Miksi liikumme tai urheilemme? Miksi keräämme postimerkkejä, hoidamme puutarhaa tai soitamme oboeta? Koska ne ovat meille jostakin syystä tärkeitä asioita. Miksi ne ovat meille tärkeitä ratkeaa elämänkulkumme aikana monien seikkojen yhteissummana. Vanhemmat, sisarukset, kaverit, tyttö- ja poikaystävät, opettajat, ohjaajat, valmentajat, luokka-, opistelu- ja työkaverit  sekä erilaiset esikuvat ovat ihmisiä, jotka vaikuttavat meihin eri vaiheissamme.  Jos joku asia on tärkeä rakastamallemme ihmiselle, siitä voi muodostua sellainen myös meille  itsellemme.

Tällaista ajattelin, kun olimme katsomassa lankalauantaina jalkapallo-ottelua FC Lahti-HJK vaimoni, poikani ja hänen tyttöystävänsä ja kohta nelivuotiaan lapsenlapsemme kanssa. Pikkutytölle 4500 ihmisen elävä ihmismassa oli iso kokemus. Kun kotijoukkue teki ensimmäisen maalin ja kaikki aikuiset yhtäkkiä ponnahtivat istuimiltaan huutaen kurkku suorana, niin lapsen naama meni kurttuun – mitä ihmettä nyt tapahtui? Toisen maalin jälkeen hän taputti käsiään rytmikkäästi yhteen ja yhtä innokkaasti kuin muutkin.

Mieleeni tuli väkisinkin ensimmäiset omat kokemukseni jalkapallokatsomosta 50 vuoden takaa. Vieläkin voin palauttaa elävästi mieleen pelin jännittävyyden ja samaistumiseni pelin tapahtumiin. Ilo ja riemu pelaajien onnistumisista ja myös se häpeän tunne siitä, kun potkaisin viisivuotiaan koko voimalla palloa yhdessä kotijoukkueen hyökkääjän kanssa maaliin, jonne se ei mennyt eikä mennyt minun jalkanikaan palloon, vaan edessä istuvan äkeän herran selkään, on edelleen voimakkaana kokemuksena mielessäni.

Urheilupuiston katsomoissa opin senkin, että urheilu saa ihan tavalliset ihmiset innostumaan aivan eri tavalla kuin muuten. Itse tiesin, että halusin päästä katsomosta kentälle, jotta saisin nuo ihmiset iloitsemaan ja vaikuttumaan. Ehkä jalkapallo ei ole minulle elämää suurempaa, mutta on se kuitenkin arkeani elävöittävää ja erilaisia merkityksiä luovaa. Ja on vieläkin.

***

Muutama viikko sitten olin Musiikkitalon konserttisalin ensimmäisellä penkkirivillä, josta näki erinomaisesti puhallinorkesterin klarinetistien, oboeistien, fagotistien ja käyrätorvistien (sanotaankohan näin?) toiminnan. Fasinoiduin heidän eleistään, ilmeistään ja muusta ruumiillisesta habituksestaan niin etten oikein kyennyt kuulemaan musiikkia lainkaan.  Huomasin tarkkailevani, miten he ”syöttelevät” musiikkia toisilleen nuottien ja opitun taktiikan ohjaamalla tavalla.

Tajusin, miten heidän täytyy elää sisällä musiikissa ja toisten soittamisessa ja tarkkailin, miten he kullekin tyypillisillä eleillä ottavat ”pallon” vastaan pitäen sitä itsellään soolon tai oman soitinryhmän osuuden ajan antaen sen taas toisille, kun heidän vuoronsa tulee viedä teosta eteenpäin. Kussakin soitinryhmässä oli soittajia, joiden eläytyminen poikkesi toisista huomattavasti. Kun yksi tempaisi sävelet irti käyrätorvestaan suurieleisesti ja koko ruumiin voimallaan, niin toinen saattoi näyttää siltä kuin olisi jonottanut kaupan kassalle. Silti torvesta tuntui irtoavan samat sävelet.

Miten nämä kokemukset liittyvät toisiinsa? Ehkä olisin aloittanut klarinetin soiton niin kuin pulpettitoverini Tapio, jos olisin lapsena käynyt jalkapallojoukkueen sijasta puhallinorkesterin esityksessä. Minulle  jalkapallon peluu jäi harrastukseksi, vaikka nuorena jonkin aikaa kuvittelin sitä ammatiksenikin. Silloin se oli utopiaa, mutta nykyään ihan mahdollinen elämänura, vaikkakin Suomessa leipä aika ohueksi jääkin.

Myönnettävä on, että puhallinorkesteria katsoessani mietin sitäkin, että miten noin riskejä työmiehiä menee ”hukkaan” pillinpuhaltajina. Samalla kuitenkin ihailin suomalaista yhteiskuntaa, jolla on varaa esimerkiksi fagottiammattilaisiin, vaikka heistä tuskin saa koskaan aikaan mitään taiteen sankaritarinaa – eivät he ole varsinaisesti mitään ”maalinsylkijöitä”, joita yleisö rakastaisi. ”Fagotisteja” tarvitaan toki jalkapallojoukkueessakin; kaikki eivät voi olla sankarisenttereitä tai briljantteja pelintekijöitä – kentällä tarvitaan myös tasapainottavia pelinrauhoittajia ja vakaita paikkansapitäjiä. Fagotin tai toisen viulun soittajia.

Tarinat jalkapalloilijoista ja muusikoista kertovat siitä, että erilaisten toimintojen merkitykset syntyvät ja rakentuvat kokemuksellisesti tärkeissä yhteisöissä, joissa eri-ikäiset jakavat intohimonsa keskenään. Tyhjiöstä on vaikea nousta jalkapalloilijaksi tai puhallinsoittajaksi. Toisaalta voidaan kysyä, olisiko jonkin teatteri-, muusikko-, jääkiekkoilija- tai jalkapalloilijasuvun vesasta tullut erinomainen jonkun toisen lajin parissa? On siis oltava tarkkana myös siinä, mihin lapsensa tai lapsenlapsensa tutustuttaa.

***

Mutta palataanpa nyt takaisin tähän päivään ja otsikon aiheeseen. Liikunnallista ikäpolvitoimintaa avaa ajatuksen juuri tuosta edellä kuvatusta ikäpolvittaisesta merkitysten, mutta myös konkreettisen toiminnan siirtämisestä tai välittämisestä. Tuntuu ehkä oudolta ajatella liikuntaa näin yhteisöllisesti tai ikäpolvijuttuna, vaikka sitäkin se mitä suuremmassa määrin on tai ainakin voisi olla. Näkyykö tämä omassa elämässäni, kun näin kerran väitän?

Aloitetaan liikunnasta perhesukupolvien piirissä. Äitini on 82-vuotias reisiluun leikkauksesta kuntoutumassa oleva isoisoäiti. Aina käydessäni hänen luonaan tarkastan, että hän on tehnyt jumppaohjelmansa ja kehotan aloittamaan ulkoilun. Pari viikkoa sitten vein hänet ensimmäistä kertaa pihalle ja viime viikolla kauppaan. Kummatkin sujuivat hyvin, vaikka häntä pelottikin. Vaimon kanssa olemme aloittaneet pyöräilykauden. Olen saattanut häntä työmatkalla ja tullut myös pyörällä vastaan. Itse teen töitä kotona, joten saan siinä samalla itsekin liikuntaa.

Poikani kuntoutuu polven sisänivelsiteen vammasta, joten juttelemme puhelimessa päivittäin sen kuntouttamisesta. Yritän antaa vertaistukea ja neuvojakin omien kuntoutumisprosessieni opettamana. Pari kertaa olemme käyneet katsomassa yhdessä hänen seuransa futismatseja.  Tyttäreni kanssa käymme sauvakävelemässä ja kuntosalilla, kun hän käy kotona. Hän myös tulevana fysioterapeuttina antaa minulle ohjeita ja hankki nilkkapainotkin. Lapsenlapsenii kanssa tanssimme, pyöräilemme ja temppuilemme leikkipuistossa. Ja pelaamme myös futista – kerran jopa puolentoistatunnin kiiheän matsin. Uskokoo ken haluaa.   

Perhesukupolvet siis liikuttavat minua yllättävänkin paljon. Isän eläessä teimme usein kävelylenkkejä hänen kanssaan. Vielä yllättämpää ehkä on se, että myös muissa liikuntamuodoissani kohtaan eri-ikäisiä ja heidän maailmojaan. Jalkapalloporukkamme ikähaitari lienee jostakin neljänkympin tienoilta tuonne seitsemänkymppisiin. Suurin osaryhmä taitaa olla kuudenkympin tietämissä, mutta todella monenikäistä porukkaa kentällä viilettää – joskus myös ihan junioreja, kun pelaajat tuovat poikiaan mukanaan.

Hämmästyttävää ulkopuoliselle lienee se, että ikä ei todellakaan merkitse juuri mitään, vaikka kyse on erittäin vaativasta lajista. Iästä riippumatta harmittelemme loukkaantumisia, koska silloin emme pääse pelaamaan. Ihailemme onnistuneita temppuja ja nauramme epäonnistumisillemme. Monet ovat pelanneet jo niin kauan yhdessä, että tietävät jo aika tarkasti, mihin itse kukin kykenee. Aina on kuitenkin mahdollisuus ylittää itsensä ja yllättää kaverit. Jokainen uusi pelitilanne antaa mahdollisuuden uuteen onnistumiseen.

Sulkisporukkamme  taas on oman ”kasarisukupolvemme” kasvatteja, vähän yli viisikymppisiä miehiä. Jutut saattavatkin löytää paikkansa lähes 30 vuotiselta yhteiseltä taipaleelta. Ulkopuolisen voisi olla vaikea ymmärtää sisäpiirijuttujamme. Meillä on myös opiskelija-aktiivitaustaa, vaikka nyt teemmekin töitä aika erilaisissa ympäristöissä. Parannamme maailmaa eri tavoin… vaikka sulkaa hakkaamalla.

Keski-ikäisiä miehiä tapaan myös jumppaporukassamme, joista suurinta osaa yhdistää omien tyttöjen voimisteluharrastus. Ja nyt siis meidän isien/miesten harrastus, joka on vienyt meidät myös esiintymään. Meissäkin on eri-ikäisiä, vanhimmat noin kuusikymppisiä, nuorimmat ehkä nelikymppisiä. Tämä porukka on minulle uusi ja vielä tuntemattomampi eli ero on varsin suuri sulka- tai jalkaporukkaamme verrattuna. Lajikin on minulle uusi. Yhteisöllisyys on kuitenkin vahvaa ja huumoria löytyy.  Esityksissä kohtaamme myös kaiken ikäisiä aina nelivuotiaista tytöistä ikäisiimme naisiin, kuten nyt viime maanantain kevätgaalassa  (http://www.olarinvoimistelijat.fi/tapahtumat2/kevatnaytokset-2014/). Voin muuten paljastaa, että meitä karskeja miehiä jännitti esityksemme paljon enemmän kuin pikkutyttöjä heidän oma esityksensä.

Aika usein – eli monta kertaa kuukaudessa – käymme naapureiden kanssa lenkillä joko kävellen tai hiihtäen. Harvemmin, mutta säännöllisesti käyn, liikunnanopettajakavereideni kanssa hiihtämässä, juoksemassa tai melomassa.  Seuraan myös ystävieni jalkapalloilevia nuoria eli teini-ikäistenkin liikkumiseen minulla on jokin kosketus. Ja Lapin matkalla teinejä on enemmänkin hiihtoporukassamme.

Jokainen näistä ihmisistä on omalla tavallaan tärkeä myös omalle liikkumiselleni. Liikumme yhdessä ja jaamme eri liikuntamuotojen harrastamisen keskenämme. Pari kavereistani on intohimoisia pyöräilijöitä, joten heidän kanssaan puhumme paljon pyöräilystä, vaikka itse olenkin vain harrastelija. Silti sekin on tärkeää ja lisää omaakin motivaatiotani. Sama pätee tietysti toisinkin päin – kun osoitan kiinnostustani äitini kävelyharjoituksiin tai teinien futikseen, niin se tuntuu heistä varmaan hyvältä.  

***

Olin kolme vuotta Elämänkulku ja ikäpolvet –hankkeen osa-aikaisena tutkijana. Saimme hankkeen virallisesti lopetettua helmikuussa – opas ja antologia löytyvät linkkien alta (http://www.vtkl.fi/fin/sahkoiset_julkaisut/. ja http://www.ikapolvet.fi/images/stories/artikkelikokoelma_webreso.pdf).  Kannattaa tutustua! Joitakin tekstejä tulee toki vielä julki myöhemminkin. Mutta mitä kaikkea itse oikein opin? 

Aivan aluksi taisin havahtua siihen, että olemme aina eri-ikäisiä. Kalenteri-iän lisäksi olemme elämän eri ympyröissä tosiaankin monenikäisiä. Leikimme kuin lapset, juhlimme kuin nuoret, teemme töitä kuin keski-ikäiset ja saatamme viettää lomaa niin kuin eläkeläiset. Ja samalla kun olen lapsi vanhemmilleni, niin olen myös (iso)vanhempi – ja lisäksi veli, eno, kummisetä, serkku jne. hyvin eri-ikäisille ihmisille. Joissakin ryhmissä olen vanhin, toisissa nuorin ja joidenkin kavereiden kanssa olemme kai aina teini-ikäisiä tai opiskelijoita. Olemme siis ikäpolviolentoja (http://www.ikapolvet.fi/blogi/entry/eri-ikaeinen-minae).

Toinen tärkeä huomio oli, että julkisuudessa sukupolvista puhutaan usein ihmisiä erottelevana tekijänä. Puhutaan x- ja y-sukupolvista, diginatiiveista, suurista ikäluokista, pullamössöistä jne., koska halutaan nähdä eri-ikäisten välillä eroja ja intressiristiriitoja. Samalla niputetaan samanikäiset oman sukupolvensa vangeiksi. Kai tutkijatkin tähän syyllistyvät. Itsekin olen ajatellut monesti, miten juuriminun ikäiseni eroavat edeltäneistä ja jälkeemme tulevista suku- tai ikäpolvista. Suhteellisuudentajuni kasvoi tässä asiassa. Kirjassamme puhumme ikäpolvitajusta.

Kolmas havahduksen paikka oli, että eri-ikäisten toiminta onkin kivaa. Maailmamme on järjestetty niin ikäkausiperusteisesti, että ajatus eri-ikäisten yhteistoiminnasta tuntui aluksi vieraalta. Urheilumaailmassa vain suunnistus ja naisvoimistelu on tainnut onnistuneesti saada mukaan eri ikäpolvet, vaikka toki urheilu vetää äärelleen kaiken ikäisiä. Turhan usein toiset tekevät ja toiset vaan katsovat. Ikäpolvitoiminnalla tarkoitetaankin yhdessä tekemistä – leikitään, lauletaan, liikutaan tasaveroisesti ikäpolvet yhdessä  (http://www.ikapolvet.fi/blogi/entry/neljaen-polven-kuorotreffit) ja (https://www.miksiliikun.fi/?m=201311).

Ikäpolvikokemus on tärkeä osa identiteettiämme halusimmepa tai emme. Elämä on kuitenkin rikkaampaa, jos opimme ymmärtämään ja arvostamaan myös toisen ikäisten ikäpolvikokemuksia. Yhden tällaisen hienon eri-ikäisiä yhdistävän kokemuksen sain Lontoon olympialaisten avajaisia ja lopettajaisia katsoessani. Nehän oli rakennettu upeasti monen eri ikäpolven tärkeiden kokemusten pohjalle (http://www.ikainstituutti.fi/sitenews/view/-/nid/87/ngid/3/).

Ymmärryksen lisäksi tarvitsemme myös konkreettista toimintaa, joilla puretaan eri-ikäisten kohtaamiselle rekennettuja keinotekoisia raja-aitoja. Tarvitaan eri yhteiskuntasektoreidenkin yhteistoimintaa, jotta esimerkiksi urheiluseurat voisivat toimia päiväkodeissa, kouluissa ja vanhusten palvelutaloissa (http://www.svu.fi/?x254132=343705).

Paljon muutakin tuli opittua. Luulen nimittäin aika vahvasti, että eri-ikäisten väliset erot ovat oikeastikin kaventuneet eikä kyse ole pelkästään omasta ikääntymisen tuomasta perspektiivilisästä. Tutkiskelin parikymmentä vuotta sitten Opiskelijoiden liikuntaliiton vuosien 1971-1994 toimijoita ja löysin helposti todella monta eri sukupolvea, joilla oli erilaiset tavoitteet ja hyvin erilaiset toiminnan painopisteet ja muodot (https://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2013/11/13URHSINULLE.pdf). Kun nyt tutkin eri-ikäisiä yleisurheilijoita parikymppisistä yli seitsemänkymppisiin, niin eroja oli huomattavan vähän (Ikiliikkuja1_2014).

Yksi selitys on se, että 1970- ja 1980-luvuilla kaikki – eivät ainoastaan nuoret – tunsivat, että yhteiskuntaa on mahdollista muuttaa moniin eri suuntiin. Hyvinvointivaltio oli vielä laajenemisen tilassa ja eri ideologiat kamppailivat keskenään. Pari isoa lamaa, mutta myös aika yhtenevä kehitys eri maissa nyt 2000-luvulla, on vähentänyt sekä haihattelua että myös perusteltuja vaihtoehtoja yhteiskunnan kehittämiselle. Se ei ole pelkästään huono asia, koska nyt olemme enemmän samassa veneessä. Ja myös ratkaisujen täytyy sopia eri-ikäisille.

Tämä fiilis tuli minulle monessa hankkeemme ”Neljän polven treffit –tilaisuudessa, kun esimerkiksi yli 80-vuotias veteraaniurheilija Senni Sopanen tiedusteli innostuneesti, mitä teini-ikäiselle räppärille ”Puhuvalle koneelle” oikein kuuluu. Ja nuori mies vastaavasti kyseli, miten kisoissa on hyppy kulkenut. Kummatkin olivat hankkeemme kummeja. Samanlainen yhteisyyden henki välittyi myös ryhmäkeskusteluissa, joissa mukana oli eri-ikäisiä miesaktiiveja ja yleisurheilijoita. Halu ymmärtää eri-ikäisiä ja toimia yhdessä tuntui vahvana. 

Perustat liikunnalliselle ja urheilullisellekin ikäpolvitoiminnalle ovat olemassa. Vaikka ajatus on uusi ja kokemuksia vähän, niin oletan vahvasti, että tässä lepää tulevaisuus. Ikääntyvässä yhteiskunnassamme ei ole varaa jättää käyttämättä seniorien sen enempää kuin juniorienkaan resursseja hyväksi paremman yhteiskunnan rakentamisessa. Rohkeasti kohti eri-ikäisiä ystäviä ja toimintaa!

 Aiheesta lisää:

Saarenheimo, M. (2014, toim.) Ikäpolvien taju – elämänkulku ja ikäpolvet muuttuvassa maailmassa. Tekijät Saarenheimo, M.; Pietilä, M; Tiihonen, A.; Pohjolainen, P.; Maununaho, S.; Rantakari, S.; Aarninsalo. L. Vanhustyön keskusliitto, Helsinki. (http://www.ikapolvet.fi/images/stories/artikkelikokoelma_webreso.pdf)

Saarenheimo, M. (2014, toim.) Neljän polven treffit. Ikäpolvitoiminnan opas. Tekijät Saarenheimo, M.; Pietilä, M; Tiihonen, A.; Pohjolainen, P.; Maununaho, S.; Rantakari, S.; Aarninsalo. L. Vanhustyön keskusliitto, Helsinki. (http://www.vtkl.fi/fin/sahkoiset_julkaisut/.)

Tiihonen, Arto (2014) Ikäpolvitajuista ikäpolvitoimintaa kaiken ikäisille ikäpolviolennoille. Blogi sivulla www.ikainstituutti.fi, 29.4.2014. (http://www.ikainstituutti.fi/sitenews/view/-/nid/185/ngid/1/).

Tiihonen, Arto (2014) Ikäpolvikäsitteitä ja yleisurheilijoiden ikäpolvikokemusten tulkintaa. Ikiliikkuja 1/14, 18-20. Ikiliikkuja1_2014

Tiihonen  Arto (2013) Neljän polven kuorotreffit. Blogi sivulla www.ikapolvet.fi, 18.12.2013. (http://www.ikapolvet.fi/blogi/entry/neljaen-polven-kuorotreffit). 

Tiihonen  Arto (2013) Elämänkulku, ikäpolvet ja urheilijan/ liikkujan polkujen tukeminen. Blogi sivulla (http:// www.miksiliikun.fi/?m=201311) , 21.11.2013. 

Tiihonen  Arto (2013) Liikutelkaa toisianne – liikuntakulttuurin pysty- ja vaakasuuntaista kehittämistä. Julkaistu sivulla www.svu.fi,  12.11.2013 (http://www.svu.fi/?x254132=343705).

Tiihonen, Arto (2012) Eri-ikäistä ja –kokoista vapaaehtoisuutta.Julkaistu sivulla www.vapaaehtoiseksiseniorina.fi, 29.8.2012. (http://www.vapaaehtoiseksiseniorina.fi/sitenews/view/-/nid/56/ngid/3/). 

Tiihonen, Arto (2012) Lontoo 2012 ikäpolvikokemuksena. Julkaistu sivulla www.ikainstituutti.fi, 15.8.2012. (http://www.ikainstituutti.fi/sitenews/view/-/nid/87/ngid/3/) .

Tiihonen, Arto (2012) Vapaaehtoistoiminnassa kohti ikäpolvien yhteistoimintaa… Julkaistu sivulla www. vapaaehtoiseksiseniorina.fi, 11.5. 2012. (http://www.vapaaehtoiseksiseniorina.fi/app/blog/comments/-/id/17).

Tiihonen, Arto (2011) Eri-ikäinen minä. Julkaistu sivulla www.ikapolvet.fi,  5.9.2011 (http://www.ikapolvet.fi/blogi/entry/eri-ikaeinen-minae).

Tiihonen, Arto (2011) Nyt kaikki tulevaisuutta muistelemaan. Julkaistu sivulla www.ikainstituutti.fi,  21.2.2011. (http://www.ikainstituutti.fi/sitenews/view/-/nid/23/ngid/3/).