitin tähänkin. Siinä pohdin ja konkreettisesti sitten näytänkin, miten erilaiset kuplat voivat olla tarkemmin tarkasteltuna toisenlaisia kuin kauempaa katseltuna kuvittelemme. Ja aika vähäisen liikkumisen avulla voisimme sen ihan itsekin nähdä.

Viimeinen kuplaunioni tässä blogissani otsikoituu Liikkuvassa koulussa ei juosta Cooperin testiä ja se koskee koululiikunnan tulevaisuutta kuplaunionimaisesti tulkiten. Rakennetaanko koululiikuntaan kuplaa, jolla ei ole unioneita muihin kupliin (liikunta)kulttuurissa?

Erilaisten kokemusten ja monenlaisten merkitysten puolustajana on vaikea ymmärtää tarvetta rakentaa kouluihin liikuntalaboratioita, joiden keskeinen merkitys kapenee yksilön terveyteen ja toimintakykyyn.

Kuplivia ajatuksia kuplissa eläville ihmisille – älkää rikkoko omia kuplianne, mutta yhdistäkää ne muihin. Tehkää unioni tai vaikka useampi!

Kuplaunioneista

Ilkka Malmberg selvitti Hesarissa (30.5.2015) sijamuotojen käyttöä paikan nimien yhteydessä eli milloin sanotaan koulussa ja milloin taas koululla. Rajatilallinen blogini otsikossa noudattanee jotakin samantapaista sääntöä, tai voi hyvin olla noudattamattakin – Malmbergin jutussahan sanottiin, että lopulta on syytä kuunnella paikallisten eli tässä tapauksessa meidän Rajatilallisten omia tulkintoja.

Jotta väärinymmärrykset, joita varmasti syntyy, olisivat oikein väärinymmärrettyjä, niin on syytä hiukan valottaa Rajatilallista olemista ja tekemistä (Stephen Hawking kirjoitti kirjassaan Minun lyhyt historiani (My Brief History, vaikka minun mielestäni se olisi kuulunut olla The Brief History of Me, samoin kuin The Brief History of Time), että hän on nykyään mieluummin oikeassa kuin oikeamielinen viitaten siihen akateemisissa yhteisöissä havaitsemaansa valuvikaan, että tiettynä aikana vain tietynlaiset totuudet ovat mahdollisia, koska viittaus- ym. järjestelmä johtaa samanlaiseen ”oikeamielisyyteen”.

”Oikeanlaisella väärinymmärryksellä” tarkoitan siis tässä sitä, että monet ajatuksistani ovat vastoin tämän hetkistä oikeamielisyyden ihannetta, mutta se ei tarkoita, että ne olisivat vääriä sinänsä, vaan ehkä vain vääriä väärinymmärryksiä. Niitähän ei tietenkään voi välttää. Siten on myös myönnettävä, että ehkä tuo My Brief Historykin on lopulta oikein; minä vain ymmärsin sen väärin).

Rajatilahan on tässä yhteydessä ns. semipseudonyymi, jolla tarkoitetaan pseudonyymiä, jonka jokainen voi halutessaan identifioida. Onko siitä mitään hyötyä ymmärtämisen suhteen on tietysti aivan toinen asia.

Alivaltiosihteerin ikivanhassa sketsissä haastateltiin VR:n aikataulusuunnittelijaa, joka kehui vuolaasti, miten hyvät juuri voimaan tulleet aikataulut ovat. Toimittajan huokaistessa lopuksi, että on se nyt hienoa, että junat tulevat silloin kuin niiden pitääkin, aikataulusuunnittelija vastasi iloisesti:”En minä niistä vastaa, minä teen vain aikatauluja – junat kulkevat, miten kulkevat…” Jonkinlaisesta rajatilallisuudesta kai tuossakin oli kysymys.

Rajatilallisuus siis tarkoittaa niin paikkaa, lokaliteettia kuin identiteettiäkin – sekä yksityistä että julkista että ehkä joitakin muitakin – mieliala(häiriöitä), joista mainittakoon mm. kuusisuuntainen mielialahäiriö ns. normaalina mielentilana Rajatilallisuudessa. Notkea tuo suomen kieli; mitäköhän tuokaan lopulta tarkoittanee?

No, joka (toisessa) tapauksessa olen ja elän siis kuplissa, jota voisi kutsua joukko-opin termein union(e)iksi. Rajatilallisuuteni siis alkoi jo varsin varhain – kävin keskikoulun oppikoulun opetussuunnitelman mukaisesti poikalyseossa, vaikka neljännelle luokalle mennessämme olimmekin sitten peruskoulun kasilla ja saimme ilmaiset ruuat, kirjat ja bussimatkat.

Opettajat saivat vastineeksi v-mäisiä teinejä, mikä tosin ei johtunut peruskoulun ilmaisuudesta, vaan siitä, että osa opettajista menetti auktoriteettinsa kesän aikana, kun hekin havahtuivat kuuskytluvun nuorisokulttuurin rantautuneen Suomeen Abban voitettua keväällä Euroviisut. Tytöt olivat tulleet kouluun jo aiemmin. Minä tosin kävin ylioppilaaksi asti poikaluokalla. Aikamoinen rajatila sekin, kun kaikilla muilla luokilla koulussamme oli tyttöjä.

Unioni oli siis muistini mukaan sellainen kahden tai useamman kuplan rajaama alue, joka on yhteinen kaikille. Sitä ei tosin silloin kerrottu tai en ainakaan muista, että unionissa mahdollisesti asuva on myös samanaikaisesti kaikkien näiden muiden kuplien asukas tai olio; se kai silla kielellä olisi ollut korrekti tapa ilmaista asia. Olkoonpa sitten olio, monikuplaisen unionin asukas – vähän niin kuin siis suomalainen olio Euroopan Unionissa.

Täällä Rajatilallisessa kuplaunionissa on siis tavallaan samanaikaisesti tosi monissa kuplissa yhtä aikaa. Siksi nämä tulkinnat ovat niin sekäettäjokotaimaisia. Tuo taas tarkoittaa sitä, että joku toinen olio, joka ei asu tällaisessa Rajatilallisessa kuplaunionissa ei voi täysin ymmärtää pelkkää sekäettää, koska hänen olioutoutensa perustuu jokotaimaisuuksiin tai hiukan erilaisiin sekäettämäisyyksiin.

Aurinkorannikon rajatilallisia kuplaunioneja

Rajatilallinen kuplaunioni sijaitsee tällä hetkellä eli K.G.E. Mannerheimin (erittäin rajatilallinen henkilö muuten) syntymäpäivänä Fuengirolassa Costa de Solissa eli Espanjan aurinkorannikolla. Olen tiedetoimittajan ominaisuudessa tai roolissa (taas yksi uusi kupla) päihdetiedotusseminaarissa.

Suomalaisten aurinkorannikko on itsessään kuplaunioni eli ollaan suomalaisia espanjalaisessa kulttuurissa. Mitä se sitten tarkoittaa? Antti Kariston mukaan aurinko ja kaikki Espanjaan tai Aurinkorannikkoon liittyvät positiiviset asiat ovat täällä asuville suomalaisille tärkeitä asioita, mutta he eivät kuitenkaan muuttuneet espanjalaisiksi, vaan olivat sydämeltään ehkä jopa enemmän suomalaisia kuin aiemmin.

Muut suomalaiset tosin pitävät aurinkorannikkolaisia ihmisryhmänä, joille ei ainakaan kannata sosiaalityötä suunnata. He (rikkaat) ovat itse sinne menneet, joten miksi Suomi heitä auttaisi, kun on autettavaa täällä kotonakin. Näin ainakin väitti kansanedustaja ja muistiliiton puheenjohtaja Merja Mäkisalo-Ropponen.

Mielenkiintoinen rajatila ja kuplaunioni syntyy siis ulkosuomalaisuudestakin. Sekäettämäisyyttä toisaalta, mutta jokotaimaisuutta toisaalla eli ollaan suomalaisia espanjalaisittain, mutta kumpikaan maa ei välttämättä tarjoa näille sosiaaliturvaa tai edes tukea päihdeongelmiin. Tätä täällä nyt pohditaan Espanjan maaperällä.

Luulisi, että aurinko, joka vaikuttaa mielialaan ja vaikuttaa muutenkin positiivisesti terveyteen, vähentäisi myös tarvetta juoda alkoholia tai käyttää muita päihteitä. Näin ei taida olla, sillä siemailukulttuuri ja se, että alkoholi kuuluu täkäläiseen elämäntapaan, lisää alkoholin käyttöä.

Onko alkoholin käyttö sinänsä ongelma, on toki toinen kysymys. Jos se ei vaikuta omaan tai muiden elämään haitallisesti, niin mikä on ongelma? Väestötasolla tietty alkoholin käyttömäärä aiheuttaa mm. tietyn määrän maksakirrooseja, mutta näin pienessä populaatiossa laajempikin riski on kuitenkin pieni riski.

Fuengirolassa asuvan ja työskentelevän lääkärin Mirja Laukkosen mielestä suurin osa suomalaisista tulee tänne pitämään huolta terveydestään ja hyvinvoinnistaan. Katia Westerdahl on ollut 31 vuotta Espanjassa ja toimii paikallislehden kustantajana ja on myös kaupunginvaltuutettu. Hänen mielestään Suomen media mustamaalaa Espanjan suomalaisia. Työssäkäyvät suomalaiset eivät täällä kykene juomaan, työtahti on niin kova.

Paikalla ollut suomalainen media ja yleisö eivät tunnistaneet mustamaalausta, mutta ymmärsimme toki Aurinkorannikon suomalaisyhteisön huolen omasta maineestaan Suomessa. Rajatilallisuus ilmenee elämänä Espanjassa, mutta media, jota seurataan, on kuitenkin Suomessa. Jos Espanja olisi oikeasti kotimaa, niin ristiriitaa ei ehkä olisi.

Lasinen lapsuus, Hirviöt ja Jos lapset saisivat valita vanhempansa ovat erittäin hienosti tehtyjä, emotionaalisesti vaikuttavia tietoiskufilmejä, joita Alko on rahoittanut. Opimme, että ne ovat vaikuttaneet muutenkin: katsontakertoja on valtavasti mm. youtubessa, muuta julkisuutta maailmanlaajuisesti niin uutislähetyksissä, lehdistössä ja sosiaalisessa mediassa. Ihmiset ovat lähettäneet omia kokemuksiaan esim. lasisesta lapsuudesta mukana olleille järjestöille. Filmit ovat saaneet myös runsaasti erilaisia palkintoja.

Onko filmeillä siis todella vaikutettu asioihin ja ihmisiin? Ovatko lasten vanhemmat muuttaneet käyttäytymistään tai voivatko lapset nykyään valita vanhempansa? Lapset eivät tietenkään voi valita vanhempiaan emmekä tiedä sitäkään, onko vanhempien alkoholinkäyttö vähentynyt.

Toki voisimme ajatella, että vaikuttavuutta mitattaisiin klikkauksilla, näkyvyydellä tai esimerkiksi näiden tarinoiden kirjoittamisen kautta. Seuraava kysymys onkin, miten järjestöt käyttävät tätä materiaalia hyväkseen työssään.

Seminaarissa kuultiinkin, että tarinoita käytetään järjestöissä ja vertaistukitoimijoita on syntynyt järjestöihin mm. instagramissa, youtubessa tai muussa nuorille sopivassa sosiaalisessa mediassa. Voikin ajatella, että päihdeperhe muodostaa yhden kuplan, joka olisi syytä yhdistää muihin kupliin ja muodostaa näistä kuplaunioneita, joissa lapsen on hyvä kehittyä.

Kuplaa ei siis rikottaisi väkivaltaisesti, vaan se yhdistettäisiin muihin kupliin rakentavasti. Lastensuojelu, päihdetyö, harrastukset ja muut sosiaaliset yhteisöt päästettäisiin lapsen ja nuoren elämään, niin että hän voisi rakentaa identiteettiään useassa eri kuplassa.
Miksihän me olemme niin jokotaimaisia tässäkin asiassa?

Liikkuminen avaa näkymiä erilaisiin kupliin

Matkailu avartaa, sanotaan. Päihdetiedotusseminaarissa Aurinkorannikon Fuengirolassa juttelin kuitenkin nimettömäksi jääneen virkamiehen (tai siis puhuimme luottamuksellisesti) kanssa. Hänen pitkän kokemuksensa rintaäänellä ymmärsin, että päinvastoin saattaakin olla, että samat suomalaiset, jotka vaativat, että ”maassa maan tavalla” ollessaan Suomessa ovatkin esimerkiksi Espanjassa ihan päinvastaista mieltä, kun puhutaan heistä itsestään ja heidän eduistaan. Tai voihan sen sloganin tietysti niinkin pervosti ymmärtää, että ”Suomen tavalla kaikissa maissa”.

Matkailu ei siis välttämättä avarra, mutta liikkuminen ihan kotikonnuillakin saattaa sen tehdä. Koulun päättäjäisten aikaan minua ainakin huoletti se, miten nykynuoret näkevät maailmansa, jossa tulevat elämään, kun (sosiaalisessa) mediassa oli samaan aikaan käynnissä kauhukeskusteluja siitä, mitä itsekukin tulevaisuudessa menettää.

Hallituksen leikkauslistathan puhuttivat ainakin niitä, joilla on etuja, joita voi vielä menettää. Jo menetetyistä eduista, kuten työ- tai opiskelupaikan, terveen ja yleensä säällisen elämän menettäneistä eli ns. huono-osaisuuden näkökulmista tätä keskustelua ei juurikaan käyty.

Enkä käy minäkään, sillä niin hyväosainen olen, olen ollut ja tulen todennäköisesti olemaankin, että minun olisi falskia puhua suulla suuremmalla vähäosaisten puolesta. Todennäköisesti he eivät kuitenkaan mekkaloisi eniten koulutuksen ja tutkimuksen leikkauksista tai kesälukukaudesta. Tiedostamattomat raukat…

Mutta tuosta siis minun ei pitänyt puhua, kuulopuheita vain voisin toistaa. Ihan siis minun kannattaa pysyä konkretiassa eli siinä, miten maailma tosiaankin voi näyttää aivan erilaiselta, jos vain viitsii vähän liikkua. Huono-osaisetkin – tai ainakin osa heistä – siihen vielä kykenee.

Katajanokalla ei olla mitään jakomäkeläisiä oli yksi kuplajuttu tässä vähän aikaa sitten. Muistelen, että kyse oli siitä, että Katajanokalla koristellaan ympäristöä kukkasin ja ollaan yhteisöllisiä (alkuperäinen lähde meni ohi silmieni, mutta samankaltaista keskustelua on käyty hyvä- ja huonomaineisten ja –ihmisten välillä vuosikymmeniä).

Hyväosaisten kuplat ovat niin kivoja suvaitsevaisuudessaan. Eräs hyväosainen espoolainen poliitikkokin on ottanut hampaisiinsa erään Helsingin keskustan lähistössä olevan kaupunginosan asukkaat, jotka hänen mielestään ovat liian erilaisia hyväosaisia kuin hän itse (tämä suhde muuten tuntuu niin traumaattiselta, että vaivaan suosittelisin rajatilallisten kuplaunionien rakentamista vaikkapa legopalikoilla). Paikan jotkut asukkaat tosin väittivät olevansa ei-niin-hyväosaisia kuin väitetään.

No, jakomäkeläiset siis suivaantuivat katajanokkalaisten väitteistä. Ulvahtiko koira, johon kalikka kalahti, vai oliko suivaantumiselle pohjaa? Hyvä kysymys, jota on hyvä vähän tarkastella lähemmin. Liikuin siis paikkaan Jakomäki. Tarkastin samalla Hakunilan ja Vesalankin, joilla on joidenkin mielestä samankaltainen maine.

Katajanokan kukkia en käynyt katsomassa; uskon, että siellä niitä pelakuita ja muita hoidellaan varsin yhteisöllisesti. Kävin kuitenkin kastelemassa sekä mökillä olleiden naapureitteni kukat että ne kukat, jotka olivat menossa kuorolaisille, jotka eivät ehtineet kukkafestareiltamme niitä hakemaan. Niitä säilytetään pihallamme tässä Jakomäen naapurissa.

Mutta itse pointtiini siis: liikkumalla vähän – siis todella vähän – näemme maailmamme varsin toisenlaisin silmin. Tämä on sekä katajanokkalaisten, jakomäkisten ja vaikkapa juuri valmistuneiden nuorten hyvä ymmärtää. Ennakkoluuloiset käsitykset voivat osoittautua aivan toisiksi, kun liikkuu lähemmäs ja tutustuu asioihin paremmin…

Kuvaliitteessä konkreetteja kuvakulmia ennen ja jälkeen liikkumisen. Jos siis ihmiset vain liikkuisivat vähäsen… Liikkuminen_rajatiloissa-k3

Liikkuvassa koulussa ei juosta Cooperin testiä

Koska koulun liikuntatunnit eivät riitä kestävyyskunnon kohottamiseen. ”Se on kuulemma fakta”, opetushallituksen Matti Pietilän mukaan (Hesari30.5.2015). Koulun matematiikan, englannin tai biologian tunnitkaan eivät riitä ainakaan kaikille kiitettäviin arvosanoihin. Niissä annetaan läksyjä tai ainakin oletetaan vahvasti, että oppilaat harjoittavat taitojaan muulloinkin kuin oppitunneilla.

Liikkuvassa koulussa tehdään kuitenkin monenmoisia fyysisiä testejä (ns. Move–testipatteri), joista ns. piip-testi on monen mielestä huomattavasti rankempi kuin Cooperin testi. Aivan samalla tavalla niissä oppilaat jakautuvat hyviin ja huonoihin kuin Cooperin testissäkin eikä niissäkään saa erinomaisia tuloksia ilman oman ajan käyttöä.

Cooperin testiä voi kritisoida, mutta sen pitäisi olla fiksumpaa – aivan samoin kuin Cooperin testiä nyt kritisoidaan, voidaan kritisoida kaikkia testejä. Odotetaan muutama vuosi, kun saadaan kauhukertomuksia ”Move –testeistä” ja ollaan samassa tilanteessa kuin nyt herra Cooperin kanssa. Sanottakoon vaikka, että piip-testi on parempi testi kuin Cooperin testi tai vaikka niin, että koska Cooperin testistä on tullut joku kammo, niin luovutaan siitä.

Liikkuvassa koulussa on tavoitteena, että lapset ja nuoret liikkuisivat tunnin päivässä. Siinä ajassa toki kehittyy aika monikin liikkumisen osa-alue. Ehkä myös terveyden kannalta se oleellisin eli hapenottokyky, kestävyyskunto. Miltä muuten kuulostaisi: kun äidinkielen tunnit eivät riitä lauseenjäsennyksen tai sijamuotojen opiskeluun, niin luovutaan niistä.

Oikeampaa siis olisi sanoa, että kestävyyskuntoa ei enää arvosteta niin korkealle, että sitä kannattaisi koulussa ja opetussuunnitelmissa pitää niin vahvasti esillä kuin aiemmin. Mutta se pitäisi kai perustella eri tavoin kuin hyökkäämällä yksittäistä testiä kohtaan. Tuntuu siltä, että toimittajien angstit vievät liikuntaihmisiä kuin pässiä narussa, kun koululiikunnasta puhutaan.

Liikkuva koulu sitoo opetussuunnitelman entistä vankemmin yksittäisen oppilaan terveyteen ja toimintakykyyn ja liikkumattomuuden vastustamiseen, vaikka samalla puhutaan kannustamisesta. ”Elämä on joukkuepeliä”, sanoo Pietilä jopa jalkapalloilevaa arkkipiispaa siteeraten. Silti ”Move-testeissä” testataan täysin yksilötaitoja ja mallit on otettu yleisurheilu-, voimistelu- ja kuntosalilajeista ja pallonheittokin suoritetaan yksin.

Koulun ”liikuntajoukkueessa” pelaajina oppilaan kanssa ovatkin liikunnanopettaja ja terveydenhoitaja – ehkä myös vanhemmat. Ulkopuolelle jäävät urheiluseurat ja Hesarin jutun perusteella myös pallopelit ja yleensä urheilu – liikuntakulttuurin kokemuksellisesti elävin, harrastajamäärältään suurin ja kulttuurisesti merkityksellisin alue. Eikö koululiikunta voisi olla myös liikuntakulttuuri(i)n oppimista eikä vain omaan napaan tuijottamista?

Esimerkiksi Kosken Pasin – mikseivät omanikin – tutkimukset osoittavat, että mitä enemmän eritavoin merkityksellisiä kokemuksia liikunnasta on, sitä enemmän harrastetaan. ”Mennääks friidut/jätkät koulun jälkeen tekeen alaselän ojennuksia tai kyykistyksiä – se on niin siistii!” Ja jos haluttaisiin kasvattaa aidosti aktiivisia kansalaisia, niin vapaaehtoistoiminta olisi siihen ehdottomasti paras ratkaisu. Miksei vapaaehtoistoiminnan kasvatusta eli urheiluseuratoimintaa tuoda kouluihin samoin kuin yrityskasvatusta?

Pohjoismaisessa hyvinvointiyhteiskunnassa edellinen on huomattavasti voimakkaampi tekijä kuin jälkimmäinen, sitä yhtään vähättelemättä. Piilo-opetussuunnitelmanahan tässä onkin liikunnan osalta se, että opitaan vain julkisen sektorin (terveys)palvelujen tärkeys tutustumalla (koulu)terveydenhoitajaan ja olettamalla, että sen jälkeen ei enää muita julkisen sektorin sairaanhoitopalveluita tarvitakaan… Hoplaa – kestävyysvaje on voitettu ilman kestävyysjuoksuakin!

Ai niin, koulussa on niin vähän liikuntatunteja, joten täytyy keskittyä tärkeimpään. Olisiko siis silloin kannattanut keskittyä merkityksellisiin – ei siis vain kivoihin – kokemuksiin ja niiden merkitysten ymmärtämiseen. Silloin koulun liikuntatunnit olisivat lähempänä teatteria, kirjallisuutta tai medialukutaitoa, kun liikkuminen ja urheilemisen erilaiset kokemukset avattaisiin kaikkiin oikeassa maailmassakin esiintyviin merkityksiinsä – ei vain siihen omaan pikku terveyteen.

Olen varma, että sen jälkeen kukaan opettajainhuoneessakaan ei enää aliarvioisi jumppamaikkoja, kun he olisivat ihan keskeisten elämässä tarvittavien kokemusten ja merkitysmaailmojen asiantuntijoita ja ohjaisivat oppilaansa kohti ruumiillisen olemisen ja merkityksellisen tekemisen mysteerejä. Niitähän liikuntakulttuurissa riittää.

Ai niin, meillähän on ne perinteet, jotka sanovat, että Cooperin testi on paska testi, vaikka minäkin olen kuullut satoja erilaisia tulkintoja tuon testin suorittamisesta, joka jo sinällään osoittaa sen kulttuurisen merkityksellisyyden. Ja ylivoimaisesti suurin osa niistä jutuista on sitä paitsi olleet tekijälleen hyväksi, vaikka suoritushetkellä se on voinut olla kipeä tai suoritus ei ole jostain muusta syystä ollut täydellinen, kun on ollut liian kova alkuvauhti tai oli syönyt liikaa tai oli liian kuuma.

Matikan, ruotsin tai biologian kokeissakaan ei aina onnistu kuumeisena ja silti sinne on mentävä – aika harva on kuitenkaan kertonut tarinoita näistä kokeista. Joko niitä pidetään niin merkityksellisinä, ettei niitä uskalleta kritisoida tai sitten Cooperin testi – tai koululiikunta yleisemmin – on niin merkityksellistä, että (epä)onnistuminenkin noteerataan korkealle.

Miten itse ”aattelet omalle kohalles?” näitä kuplaunioneita? Pohjoisen ihmisten joskus ärsyttäväkin tapa tiputtaa haihattelijat maanpinnalle sopii tähän yhteyteen yllättävän hyvin. Jos siis osaisimme asettautua toisen ihmisen nahkoihin, niin ymmärtäisimme paremmin oman ja tuon toisen ”kuplien” erot.

Jos siis jokin punainen tai vihreä tai sininen tai vaikka keltainen lanka olisi tästä blogista sen rajatilallisuudesta huolimatta löydettävissä, niin kai se olisi ajatus siitä, miten sitä on ennenkin pärjätty, sinnitellään nytkin ja tullaan selviytymään tulevaisuudessakin, jos vain osaamme nähdä maailmamme aidosti monikuplaisesti eli periaatteella ”aattelepa omalle kohalles” jonkun toisenlaisessa kuplassa elävän tilallisuus… ja pyri sen jälkeen rakentamaan itsellesi rajatilallinen kuplaunioni.