Heinäkuun alkupuoli oli varsin kylmä ja sateinen ainakin Pohjois-Suomessa. Sairastin lievän kesäflunssankin. Liikkuvalle ihmiselle sairastaminen ei oikein sovi, vaikka silloin saakin hyvän syyn lukemiseen ja sohvalla makailemiseen. Itse olen lukenut Hannu Rajaniemen scifi-kirjaa Kvanttivaras, jossa eletään jossakin tulevaisuuden kvanttitodellisuudessa, sekä Ken Brayn kirjaa Jalkapallon salat. Kummassakin kerrotaan aika paljon fysiikan – muuttuvista – lainalaisuuksista.

Fysiikka ja luonnontieteet ovat aina kiehtoneet minua. Rajaniemen tulevaisuusteoksessa fysiikka ja psykologia tuntuvat olevan paljon lähempänä toisiaan kuin nykyaikana – ja erityisen paljon siinä on sosiologiaa, kun Rajaniemi kuvailee eri ’heimoja’ ja heidän erilaisia kykyjään ja monimutkaisia vuorovaikutusvälineitään.Bray on myös fyysikko, joka on tutkinut itse lähinnä ballistiikkaa eli pallon lentoratoja kierrepotkuissa. Silti hän kertoo kirjassaan sekä jalkapallon historiasta, taktiikkojen kehityksestä että psykologiasta. Urheilututkimuksesta kirja ei anna ehkä kovin korkeaa kuvaa, koska fyysikon tulkinnat muista tieteenaloista ovat viehättäviä, mutta eivät aina kovin korkeatasoisia. Mikä johtuu myös ko. alojen vähäisestä tutkimuksesta.

Käsite- ja ikäpolvitutkimus on saanut olla kesätauolla – päässä täytyy olla tilaa muullekin kuin työasioille. Luovat tauot ovat tärkeitä nykyaikaisessa asiantuntijatyössä muutenkin. Pihahommissa ja lenkeillä olenkin mietiskellyt mm. urheilijan polkua, kun kesä on muutenkin tiettyä urheilun sesonkiaikaa. Suunnistusta, jalkapalloa, yleisurheilua on tullut telkkaristakin seurattua.

Tässä heinäkuun toisessa blogissani pohdiskelenkin urheilijan polusta virinnyttä keskustelua ja tuon soppaan omia ajatuksiani ja vanhoja kirjoituksiani aiheesta. Jossakin mielessähän urheilijan polku on minullekin hyvin läheinen käsite omien tutkimuksienikin kautta.

Urheilijan polkua pitkin ja poikin

Huippu-urheilun muutosryhmän työ ja varsinkin ryhmän loppuraportti on kirvoittanut monenlaisia mielenilmauksia myös julkisuudessa. Tutkijat Mikko Salasuo ja Antti Laine ovat kiitettävän aktiivisesti tuoneet esille raportin puutteita ja koko prosessin heikkouksia mm. Suomen Kuvalehdessä. Salasuo ja Laine arvostelevat raporttia erityisesti siitä, että se ei ole heidän mielestään riittävän tieteellinen eikä täytä siltä osin (tieteellisen) raportin kriteereitä. Varsinkin ”urheilijan polku” –käsitteen varastaminen kanadalaiselta tutkijalta närästää tutkijoita.  

Huippu-urheilun muutosryhmän tavoitteena oli ennen kaikkea aloittaa toimintatavan muutos suomalaisessa huippu-urheilussa jo aiempien Kalevi Kivistön ja Risto Niemisen työryhmien työn pohjalta. Humu-työryhmän raportin peruspilareina ovat mm. ”urheilija ensin” –ajattelu ja yhteistoiminta eri lajien ja eri asiantuntijoiden kesken. Urheilijan asettaminen keskiöön pohjautunee ainakin jossain määrin filosofi Jyri Puhakaisen Suomessa esille nostamaan keskusteluun.

Yhteistoiminnan korostamisen lähtökohtia löytynee niin monelta taholta etten osaa arvata, mistä se on Humun työhön alkuperin mukaan tullut. ”Urheilijan polku” on nähdäkseni käsite, jolla nämä kaksi keskeistä toimintatapaa kietaistiin yhteen. Se on minusta oikein toimiva kiteytys ja se myös vastaa itse raportissa esitettyä polkua, sen vaiheita (lapsuus-, valinta ja huippuvaihe) ja niihin liittyviä erilaisia ohjelmia.

Kritiikkiä esittäisin mahdollisesti yltiöyksilölliseksi menevästä  ”urheilija ensin” –ajattelusta, koska sosiologina näen, että eri lajien menestys on ollut pikemminkin seurausta hyvästä yhteisöllisyydestä kuin yksilöiden korostamisesta. Näin suomalaiset jääkiekkoilijat, lento- ja koripalloilijat, salibändääjät, naisjalkapalloilijat ja ehkäpä myös naisten hiihto- ja suunnistusmaajoukkue tai endurotiimimme purjehtijoista ja lumilautailijoista puhumattakaan pärjäävät maailman huippumaiden kanssa, vaikka todellisia yksilösupertähtiä Suomessa ei tällä hetkellä ole ehkä Minna Kauppia, Peetu Piiroista tai Juha Salmista lukuun ottamatta.  Ymmärrän toki, että urheilijakeskeisyydellä kritisoidaan sen vastakohtaa eli järjestelmäkeskeisyyttä. Onhan meillä ollut tapana ajatella urheilua liikaa niin kansallisista kuin lajiliittolähtöisistäkin näkökulmista. 

Keihäänheittoa ei kai tarvitse mainitakaan; kysehän ei ole pelkästään yhteisöllisyydestä, vaan vahvasta alakulttuurista, joka on kestänyt hyvin aikaa päinvastoin kuin kestävyysjuoksun tai maastohiihdon ennen niin vahvat alakulttuurit, jotka romuttuivat tunnetuista syistä. Toivottavasti yhteistoiminta tarkoittaa sitä, että kannustavaa ja eettisesti vahvaa yhteisöllisyyttä rakentuu myös muihin lajeihin ja yli lajiryhmärajojenkin.

Tutkijana en kuitenkaan arvostelisi lähinnä toimintapoliittiseksi ohjelmaksi tarkoitettua Humun loppuraporttia samoilla kriteereillä kuin tutkimusraporttia. En ainakaan minä odottanut raportilta vankkaa tutkimuksellista perustaa, koska kyse oli hankkeesta, joka oli ennen kaikkea käytännöllinen, osin järjestö- ja liikuntapoliittinen ja sen toimintatavan tuli rakentua prosessin kuluessa. En myöskään usko, että tutkimus on niin kaikkivoipaa, että se olisi välttämätön edellytys onnistuneelle työlle. Kritiikkiä voi toki antaa siitä, että työn tarvitsemaa lähinnä urheilusosiologista tutkimusta on rahoitettu Suomessa vähän eikä maailmallakaan olla alueella kovin kehittyneitä.

Arvostan myös suuresti käytännön kokemusta, vaikka itsekin tarjosin eri vaiheissa apuani olympiakomitealle (Humuryhmän hakuvaiheessa, linkissä hakemukseni TIIHONENOKHAKU2010) ja Humuryhmälle (urheilijahaastattelujen analyysivaiheessa). Humu-työtä voi siis arvostella siitä, ettei kaikkea tukea otettu vastaan ja siitä, jos tämä tavoitteena ollut ”uusi toimintapa” ei ole vielä lähtenyt kovin vahvasti lentoon. Olimme tosin tutkija Salasuon kanssa yhdessäkin erään Humu-työn osa-alueen eli osaamisen kehittämisohjelman työssä mukana pienellä panoksellamme.

Salasuo ja Laine ihmettelevät kritiikissään työryhmän suuria palkka- ym. resursseja, mikä on tietysti aiheellista, jos vertaa palkkioita vaikkapa tutkijoiden vastaaviin. Olisimme varmasti saaneet aikaiseksi ainakin pidemmän raportin kuin Humu-ryhmä parissa vuodessa. Mutta  Humu-ryhmän työn päämääränä ei ollutkaan raportti, vaan uuden toimintatavan läpivieminen kymmenien itsenäisten lajiliittojen, erilaisten tukijärjestelmien, valmentajien ja lopulta urheilijoiden joukossa. Sen onnistumista ei raportin pituudella mitata. Itse olisin odottanut, että raportissa olisi kuvattu jo tehtyä työtä konkreettisestikin, mutta tältä osin raportti oli tietysti pettymys, koska sen pääsanoma oli tulevaisuuden tavoitteiden ja toimenpiteiden esittelyssä.

Ihmettelenkin, miten  ja miksi tutkijatoverit sekoittavat erilaiset raportit ja ehkä erilaiset työtehtävät ja ’maailmatkin’ toisiinsa. Vaikka ajassamme arvostetaan tutkimusta todella paljon eikä juuri mitään tehdä ilman perusteellisia selvityksiä, niin Humu-ryhmän työssä ei ollut kyse tällaisesta tutkimustyöstä. Kivistön ja Niemisen työryhmien selvittelyjen ja pohdinnan – joissa olisi varmaan jotain kritisoitavaa ja päivitettävääkin – jälkeen Humu-ryhmän piti kääriä hihat ja aloittaa toiminta. Kun muistaa Humu-työn tavoitteet, niin loppuraporttia voi pitää jopa uudentyyppisen raportoinnin edellä kävijänä.

Tärkeintähän kentällä on se, että ihmiset lukevat ja ymmärtävät perusviestit ja se, että toimintaa voidaan ohjata raportin antamien suuntaviivojen pohjalta. Valo ry:n strategiassa ja Humun loppuraportissa on paljon samaa henkeä: tavoitteet ja niiden saavuttamiseksi tehtävät toimenpiteet on ilmaistu konkreettisesti. Niistä voi olla eri mieltä, mutta aika hyvin ne ovat kuitenkin esillä. Tästä enemmän tulevassa julkaisussani Liikuntakulttuurin ja –politiikan käsitteistä.  

Tutkijoiden Salasuo ja Laine erityisesti esille tuoma ”urheilijan polun” patentointiongelma on sekin hämmentävä. Ymmärrän hyvin, että jotkut tutkijat ovat mustasukkaisia itse keksimistään käsitteistä. Jos saa lanseerattua tällaisen käsitteen tiedemaailmaan, niin siihen sitten viitataan ja se taas on parasta mitä tutkijalle voi tapahtua. Monet tutkijat ovat iloisia siitäkin, että heidän käsitteensä otetaan avosylin vastaan myös käytännön maailmassa. Usein he myös ymmärtävät, että käytännön maailmassa eivät toimi samat viittauskäytännöt kuin tieteellisellä kentällä. Mikä on usein hyväkin, koska käytännön ihmiset eivät yleensä ymmärrä meidän tutkijoiden käsitteitä niin kuin me itse toivoisimme.   

Toisaalta Humu-ryhmällä ei mielestäni ollut mitään erityistä syytä viitata sen enempää urheilijan polun keksijään (Salasuon ja Laineen mukaan kanadalainen J. Côté, mm. artikkelissaan The Influence on the Family in the Development of Talent in Sport. Sport Psychologist 13 (4), 395 vuodelta 1999) kuin kehenkään muuhunkaan tutkijaan/tutkimukseen raportissaan (hyvä tapahan se tietysti on).

Raportin muoto oli kaikkineen sellainen, ettei siihen mielestäni soveltunut juuri lainkaan tieteellisen raportin esitystapa. Jos joku tutkija löytää tällaisesta raportista omaa ajatteluaan, niin sehän olisi oikein hienoa. Voisin ajatella, että esimerkiksi Salasuon yhdessä muutamien muiden kanssa esittämä huoli lasten ja nuorten (arki)liikunnan vähenemisestä näkyy tässäkin raportissa niin kuin näkyi jo aiemmissa huippu-urheilutyöryhmien töissä. En tiedä, kuka tuon huolen ensimmäisenä esitti – ainakin Tahko Pihkala tai joku hänen aikalaisensa sata vuotta sitten oli tätä mieltä, joten siitäkin on vähän vaikea löytää keksijää.

Itse en ole vakuuttunut siitä, että lasten ja nuorten liikunnan keskiarvoina näkyvä väheneminen johtaisi suoraan huippu-urheilumenestyksen laskuun. Kansainvälinen vertailu varmaan osoittaisi, että entisissä itäblokin maissakin vain riittävän lahjakkaat valjastettiin huippu-urheilumenestyksen vetäjiksi – ja menestystä tuli. Sama koskee varmaan tänä päivänä niitä maita, joissa huippu-urheilussa menestytään. Ja näin on varmaan ollut myös Suomessa, vaikka meidän on sitä asian läheisyyden takia vaikeampi huomata. Pelkkien massojen avulla ei menestystä saada, vaan hyvällä valmennuksella ja tukijärjestelmillä ja sillä, että huippu-urheilu on riittävän merkityksellistä niin yksilöille, yhteisöille kuin koko yhteiskunnallekin. Riittävän suuri – ei mikään valtavan iso – ja laadukas joukko 16-20 –vuotiaita nuoria tietysti tarvitaan, jotta heistä löytyvät kovan harjoittelun ja kilpailemisen jälkeen ne kunkin lajin kansainväliset huiput.

Mutta palataan vielä urheilijan polkuun. Salasuo ja Laine mainitsivat käsitteen syntyhetkeksi vuoden 1999 Kanadassa (tai tiedemaailman kielellä silloin, kun tuo käsite julkaistiin tieteellisessä julkaisussa). Mitä urheilijan polku sitten tarkoittaa muuta kuin kahta sanaa peräkkäin? Humu-työryhmän urheilijan polku on käsitteenä sama, mutta sisältö on varmasti ainakin osin erilainen kuin mainitun tutkijan käsitteessä. Toisin sanoen: näkökulma ja käsitekin voi olla sama, mutta jos urheiijan polku tarkoittaa ajatusta siitä, että urheilija(t) kulkee tiettyjen vaiheiden läpi kohti huippua tai ainakin aikuisuutta, niin tuskin se ajatus tai näkökulma vasta vuonna 1999 syntyi. Maailmahan on täynnä urheilijaelämäkertoja, jotka noudattavat tuota polkumetaforaa.   

Itse en ole erityisen viehättynyt kuvaamaan elämää tai sen tiettyä osa-aluetta yhdellä käsitteellä, joka väkisinkin pakottaa ajattelemaan, että olisi olemassa joku ’oikea polku’ ja sitten paljon niitä vääriä polkuja. Gerontologiassakin käytetään nykyään termiä elämänkulku elämänkaaren  sijasta, koska kaarella on polun tavoin tietty predestinoitu – ennalta määrätty – metaforinen ulottuvuutensa. Urheilijan polkua voisin käyttää kuvaamaan elettyä urheilijan uraa – ”tällainen oli urheilijan polkuni, minkälainen sinun oli?”

Minusta urheilijankin elämä on täynnä polun haaroja, erilaisia väyliä on valittavana risteyksissä, joita elämä väkisinkin tuo eteemme. Vanhempien huippu-urheilijoiden tekemistä valinnoista voi olla hyötyä, mutta en lähtisi suosittelemaan vaikkapa Zlatan Ibrahimovicin tekemiä valintoja kenellekään muulle – eivätkä läheskään kaikki Jari Litmasen valinnatkaan vaikuta kovin fiksuilta näin jälkikäteen ajatellen.

Kummatkin ”polut” on tänä vuonna dokumentoitu, vaikkakaan ei tieteellisesti, joten uuttakin materiaalia urheilijoiden polun hahmottamiseen on. Kaksi pohjoismaiden parasta jalkapalloilijaa, joiden poluissa on yhtymäkohtia – esimerkiksi siirto Ajaxiin – mutta paljon enemmän eroavaisuuksia. Tai ehkä polku oli sama, mutta tulkinnat erilaisia? Polun lisäksihän on ajateltava ennen kaikkea sitä, että urheilija voi tiettyyn rajaan kulkea samaakin polkua omalla tavallaan – hän voi valita suhtautumistapansa, elämän merkityksensä tiettyyn rajaan asti itsenäisestikin. Ei tarvitse olla oman ’tiensä kulkija’ tehdäkseen asioita toisin. Ihmiset kertovat omasta elämästään ja poluistaan erilaisia tarinoita, nostavat esiin erilaisia kokemuksia ja kertomuksia, vaikka päällisin puolin elämät ja polut olisivatkin olleet samanlaisia.    

Itsekin kerroin oman ”urheilijan polkuni” tarinan vuonna 1990 valmistuneessa pro gradussani ”Urheilu kertomuksena”, jossa  urheilijan polkuni kuvataan, analysoidaan ja tulkitaan liikunta- tai urheilusosiologisesti. Polut ovat nykyään hiukan erilaisia, mutta yllättävän paljon samaakin tarinoissa on tähän päivään verrattuna. Kirsi Hämäläisen väitöskirjan Urheilija ja valmentaja urheilun maailmassa. Eetokset, ihanteet ja kasvatus urheilijoiden tarinoissa 2000-luvun alun urheilijatarinoissa tai ihan viime vuosien liikunnanohjaajaopiskelijoiden kokemuksissa ja tulkinnoissa on paljon yhtäläisyyksiä 1970- ja 1980-lukujen tilanteeseen siltä osin, miten urheilijat kokevat ja tulkitsevat polun tapahtumia. Ohjaamassani olympiahopeamitalisti Marko Asellin opinnäytetyössä (amk) Urheilu-uran analyysi hänen omasta urheilijan polustaan oli siinäkin samanlaisia aineksia kuin omassa tarinassani.   

Humu-työryhmän keräämissä urheilijatarinoissa ja esimerkiksi OKM:n teettämässä tutkimuksessa urheilijoiden ja taiteilijoiden poluista on varmasti paljonkin aineksia, joihin urheilijoiden ja valmentajien olisi syytä tutustua. Itseäni harmittaa kuitenkin lukea vain tiivistelmiä näistä tarinoista ja muiden tekemistä  tulkinnoista. Pedagogisestikin on opettavaisempaa kirjoittaa oma tarina ja tulkita sitä kuin lukea toisten tarinoista koostettuja ”totuuksia”. Oman tarinan kirjoittaminen opettaa ainakin sen, että samoista kokemuksista voi rakentaa monenlaisia tarinoita. Siksi liikuntasosiologian opiskelijanikin kirjoittavat aina tunneilla oppimastaan oman kokemuksensa kautta oppimispäiväkirjan.

Tieteessä ei vanhaa tutkimusta juuri arvosteta. Silti vanhakin tutkimus saattaa säilyttää arvonsa, jos se tavoittaa jotakin pysyvää ja syvempää. Omasta kokemuksestani kertova gradunikin on edelleen ihan totta, mutta jos olisin 1980-luvun lopulla tehnyt jonkin tilastotutkimuksen se olisi jo armotta vanhaa tietoa täynnä. Teoriat eivät myöskään vanhene tutkimustulosten mukana; siitähän oli hyvä osoitus aiemmassa blogissani, kun kerroin Kati Kauravaaran upouudesta väitöskirjasta, jonka teoriapohja löytyi juuri 1980-luvulta.

Kun siis tämä keskustelu urheilijan polusta on nyt lähtenyt mukavasti käyntiin, niin uskaltaudun uudelleen julkaisemaan melkein neljännesvuosisata sitten tehdyn graduni lukuja tässä blogissani (Linkin alla sisällysluettelo: Artsin gradu). Aloitan lapsuuden leikeistäni ja tekemistäni tulkinnoista (LEIKINAIKA).

Tässä suhteessa maailma onkin aika paljon muuttunut. Meillä oli 1960-luvulla vielä hyvin rikas liikunta- ja urheiluleikkien kulttuuri. Myös koulumatkat olivat lähinnä leikkiä, vaikka matkaa kansakouluun kertyikin noin seitsemän kilometriä päivittäin kävellen, pyöräillen, hiihtäen, joskus potkurillakin edeten – oppikouluun matka tuplaantui eikä sitä ihan koko vuotta pyöräilty, mutta bussillekin mennessä kävelyä tuli viisi kilometriä.  Pelkästään koulumatkoista kertyikin noin 1500 kilometriä ja 300-400 tuntia liikuntaa vuodessa.

Määrien lisäksi kokemukset ovat tärkeitä ja se, miten ne tulkitaan ja ymmärretään. Jokaisen urheilijan polkuun osuu ikäviä ja iloisia kokemuksia. Leikkitarinani kautta pääseekin kurkistamaan leikin erilaisiin merkityksiin. Myös urheilijalle on tärkeää löytää urheilemisestaan erilaisia merkityksiä – leikki on tärkeää sinänsä, mutta on leikillä muitakin tarkoituksia. Tarkoituksia, joita ei leikkiessä osaa ymmärtääkään…

Humu-ryhmä antoi urheilijan polun ensimmäiselle vaiheelle nimeksi lapsuusvaiheen – ainakin yhtä hyvä olisi ollut leikkivaihe. Urheileminen saattaa nykyään alkaa liian aikaisin eikä leikille jää lainkaan sijaa. Omakin tarinani kertoo siitä, miten urheileminen viehätti ja veti minua puoleensa jo hyvin nuorena, koska urheilussa saa monenlaisia tärkeitä kokemuksia (URHEILUKOKEMUS).

Urheileminenkin voi olla leikkiä, tai sen pitäisikin sitä olla. Jos lapsilla ei kuitenkaan ole mahdollisuuksia kehittää leikissä tarvittavia ominaisuuksia ja kykyjään, niin urheileminen voidaan kokea vain työnä. Jos nykypäivänä ei enää koulussa tai pihoilla voi leikkiä, niin lasten pitäisi oppia leikkimään urheiluseuroissa. Sillä leikin merkitys ei jää lapsuuteen, vaan leikkimisen taitoa tarvitaan aina.