Kirjoista ja kisoista opittua: mitä, miten ja miksi?

MMM: Mitä, miten, miksi – jalkapallokansalaisen vuosikirja 2014 kisojen jälkeen voisi tämän kisabloggaamisenikin perusteella muodostua varsin paksuksi teokseksi (ks. https://www.miksiliikun.fi/2014/06/03/jalkapallon-mmm-2014-alkupotku/, jos linkki ei aukea, niin kokeile oikealta blogiarkistosta June 2014), vaikka monta mielenkiintoista näkökulmaa jäi minultakin käsittelemättä. Tässä tällä erää viimeisessä MM-kisablogissani nostan esille joitakin ihan uusiakin näkökulmia, mutta teen samalla yhteenvetoa kisoista ja teen myös Kuka kukin on –listan kesällä 2014 minuun eniten vaikuttaneista futispersoonista.

Seurasin futiksen MM-kisoja neljän eri kirjan seurassa. Vaikka kirjojen näkökulmat poikkesivat toisistaan, niin yllättävän paljon yhteistäkin niistä löytyi. Ken Brayn Jalkapallon salat (How to Score. Science and the Beautiful Game, 2006) lähestyy kohdettaan monitieteisesti käsitellen taktiikan lisäksi pelaajan fyysisten ominaisuuksien kehittämistä, vähän psykologiaa ja myös fysiikkaa eli pallon lentoratoja eri potkutekniikoita käytettäessä. Brayn keskeinen sanoma on, että jalkapalloa pitää jatkossakin tutkia enemmän ja monitieteisesti.

Jo aiemmin arvioimani (https://www.miksiliikun.fi/2014/06/27/tilastofutista-myytit-tiede-ja-totuus/) tilastotieteilijöiden Andersonin ja Sallyn Numeropeli (The Numbers Game. Why Everything You Know About Football Is Wrong, 2013) käsittelee osin samoja teemoja kuin Braykin, mitä tulee siihen, mikä pelitaktiikka on tehokkainta. Bray muotoilee ongelmaksi vielä sen, miten tehokas ja kaunis jalkapallo yhdistetään, kun tilastotieteilijät ovat ainakin jossakin määrin jo ohittaneet kauneuden ongelman. Eivät toki kovan datankaan taitajat voi täysin sivuuttaa jalkapallopelin viehätystä, joka pursuaa läpi tehojen ja tilastojenkin.

Kauneus tai pelin muut kiehtovat osatekijät eivät ole unohtuneet filosofeilta, joiden teosta Sokrateen syöksypusku (Saarinen & Melan, toim. 2014) ehdin myös kertaalleen arvioimaan (https://www.miksiliikun.fi/2014/07/08/filosofista-futista/). Kirjassa paneudutaan jalkapalloon todella monesta mielenkiintoisesta näkökulmasta, joissa pyritään ratkaisemaan mm. se, onko futis enemmän yksilö- kuin joukkuepeli. Tavallaan kaikkia näitä kirjoja yhdistääkin jokin tai monet joko tai –asetelmat, vaikka useimmiten vastaukseksi saadaan sekä että –vastauksia, joissa jompikumpi kiistanalaisesta osapuolesta painottuu optimaalisesti tai historiallisesti muuttuvasti. Historian näkökulman tarjoaakin neljäs teos eli Jonathan Wilsonin Pelien peli. Jalkapallon taktiikan historia (Inverting Pyramid. The History of Football Tactics, 2008).

Englantikeskeisyys on vahvana kaikissa muissa paitsi suomalaisten filosofien teoksessa, vaikka siinäkin toki jaetaan paljon tätä yhteistä ja aika monille jossakin määrin tutuksi oletettua jalkapallon historiaa ja kehittymistä. Wilsonin Englantikeskeisyys näkyy myös melkoisena kriittisyytenä varsinkin oman kotimaansa maajoukkueita ja niiden käyttämiä taktiikkoja kohtaan. Kaikkihan me tietysti toivoisimme parasta omille ”Huuhkajillemme” ja jos kyseessä on lajin emämaa, niin sitä ymmärrettävämpää on futisfanaatikon tuskaisuus, mutta myös erittäin aiheellinen ja syvälle käyvä kritiikki englannin pelitaktista konservatiivisuutta kohtaan.

Wilsonin mainion, journalistisesti taitavasti kirjoitetun kirjan ideana on esitellä eri maiden jalkapallotaktiikkojen kehityksen historiat. Erityisesti Itä-Euroopan futikseen perehtynyt Wilson kirjoittaakin yllättävän myönteisesti mm. Neuvostoliiton ajan jalkapallosta ja valmentajista. Syy on toki perusteltavissa sillä, että NL:ssa kehitettiin taktisia uutuuksia, mutta myös monia laittomia keinoja käytettiin siellä runsaasti. Näiden keinojen käyttöönottamisella oli tietty samankaltaisuutensa eli autoritaarisessa järjestelmässä pelaajat saatiin tekemään melkein mitä tahansa, jos valmentaja (tai puoluejohto) niin käski. Näistä eettisistä ongelmista huolimatta – joita toki jalkapallon historiaan liittyy monessa muussakin maassa – on myönnettävä, että joukkuepelaamista kehitettiin Neuvostoliitossa myös jalkapallossa, vaikka meille paljon tutumpaa onkin jääkiekon ”punakoneen” kollektiivinen tehokkuus.

Wilson tuo mainiosti esiin ihmisten kautta sen, miten jalkapallotaktiikat ja ihmisten – varsinkin valmentajien, mutta myös monien merkittävien pelaajien – elämän kohtalot ja valinnat sekä se, minkälaisessa kulttuurissa he elivät, vaikuttivat myös pelikentälle ja käytettyihin taktiikkoihin. Mielenkiintoisesti hän mm. selittää Hollannin totaalisen jalkapallon synteesiksi 60-luvun yksilöllistä boheemiutta ja kollektiivista henkeä. Jotka siis olivat itse asiassa 60-luvun radikalismissa sulassa sovussa, kun tarkemmin ajattelee…

Siksi Ajax saattoi toimia kollektiivina, jossa jokainen pelaaja voi vaihtaa paikkaa toisensa kanssa (tai melkein jokainen) ilman, että kokonaisuus kärsi. Ja silti se salli sen, että joukkueessa oli tähtiä tai tähti. Tai oikeastaan Wilsonin mukaan kentällä oli valmentajan lisäksi toinen tai ”oikea” valmentaja eli Johan Cruijff, joka johti peliä kentällä ja joskus myös kentän ulkopuolella. Kovin moni muu pelaaja ei Wilsonin käsittelyssä nousekaan taktiseksi taitajaksi, vaikka monien pelaajien kyvykkyys tuodaankin hienosti esille tavalla, joka selittää jonkin uuden taktisen innovaation synnyn.

Yhä uudelleen kuitenkin toistuu tarina, jossa idean uudesta taktiikasta kehittää valmentaja, joka saa johdettavakseen kehityskelpoisen joukkueen, joka on valmis tekemään useita vuosia töitä omaksuakseen tuon idean niin hyvin, että pystyy sen kollektiivina toteuttamaan. Wilsonin kirja on kirjoitettu vuonna 2008, joten hän ei kyennyt ottamaan siihen Barcelonan juniorikoulua Masiaa ja sen seurauksena syntynyttä Barcaa ja Espanjan maajoukkuetta, joissa hänen historiallisiin lähteisiin eri puolilta maapalloa kiteytynyt huomionsa olisi saanut viimeisimmät ja hienoimmat perustelunsa.

Itse asiassa Wilson ei usko, että maajoukkueissa kyetään samaan taktiseen osaamiseen kuin seurajoukkueissa, joissa on todella paljon enemmän aikaa harjoitteluun, pelejä on valtavasti, juniorikoulut opettavat samoihin pelitapoihin ja pelaajat voidaan ostaa täyttämään taktista ideaa. Espanja oli kuitenkin lähellä Barcelonaa, koska runko oli sama ja pelitapa oli sama. Yksilöllisyys ei kuitenkaan istunut kovin hyvin tuohon formulaan – sen koki Zlatan, Villa ja myös Litti, vaikka olikin Kataloniassa vähän aiemmin kuin Barcan loistokausi koitti. Zlatan jopa haukkui Barcaa kirjassaan ”juniorijoukkueeksi”.

Mutta kyse ei tietenkään ole joko tai –asetelmasta, vaikka aika monessa kirjassa asiat esitetäänkin tällaisten asetelmien kautta, joissa kauneus ja tehokkuus, yksilöllisyys ja kollektiivisuus, puolustus ja hyökkäys, sattumanvaraisuus ja taktisuus (ennustettavuus), taito ja voima/kunto jne. asetetaan vastakkain. Wilsonin kanta on selvä, vaikka hän ihannoikin taktisia ja kollektiivisia innovaatioita. Hän rakastaa elämää suurempia otteluita, tilanteita, pelaajia ja valmentajia enemmän kuin voittavaa joukkuetta, vaikka se olisi rakentanut kuinka hienon taktiikan tahansa. Olisi mielenkiintoista nähdä, miten hän tulkitsisi Barcaa ja Espanjaa niiden huippuvuosina. Ja miten hän kuitenkin iloitsisi Hollannin murtaessa tuon taktiikan…

Sinänsä jännittävää on, että myös tilastotieteilijät ja filosofit näkevät jalkapallon varsin dikotomisesti ja edellä mainitut kysymykset hallitsevat heidänkin analyysejaan. Vaikka tilastonikkareiden on myönnettävä, että sattuma selittää noin puolet yksittäisen ottelun tuloksesta, niin se toinen puoli jakautuu monen eri tekijän kesken, joita näissä kirjoissa yritetään eri näkökulmista ratkaista. Filosofeilla ei ole käytössään samanlaista empiriaa kuin tilastotieteilijöillä ja niiden käyttäjillä mm. Englannin jalkapalloliitossa, joiden aineistoja ja tulkintoja Wilson kritisoi ankarasti pitäen joukkoa melkoisina typeryksinä. Varsinkin teoria siitä, että maalit tulevat yleensä alle kolmen syötön ketjujen pohjalta saa Wilsonilta ansaitun täyslaidallisen. Tai se on tietysti tosi väite, mutta niiden tehokkuus suhteessa pidempiin syöttöketjuihin on epätosi, koska laskelmissa ei oltu otettu huomioon sitä, että näitä syöttöketjuja on myös vähemmän ja teho pitäisi laskea suhteessa niihin.

Lisäksi kannattaisi tietysti ottaa huomioon se, että tilastot esimerkiksi valioliigan kaikkien joukkueiden peleistä kertovat vain sen, mikä on toteutunut hyvin eri taktiikoilla ja eritasoisilla pelaavien joukkueiden yhteissummana, mitä ei kannata antaa ohjeeksi esimerkiksi Alex Fergusonille tai Jose Mourinholle – he tuskin haluavat pelata yhtä huonosti tai samalla tavalla kuin muut, koska heidän tavoitteensa on olla parhaita ja yllättää vastustajansa. Näistä uudistajista ja toisinajattelijoista Wilson onkin teoksessaan kiinnostunut. Voikin nähdä, miten suuressa ristiriidassa jalkapallon ulkopuolelta tulevat tilastotieteilijät ovat jalkapallohistorioitsijan kanssa siitä, miten peli ymmärretään ja miten siihen vaikutetaan. Itse haluaisin kuitenkin nähdä näkökulmat myös toisiaan täydentävinä.

Filosofien aineistot ja tulkinnat ovat sekä kokemuksellisia että käsitteellisiä. Varsinkin omat kokemukset, tietysti myös eri alojen – esimerkiksi leikin, uskonnollisuuden, taiteen, tilan ja ajan jne. – erikoisasiantuntijuus sekä käsitteet avaavat jalkapallosta jännittäviä, vaikkakin nyt jo tuttuja särmiä. Hiukan tosin harmittaa se, että melkein kaikki filosofifutaajat jättävät artikkelinsa ikään kuin luonnoksen asteelle, vaikka heillä olisi ollut mahdollisuus viedä argumentaatio loppuunkin asti. Jokin urheilussa ja urheilutieteessä kuitenkin tekee muiden alojen ihmiset aroiksi aivan kuin he pelkäisivät kritiikkiä joko omiltaan tai sitten heille tuntemattomilta urheilutieteilijöiltä, joilla muka olisi jotain salattua tietoa siitä, miten esimerkiksi jalkapalloa pitäisi pelata. Voin sanoa, ettei liikuntatieteilijöillä tätä lopullista tietoa ole, vaikka samalla tietysti väitän, ettei sitä tietoa todennäköisesti ole muillakaan.

Näiden kirjojen kirjoittajista luonnon- ja tilastotieteilijät tuntuvat toki olevan niin sivistymättömiä, että kuvittelevat tietävänsä paremmin, miten sitä kuningaspeliä pelataan, koska he näkevät sen vain totuutena pitämiensä tilastojen tai luonnonlakiensa läpi. Valitettavasti tai onneksi, hekään eivät osaa sanoa, miten sitä jalkapalloa pitäisi pelata tai edes sitä, miksi sitä pelataan niin kuin on pelattu, vaikka he pystyvätkin kuvaamaan yhä tarkemmin sen, miten esimerkiksi yhdessä ottelussa tai vaikkapa koko sarjakauden aikana pelataan eli kuinka paljon ja miten syötetään, lauotaan ja tehdään maaleja.

Kun nyt elämme tätä hetkeä, niin tärkein ja mielenkiintoisin kysymys onkin se, miten jalkapalloa pitäisi pelata näiden vuoden 2014 MM-kisojen jälkeen niin, että menestyisi vuoden 2018 MM- tai edes 2016 EM-kisoissa? Vai unohtuuko minulta itseltäni nyt se kauneus, se jalkapallon lumoavuus, joka ei tyhjene voittajiin? Näin varmaan jossakin määrin on, vaikka historiasta mieleeni – ja varmasti monien muidenkin mieleen – ovat jääneet myös upeat häviäjät. Tärkeimpinä ehkä Hollannin joukkueet vuosien 1974 ja myös 1978 kisoissa. Monissa kisoissa mieleenpainuvin joukkue tai ottelu ei olekaan ollut loppuottelu tai voittajan pelitapa. Brasiliasta muistetaan varmasti Hollannin voitto Espanjasta, Saksan voitto Brasiliasta, mutta myös Kolumbian, Costa Rican ja Algerian jotkut ottelut – esimerkiksi Algeria-Saksa –ottelusta on moni muukin pitänyt kovasti. Itse pidin myös Italian ja Englannin kohtaamisesta.

Hyvä peli tai hieno suoritus yhdessä pelissä on tietysti valtavan tärkeä asia sekä pelaajille itselleen että jalkapalloa seuraavalle yleisölle. Pitääkö valmennuksen kuitenkin unohtaa se ja kieltää pelaajaa kikkailemasta, jos se ei edesauta tai näytä edesauttavan joukkueen suoritusta. Heti muuten muistuukin mieleeni muutama tilanne omalta vaatimattomalta uraltani, kun innostuin nauttimaan harhautuskyvystäni – aika tiukkaa palautetta siitä sain valmentajaltani, vaikka noita hienoja tilanteita jaksan vieläkin muistella. Pelien lopputulokset ovat unohtuneet aikaa sitten…

Mutta ehkä kyse on myös siitä, miten osaamme nähdä kauneuden. Traditionaalinen tapa on nähdä yksilöiden upeat suoritukset, mutta vaikeampi tapa on havainnoida joukkueen tai sen osaryhmän hieno kuvio. Vaikka Saksan maalit Brasiliaa vastaan eivät ehkä yksilötasolla olleet upeita, niin joukkue tai sen osaryhmä kyllä rakensi monta todellista oppikirjahelmeä tuossa yhdessä matsissa. Niitä kannattaa myös muistella. Aivan samoin kuin aiemmassa blogissani kehuin FC Lahti Akatemian upeita kuvioita Futuraa vastaan (https://www.miksiliikun.fi/2014/07/17/lastuja-futiksen-maailmasta-mm-kisoista-ja-muualtakin/). Vastustaja näyttää kömpelöltä, kun kuvio onnistuu ja pallo kulkee kuin ajatus mieheltä miehelle.

Mutta miten sen onnistuu siirtämään todellisuudeksi, onkin se kiinnostavin kysymys. Jos Espanja oli 2008-2012 kuin Barcelona, niin Saksa 2014 oli kuin Bayern München ja 1970- ja 1980-lukujen Hollanti oli kuin Ajax tai myöhemmin Barcelona. Globalisaatio on kuitenkin lähes hävittänyt loistavat kansalliset seurajoukkueet, joten Real Madrid, PSG, ManU tai Chelsea eivät voi kasvattaa oman maansa maajoukkuetta. Sen sijaan näyttää siltä, että Liverpool haalii riveihinsä ison osan Englannin maajoukkueesta, joten sillä on mahdollisuus kehittää yhteispeliä aivan toiselle tasolle, joka myös hyödyttänee Englannin maajoukkuetta. PSG:ssä on myös liuta brasseja, joten silläkin voi olla jonkinlainen ulkoinen ”kasvatustehtävä” Brasilian maajoukkueelle. Saa nähdä, onko näissä ajatuksissa kantavuutta jatkossa.

Ja entä sitten Suomi – rakentaako Aki Riihilahti HJK:sta Mika Lehkosuon kanssa suomalaisen runkojoukkueen, jossa maajoukkueen pelaajat joko pelaavat tai ovat joskus pelanneet? Periaatteessa tämä olisi yksi mahdollisuus kehittää suomalaista yhteispeliä, pelinopeutta ja –ajatusta kohti kansainvälistä huippua. Välttämätöntähän ei ole, että kaikki pelaajat ovat samasta seurasta, mutta heidän tulisi kuitenkin pelata aika paljon pelejä yhdessä ja tuntea toisensa muutenkin kuin kentällä. Suomen ”kultainen sukupolvihan” oli myös pitkälti HJK-taustainen, joten sama kaava voisi toimia jatkossakin. Ja voisiko Klubi liittyä johonkin isompaan liigaan pysyvämmin Jokereiden tapaan? Kansainvälisten tai kovien otteluiden puute estää kehittymisen, joten pääsy Eurooppa-liigaan olisi lähes välttämätöntä.

Olin kuitenkin aika pettynyt, ellen suorastaan masentunut HJK:n otteista Apoel Nikosiaa vastaan. Jopa kotiottelun tasapelissä HJK näytti pahasti altavastaajalta, vaikka ymmärrän, että joukkue noudatti Banan taktiikkaa lähes täydellisesti. Pelin ensimmäinen puoliaika oli tilastotieteilijän unelma; tylsää, mutta tehokasta peliä taktiikan mukaisesti. Passiivisen pelaamisen seurauksena HJK:n pelaajilta puuttui pelirohkeus, jota kaivataan myös – tai varsinkin – joukkueelta, joka käyttää vastahyökkäystaktiikkaa. Vastahyökkäystaktiikassahan pelaajat joutuvat usein 1-1 tai 1-2 ja 1-3 –tilanteisiin, joissa olisi oltava rohkeutta, taitoa ja voimaa pitää palloa. Puolustettaessa olisi taas kyettävä antamaan se ratkaiseva suunnanmuutossyöttö riiston jälkeen tarpeeksi laadukkaasti juuri oikealle pelaajalle oikeaan paikkaan.

HJK olikin aika kaukana esimerkiksi Kreikan maajoukkueen tavasta pelata vastahyökkäyspeliä. Kreikan taktiikassahan pallonriiston jälkeen hyökkäykseen lähtee kovalla vauhdilla tietty osa pelaajista, joille on mahdollista pelata pallo vaikkapa puolustuslinjan taakse. HJK:n taktiikka oli paljon varovaisempi. Varmasti taktiikka oli perusteltu, Apoel oli laadukas joukkue, mutta se mitä kaipasin HJK:lta oli henkinen ote tai sen puute. Pelaajat eivät ikään kuin saaneet rohkeutta ja luottamusta itselleen, vaikka johtivatkin 2-0. Ilman uskoa itseen ja pelikavereihin ei synny voittavaa joukkuetta, vaikka taktiikka olisi täydellinen.

Tätä kai se Gary Linekerin kuuluisa Saksa-kommentti taisi tarkoittaakin. Lopulta Saksa voittaa, koska saksalaiset uskovat enemmän itseensä, ja siihen, että pystyvät voittamaan, kuin muut. Tällaista itseluottamusta ei synny kuin pelaamalla tiukkoja pelejä, joskus voittaen, joskus häviten, mutta kuitenkin riittävän kauan yhdessä pelaten ja peliä oppien. Ei se ole saksalaisten ominaisuus, vaan jonkun tietyn ajan yhdessä pelanneen joukkueen ominaisuus. Joskus se joukkue on saksalainen, joskus ranskalainen, espanjalainen, brasilialainen tai vaikkapa suomalainen.

Wilsonin historiakirjan yksi ongelma ehkä onkin se, että hän katsoo taktiikkojen historiaa maajoukkueiden näkökulmasta aikajanalla, jossa oletus on ikään kuin se, että maajoukkue pystyisi pelaamaan yhtä hyvin, vaikka sen pelaajasukupolvet vaihtuvat ja sen vastustajat muuttuvat. Tulkinta on toki luettavissa kirjasta auki, mutta jalkapallotaktiikkoja olisi voinut analysoida myös kronologisesti globaalina ilmiönäkin. Toki aiempina vuosikymmeninä kansalliset pelitapojen erot olivat huomattavasti suuremmat kuin nykyään, kuten itsekin lähes neljännesvuosisata sitten havainnoin (https://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2014/06/JALKAPALLOPELIANALYYSI.pdf). Silti MM-kisatasolla maajoukkueet ovat ainakin 1960-luvulta lähtien ottaneet huomioon aika tarkastikin sen, miten muiden maiden joukkueet pelaavat. Yhtäläisyys tiettyjen huippuseurajoukkueiden pelitapojen kanssa on myös ollut selvä ainakin Ajaxin ja Hollannin 1970-luvun joukkueiden ajoista lähtien.

Suomalaisen huippujoukkueen rakentaminen ei ole helppoa, kun pelaajia väistämättä kasvatetaan isompiin seuroihin aivan kuten Hollannissa nykyään. Silti Hollanti kykeni kasvattamaan uuden menestyskelpoisen sukupolven, jossa ei ainakaan vielä ole mitään kirkkaita tähtiä. Muutama vanha stara pitää yllä tasoa, joka riittää aika pitkälle. Ehkä HJK:n malli on sama. Tällöin ensisijaista olisi, että HJK:n pelaajat olisivat pääosin suomalaisia, vaikka ulkomaalaisia saisi halvemmalla. Näin Bana ja Mixu voisivat hyötyä toinen toisistaan. Tämän mallin pitäisi toimia kuin Rosenborgin aikanaan eli HJK:n pitäisi päästä säännöllisesti ainakin Eurooppa-liigaan mukaan, jotta kansainvälisiä pelejä tulisi riittävästi ja sitä kautta myös taloudellisia resursseja. Se ei yksin riitä, että voittaa Suomen mestaruuden vuosi toisensa jälkeen.

Mutta palataan jalkapallokirjojen pariin. Niiden lukeminen kannattaa, vaikka olen niitä tässä hiukan kriittisesti lukenutkin. Jotkut kysymykset, joihin kirjoissa haetaan vastauksia tuntuivat lähtökohdiltaan naiveilta tai liian yksinkertaisilta – miksi pohtia kauneuden ja tehokkuuden tai yksilön ja joukkueen ristiriitaa, kun vastaus ei ole jompikumpi, vaan kumpikin. Ja miksi niin vähän kiinnitettiin huomiota siihen, miten joukkue saadaan pelaamaan hyvin, mikä ei tarkoita pelkästään voittoja, muttei pelkästään kauneuttakaan. Varmaankin siksi, että kirjoittajat eivät olleet valmentajia eivätkä edes kovin kokeneita pelaajia. Heillä oli liian vähän käytännön kokemusta siitä, miten vaikeaa todellisuutta on muuttaa rajallisin resurssein tai edes rajattomin resurssein. Joskus nimittäin on paljon helpompaa saada joukkue pelaamaan valmentajan haluamalla tavalla, kun pelaajat eivät ole isopalkkaisia tähtiä.

Mutta vaikka näiden kirjojen anti tuleekin hiukan ulkopuolisten kautta kentälle, niin sitä ei tulisi väheksyä. Päinvastoin; ulkoa näkee joskus selvemmin. Ja mikä tärkeintä: myös sisäpiiriläisten on hyvä tietää, mitä pelistä ulkopuolella ajatellaan ja miten sitä tulkitaan. Itse viehätyin esimerkiksi siitä, miten Max Ryynänen kehitteli ”taidejalkapallon” käsitettä. Vaikka olenkin seuraavassa hänen kanssaan eri mieltä, niin en olisi saanut ajatusta itselleni ilman hänen tekstiään, jossa hän väitti että joukkuepelaaminen on aina tehokkuusorientoitunutta, toisin kuin yksilöpeippaaminen. Ryynäsen käyttämästä tekijyysnäkökulmasta näin ehkä onkin, mutta en kuitenkaan voinut samaistua hänen kokemukseensa siitä, ettei hän ole koskaan nähnyt joukkuepelikuviota, jossa taiteellisuus olisi ollut merkittävässä roolissa. Minähän näen taiteellisuutta juuri siinä, miten noita kuvioita rakennetaan ja luodaan yhteisessä prosessissa niin peleissä kuin harjoituksissakin.

FC Barcelonan tai nuoruuteni Kuopion Palloseuran, ”älä laakase, naatitaan”, filosofiat eivät pyrkineet pelkästään tehokkuuteen, mutta eivät ne olleet kuitenkaan vain pallon pitämistä johtoasemassa niin kuin Ryynänen tulkitsee syöttelemisen ilon. Kuvioiden – sekä kauniiden että tehokkaiden – luominen on minusta suurinta jalkapallon taidetta, mutta se on myös tehokkainta aikana, jolloin yksinkertaiset hyökkäyskuviot osataan puolustaa sekä kauniisti että tehokkaasti. Täytyy siis muistaa, että myös puolustaminen on kauniin yhteispelin tulosta.

Pelasin joitakin otteluita liberona harjoituskaudella 1981, jolloin saatoimme järjestää prässin ja korkean linjan, joka johti vastustajamme pariinkymmeneen paitsioon ja moniin hätäisiin pallonmenetyksiin. Se oli riemukasta silloin ja se on riemukasta nykyäänkin, kun koko joukkue pystyy omalla liikkumisellaan vaikuttamaan pallon kulkuun silloinkin, kun se on vastustajan hallussa. Tehokasta tai taiteellista? Se ei ehkä kuitenkaan ole tärkeintä, vaan se, että tuo Ryynäsen tulkinta sai aikaan oivalluksen omassa ajattelussa. Niitä ei saa ellei lue tai kuuntele toisten ajatuksia avoimesti.

Tässä vaiheessa on myönnettävä, että yhteenveto jalkapallon MM-kisoista 2014 on vielä mahdoton tehtävä. Jalkapalloentusiastin ei pidäkään sulkea materiaalisalkkuaan heti kisojen jälkeen, sillä näillä mennään vielä melkein neljä vuotta seuraaviin kisoihin. Olisi sekä ylioptimistista että eettisesti väärin olettaa, että kuukausi kisojen jälkeen koko materiaali olisi analysoitu ja tulkittu lopullisesti. Tutkimuksessakaan ei saada koskaan lopullista totuutta selville, vaan jo seuraavan tutkimuksen tehtävä on kumota, korjata tai ainakin täydentää aiemmin tiedettyä.

Tällaisessa bloggaamisprosessissa oppii paljon. Tällä kertaa mm. sen, miten monipuolisesti jalkapalloa voi analysoida ja tulkita eri näkökulmista. Ja silti niin filosofit kuin tilastotieteilijätkin kirjoittavat selvästikin samasta aiheesta, joihin heillä on kullakin ollut jonkinlainen kokemuksellinen suhde, vaikka eri tieteenalat, kysymyksenasettelut ja näkökulmat poikkeavatkin toisistaan. Samasta ilmiöstä on kysymys eikä kukaan omista ”oikeaa tietoa” jalkapallosta. Jos näin olisi, niin se ei varmaankaan kiinnostaisi niin laajasti ihmisiä. Jokaisen pitää kokea olevansa asiantuntija suhteessaan jalkapalloon.

Mutta kehitetäänkö tällä tavalla esimerkiksi suomalaista jalkapalloa eli miten yhdistää voimat, jos kehittäjät ovat erimielisiä siitä, mitä pitäisi tehdä tai ainakin siitä, mikä olisi tehokkain tapa kehittää tätä lajia Suomessa? Jalkapallon globaali historia opettaa, ettei edes yhden seurajoukkueen saati maajoukkueen pitkäjänteinen kehittäminen ole kovin helppoa. Menestystä odotetaan niin nopeasti, etteivät joukkueet yleensä ehdi kehittyä parhaaseen mahdolliseen potentiaaliinsa ennen kuin se jo hajoaa joko valmentajan vaihdokseen tai ratkaisevien pelaajien poissiirtymiseen. Manchester United on hyvä esimerkki tästä; vaikka Alex Fergusonille annettiinkin aikaa nostaa ManU huippujoukkueeksi, niin samaa konseptia ei sovellettu uudelleen, vaan oletettiin, että ”the chosen one” (David Moyes) kykenee jatkamaan menestystarinaa ilman ryppyjä. Saa nähdä, miten FC Barcelonan sukupolven ja managerien vaihdos lopulta onnistuu?

Suomessa Mixu Paatelainen sai uuden sukupolven pelaajat kasvatettavakseen ilman valtavan suuria odotuspaineita. Tuleva EM-karsinta on kuitenkin jo toinen juttu; nyt pitäisi antaa ainakin viitteitä siitä, että Suomi voisi olla mukana isoissa kisoissa eli esimerkiksi vuoden 2020 EM-kisoissa? Se on aika pitkä aika odottaa menestystä, jos ei osaa nauttia jalkapallosta muutoin kuin menestysorientoituneesti. Siksi olisikin tärkeää, että jalkapallon parissa toimivat ihmiset osaisivat ilmaista paremmin sen, miksi he jalkapalloa rakastavat. Tai ehkä kysymys on myös siitä, että he tai me emme sitä itsekään osaa kovin hyvin tiedostaa. Puhumme aivan liian usein kapea-alaisesti menestyksestä tai vertaamme suomalaisia maailman huippuihin tavalla, joka ei ole reilu.

Kun HJK häviää Barcalle rumasti, niin emme osaa ajatella sitä, että HJK:n runkopelaajat olivat keskellä erittäin tärkeiden otteluiden ruuhkaa, kun Barcan ”reserveillä” oli valtava näytönpaikka, jossa koko heidän uransa saattoi saada uuden suunnan. Ja tämä sama joukkue on myös pitänyt pilkkanaan esimerkiksi suurta ja mahtavaa Real Madridia muista pienemmistä seuroista puhumattakaan. Barcan tähdillä oli myös tarve puhdistaa kilpeään tämän vuoden pettymysten jälkeen.

Silti saamme odottaa suomalaisilta joukkueilta myös rohkeaa (joukkue)pelaamista, hienoja yksilösuorituksia ja taktisia oivalluksia sen lisäksi, että näemme taistelevia pelaajia, jotka kamppailevat parempiaan vastaan käyttämällä taktiikoita, joissa tehokkuus tai päämäärä korvaa kauneuden ja hyökkäyspelirohkeuden. Oma arvioni on, että nykyinen Huuhkajaryhmä on tasalaatuisempi kuin koskaan aiemmin. Yhtään ”liian huonoa” pelaajaa ei joukkueessa ole, mutta ei myöskään yhtään kunnollista tähtipelaajaa. Jos joukkue oppii pelaamaan kokonaisuutena ja sen osat pienryhminä sekä puolustus- että hyökkäyssuuntaan toisten kanssa saumattomasti ja järkevästi, voi siitä kasvaa joukkue, joka kykenee pelaamaan sekä luotettavasti että riittävän monipuolisia taktisia kuvioita käyttäen niin, että menestystä syntyy.

Mitä tarvitaan tuon lisäksi? Tietty hurmos, usko itseen, joka syntyy otteluissa, joissa saadaan valtava draivi päälle. Espanja-tasapeli oli hyvä, mutta tarvittaneen myös voittoja kovista maista ja suvereeneja esityksiä huonompia vastaan. Ja tarvitaan taustajoukkojen tuki ja kiinnostus. Ehkä kallistuisin enemmän tuon kiinnostuksen puoleen eli pitäisi oppia siihen, että kaupassakin pelaaja huomataan… Kun HJK:hon takaisin palannut Erfan Zeneli kertoi ahdistuneensa Israelissa siihen, että kaikki olivat kiinnostuneita jalkapallosta, niin mietin, että onko se parempi, ettei ketään kiinnosta?

Liialliset odotukset ovat tietysti pahasta, mutta kyllä kannattajien, suuren yleisön ja kaikkien jalkapalloihmisten tulee saada ilmaista kiinnostuksensa joukkuettaan ja lajiaan kohtaan. Jos menee huonosti, niin se on tietysti aiheellista – ja toivottavasti rakentavaa – kritiikkiä, mutta voiton hetkellä se kritiikki kääntyy iloksi ja kannustukseksi. Välinpitämättömyys taas ei muutu miksikään tuli sitten voittoja tai tappioita…

Futiskesän Kuka kukin on -joukkue

Liika on kuitenkin liikaa, vaikka kohtuus joskus liian vähän, kuten isäni hiukan päihdeongelmainen ystävä tapasi sanoa. Nyt olen nauttinut itse vähän liikaa futista ja tarvitsen tiettyä puhdistautumisaikaa, että jaksan taas innostua. Bloggaan seuraavaksi muista erittäin tärkeistä aiheista, mutta palaan futiksen pariin Suomen kauden lopulla ja EM-karsinnan edetessä. Aloitin tämän juttusarjan 3. kesäkuuta jutulla Jalkapallon MMM 2014 – alkupotku (https://www.miksiliikun.fi/2014/06/03/jalkapallon-mmm-2014-alkupotku/), jossa lupasin kertoa mitä, miten ja miksi jalkapalloa pelataan niin kuin pelataan.

Mutta lupasin myös valita Kuka kukin on? –henkilögallerian tämän urakan päätteeksi.
Futiksesta innostunut lukija saa luvan itse arvioida, miten hyvin onnistuin ensimmäisen lupaukseni suhteen eli miten hyvin pystyin avaamaan jalkapallon pelaamisen saloja tämän bloggausrupeaman aikana. Nyt kuitenkin vaikeaan tehtävään eli arvioimaan tämän kesän ”all stars –joukkueettani” eli ihmisiä, jotka tekivät minuun vaikutuksen kesän aikana aitoina jalkapalloihmisinä.

Vesa Rautio (entinen kilpahiihtäjä, nykyinen ikämiesfutari: tällaisia jalkapalloihmisiä tarvitaan) sai toukokuun lopulla aikaan jalkapallotapahtuman, jossa muistelimme surulla ja ilolla entisiä pelikavereitamme ja pelejämme. Tapahtuma Vehmaskylän Myryn kentällä aukaisi paikallisen, yksityisen, yhteisen ja globaalin futishistorian meidän mukana olleiden jaettavaksi. (ks. https://www.miksiliikun.fi/2014/06/03/jalkapallon-mmm-2014-alkupotku/)

Manuel Neuer (Saksan maalivahti: itseluottamuksen maailmanmestari). Neurin pelaaminen oli uskomattoman rohkeaa, itseluottamusta uhkuvaa ja virheetöntä. Vaikka Saksan puolustus ei kaikissa otteluissa vakuuttanut, niin Manuel pelotti hyökkääjiä liikaa. Upea suoritus.

Jens Tanskanen (jalkapalloilija FC Lahti Akatemiassa: vaikeudet on tehty voitettaviksi). Pari vuotta taukoa, vaikea loukkaantuminen keväällä ja rasitusvamma kesän riesana ja silti vahva come back 2-divaritasolle. Pelejä, harjoituksia ja lihashuoltoa vielä tarvitaan, jotta kakkosen paras pääpelaaja löytää rajansa. ”Omat rajathan kannattaa aina katsoa”, sanoi entinen pelikaverini Harri Kokko Mikkelistä. Sen enempää ei voikaan tehdä, sanoi tämä moninkertainen ikämiessalibandymestari. Harri ja toinen pelikaverini Piskosen Pertti ovatkin hyviä esimerkkejä rajojen hakemisesta – Pera nimittäin voitti mitaleita ikämiesfutiksessa tänäkin vuonna ainakin kolmessa eri sarjassa.

Petri Pasanen (ammattijalkapalloilija, futiskommentaattori: kirkasta analyysia elvistelemättä). Peetu oli Ylen futisstudion tähti, vaikka tulikin kovaan seuraan kesken kauden (tark. myös FC Lahtea). Studioissa olisi kyllä voinut olla muutakin porukkaa kuin Suomen ”kultakauden” pelaajia ja tuttuja valmentajia. ”Jani Petteri” Forsell oli ainut, joka yhdisti kommentit tämän päivän suomalaiseen jalkapalloon. On hyvä, että meillä on maailmanluokan kommentaattoreita, jotka osaavat arvostella kriittisesti vaikkapa Espanjan peliä, mutta mitä suomalaiset voisivat aidosti oppia kisoista. Se jäi arvoitukseksi.

Sari Kuosmanen (amerikkalaisen jalkapallon pelaaja: naiset voivat tehdä mitä vain). Tutustuin Sariin IWG (International Working Group on Women and Sport) –konferenssin yhteydessä (http://www.iwg-gti.org/iwg/secretariat-2010-2014/). Konferenssissa puhuttiin paljon naisten ja tyttöjen moninaisista vaikeuksista harrastaa urheilua ja jalkapalloa. Kesän aikana näytettiin telkkarissa tuttu elokuva ”Parempi kuin Beckham” ja myös dokumenttin marokkolaisten naisten jalkapalloharrastuksen vaikeuksista. Suomessa naisjalkapallon asema on parempi, vaikka kehittämistä on siinäkin. Sari edustaa tässä lajia, jossa naisten asema on vielä uusi ja huonompi. Tarvitaan Sarin kaltaisia ”Pikku Myy –tyyppejä” murtamaan ennakkoluuloja.

Javier Mascherano (Argentiinan puolustava ja rakentava keskikenttämies: kisojen paras henkinen johtaja). Näkymätön teki itsensä näkyväksi. Todella vaikuttavaa ”raatamista” joukkueensa hyväksi. Yksilö on hyvä auttaessaan pelikavereitaan olemaan hyviä.

Hannu Tihinen (ex-ammattilainen, SPL:n pelaajakehityksestä vastaava: mahtava rekrytointi Palloliitolta). ”Tihi” ehdotti julkisuudessa maahanmuuttajien parempaa kotouttamista suomalaiseen jalkapallokulttuuriin. Tavatessamme selvisi, että hän on jo tehnyt työtä pakolaiskeskusten kanssa. Kyse ei siis ole vain hyvien pelaajien etsimisestä, vaan nuorten ja heidän perheidensä integroimisesta suomalaisen kulttuuriin heille yleensä tutun jalkapallon kautta. Suomesta tuskin tulee Belgiaa tai Sveitsiä, mutta parempi maa futikselle kuitenkin (ks. https://www.miksiliikun.fi/2014/06/19/zlatania-peliin-maahanmuuttajat-voimavarana/).

Markku Timonen (Kuusysin ja FC Lahti Akatemian fani: voiko olla paremaa tukijaa?). Markku on aina siellä, missä Akatemia pelaa, vaikka hän asuu Helsingissä. Ex-Kuusysijuniori ei kierrä Valioliigapeleissä niin kuin nyt muodikasta olisi, vaan ostaa lipun Suomen kakkosdivariin. Jos markkuja olisi enemmän, tarvitsisiko siitä futiskulttuurin puutteesta aina puhua ja olisiko se EM- tai MM-kisapaikka lähempänä? Suosittelen myös Ryhmäteatterin Liisaa Ihmemaassa, jossa muistellaan tulevaisuutta ja Suomen jalkapallon MM-menestystä vuonna 2059. (ks. https://www.miksiliikun.fi/2014/07/17/lastuja-futiksen-maailmasta-mm-kisoista-ja-muualtakin/).

Sakari Tukiainen (FC Atlantiksen hyökkääjä: peli-ilo on paras ilo). Hontelo hyökkääjä on paukutellut jo 30 maalia kakkosdivarissa, vaikka ei varsinaisesti futaajalta näytäkään. Pelaamisen riemu ja yrittämisen rohkeus avaavat hänelle runsaasti maalipaikkoja. Nettitietojen mukaan 23-vuotias Tukiainen piti viiden vuoden tauon futiksesta, pelasi viime vuoden kuutosdivarissa ja loistaa nyt kakkosessa. Tällaisia tarinoita futis kaipaa, vaikka Sakari ei koskaan liigaan pääsisikään.

David Luiz (Brasilian sympaattinen Nuuskamuikkunen: kuka lohduttaisi Luizia?). MM-kisojen kauneimpia hetkiä oli, kun David lohdutti Kolumbian James Rodriquesia hävityn matsin jälkeen. Luiz ymmärsi, että parempi ei nyt ehkä voittanut ja että hän oli vain tänään onnekkaampi kuin James. Mutta kuka lohdutti Davidia Saksa-matsin jälkeen? Toivottavasti joku kuitenkin…

Jussi Korpinen (jalkapallovalmentaja ja valmennuksen tukiohjelman tekijä: ideasta voi tehdä tuotteen kovalla työllä). Jussi teki aikoinaan opinnäytetyönsä jalkapallon tekniikkaharjoitteista, jotka hän videoi. Vuosien varrella Jussi on esitellyt minulle ideaansa, josta on nyt syntynyt mm. Tekesin avulla tuote, jota voi käyttää vaikka kännykällä tai tabletilla. Mainio väline juniorivalmentajille. Jussin kaltaisia ”futisyrittäjiä” Suomikin tarvitsee.
Vaihtopelaajiksi nostan kaikki jalkapallokirjailijat, joita olen näissä blogeissani siteerannut. Heidän avullaan peliin ja kirjoituksiin tuli aina uutta energiaa. (ks. https://www.miksiliikun.fi/2014/06/27/tilastofutista-myytit-tiede-ja-totuus/ ja https://www.miksiliikun.fi/2014/07/08/filosofista-futista/).

Tällainen oli siis Kuka kukin on –kokoelmani näistä MMM-kisoista. Moni muukin olisi ansainnut tulla mukaan tähän joukkoon. Erityiskiitos on annettava vaimolleni Airalle. Hän sai vuokseni jalkapallovammankin eli murtuman jalkapöytään kiirehtiessään avaamaan mökin ovea, jotta minä pääsin katsomaan telkkarista futismatsia. Ansaitsisin varoituksen liian tosikkomaisesta pelistä…

Tosikkomaisuudesta ei pitäisi Rovion Esakaan, jonka kanssa olen jutellut hiljaisesti näitä blogeja kirjoittaessani. Edesmenneen tutkijatoverini kanssa. meillä jäi kesken monien muiden juttujen lisäksi se iso projekti eli suomalaisen jalkapallon kehittäminen. ”Uutta matoa koukkuun”, sanoi Esa, jos jokin juttu kaatui jostakin syystä. Tuntemattomathan ne ovat kalojen tiet meille kuivan maan elijöille, mutta ilman yritystä ei tosiaan saa pientäkään sinttiä, saati sitä isoa kalaa (ks. https://www.miksiliikun.fi/2013/12/19/anteeksi-ja-kiitos-vuoden-2013-muistelua/)…

Loppukevennys

Lopuksi vielä kevennys eli tiedetoimittajakollegojeni Tapio Ollikainen, Susanna Särkkä ja Camilla Lehtinen tekemä videoblogi otsikolla Mies ja jalkapalloilija. Me tiedetoimittajat harjoittelimme keväällä sosiaalisen median käyttöä ja kurssin satona syntyi tällainen pätkä, jonka tarkoituksena oli popularisoida tiedettä.

Kurssilla puhuimme paljon siitä, miten vaikeaa tutkijoiden on tiivistää tietämyksensä mediaan tai sosiaaliseen mediaan sopivaksi. Vaikka itse olen omasta mielestäni kohtuullisen hyvin kestänyt sen, että mediassa asiat pitää esittää mediaan sopivasti, niin onhan meillä hirveästi työtä tällä saralla tehtävänä. Itse näen sosiaalisen median yhtenä tärkeimmistä tehtävistä sen, että sen kautta voi löytää väyliä syventää tietämystään aiheesta kuin aiheesta. Se myös mahdollistaa sekä lyhyet ja napakat yhteenvedot ja kiteytykset kuin erittäin pitkät ja perusteelliset – long play – analyysit – paremmin kuin perinteiset artikkelit ja julkaisuväylät.

Tähän alle kokosin osan Mies ja jalkapalloilija – aiheesta kirjoittamiani artikkeleita. Niiden pohjalta voisi tehdä aika monta videoklippiä tuosta samasta aiheesta. Todennäköisesti pallokikkani loppuisivat ennemmin kuin tieteelliset pointit, vaikka ainahan voin niitäkin opetella lisää…

Tiihonen, Arto (2012) Futiskokemusten merkityksestä. FC Reipas seuralehti 2012, 11. (http://portfolio-web.ess.fi/www/FCReipas/2012Seuralehti/index.html)

Tiihonen Arto (2011) Mitä ”väliä” urheilemisella oikein on? – 11-15 –vuotiaat huippu-urheilun näkökulmasta. Teoksessa Salasuo M & Kangaspunta M (toim.): Hampaat irvessä.Painavia sanoja 11-15 –vuotiaiden kilpaurheilusta. Nuorisotutkimusverkosto/Nuorisotutkimusseura, verkkojulkaisuja 39, 2011, 25-31. (http://www.nuorisotutkimusseura.fi/julkaisuja/hampaatirvessa.pdf)

Tiihonen, Arto (2007) Miehisyysvalinnat jalkapalloilijan elämässä. Teoksessa Itkonen H. & Nevala A. Kuningaspelin kentät – Jalkapalloilu paikallisena ja globaalina ilmiönä. Helsinki. Gaudeamus 2007, 210-225.

Tiihonen, Arto (2004): ”Mikään ei ole rumempaa kuin kaunis mies?!” Liikunta & tiede 4/2004, 21-26.

Tiihonen, Arto (2002): Ei ihan tavallisia tarinoita isistä ja pojista ja urheilusta. Teoksessa: Ruumiista miestä, tarinasta tulkintaa: oikeita miehiä – ja urheilijoita? Jyväskylä, LIKES-tutkimuskeskus, 134, 217-252.

Tiihonen, Arto (1999): Asthma – the Construction of the Masculine Body. Teoksessa Ervo, Sören & Johansson, Thomas (toim.): Moulding Masculinities vol 2. Aldershot, Ashgate.

Tiihonen, Arto (1999). Oikeita miehiä – ja urheilijoita. Urheilun miestutkimusta. Teoksessa Jokinen, Arto (1999, toim.): Mies ja muutos. Tampereen yliopisto.

Tiihonen, Arto (1997): Tuli ja vesi, Se tavallinen tarina, Isän tuutulaulu. Teoksessa Silvennoinen, Martti, Tiihonen, Arto & Innanen, Mikko (toim): Härkätaistelija kentän reunalla. Kertomuksia isistä, lapsista ja urheilusta. Jyväskylä, Jylk.

Tiihonen, Arto (1996): Urheilevat isä(n)kullat. Teoksessa Laiho, Marianna & Ruoho, Iiris (toim.): Naisen naamio, miehen maski. Sukupuoli journalistisessa kuvassa. KSL.

Tiihonen, Arto (1996): Ikuisesti urheileva poika eli mistä on ’kunnon miehet’ tehty? Teoksessa Hoikkala, Tommi (toim.): Miehen kuvia. Gaudeamus.

Tiihonen, Arto (1994): Urheilussa kilpailevat maskuliinisuudet. Teoksessa Sipilä, Jorma & Tiihonen, Arto (toim.) Miestä rakennetaan – maskuliinisuuksia puretaan. Tampere, Vastapaino.

Tiihonen, Arto (1993): Urheilijaksi, sankariksi, mieheksi? Urheilun initiaatiot ja mieheksi kasvamisen erilaiset kontekstit. Nuorisotutkimus 4/1993.

Tiihonen, Arto (1992) Eka kilpailu, Miesten maailmaan, Jaliskronikka, Katsomon kuolema (105-130) ja Astma (311-328). Teoksessa Sironen, Esa; Tiihonen, Arto; Veijola, Soile (1992, toim.) Urheilukirja. Tampere, Vastapaino, 105-116.

Laitinen, Arja & Tiihonen, Arto (1990): Narratives of Men’s Experiences in Sport. International Review for the Sociology of Sport (25) 3,185-202.

Aiempia kirjoituksia futiksen MM-kisoista 2014