Perinteinen Lapin hiihtoreissumme suuntautui taas Olos-Pallastunturien luonnonkauniiseen maisemaan. Pääsiäisalusviikon säät suosivat hiihtäjää. Yöllä pakasti ja päivällä lämpötila nousi muutamaan miinusasteeseen. Aurinko paistoi, joten ”hyvä oli hiihtäjän hiihdellä”. Jos nyt jotain negatiivista haluaa sanoa, niin alkuviikosta laduilla oli jonkin verran roskia ja tuuli puhalteli reippaahkosti koko viikon ajan. Minua roskat eivätkä tuulet haitanneet.
Ennen matkaamme mittarissani oli hiukka vajaa 1000 hiihtokilometriä tälle talvelle. Reissun jälkeen lukema on helposti muistettava 1222 km. Ehkä en enää viitsi hiihtää täällä etelässä. No, sen aika näyttää – lunta kyllä riittäisi.
Pari muutakin ’saavutusta’ lienee mainittava. Tärkeintä on se, että olemme saaneet kasvatettua seuraavasta sukupolvesta ’kunnon hiihtokansalaisia’. Kummatkin lapsemme olivat tyttö-/poikaystävineen mukanamme hiihtämässä. Kaiken lisäksi porukkamme ’murkuista’ on kehkeytynyt oikea hiihtojoukkue, joka ei luovuttanut, vaikka yhtenä päivänä porukka eksyi ja pimeäkin yllätti. Itseäni voin onnitella siitä, että hiihdin 50 kilometriä Veikko Hakulisen legendaariseen aikaan 3.33,33. Mitä muuta tapahtui, voit lukea seuraavasta raportista…
23.3.2013, lauantai
Saavuimme Lappiin vasta illansuussa. Lomaviikko tutun porukan on vuoden kohokohta. Tunnelman nostajana oli Suomen futismaajoukkueen loistava taistelu Espanjaa vastaan edellisenä iltana. Tekstaisin tilannetietoja yöpymispaikastamme Oulusta amerikkalaiselle tutkijakollegalleni Edmontoniin. Hänkin oli muutama vuosi sitten Lapissa hiihtämässä menettäen sydämensä tunturimaisemille.
Ehdimme ladulle vasta kahdeksan jälkeen. Kahdentoista kilometrin lenkki Olostunturin ympäri muuttui jännittäväksi, kun valot sammuivat kesken matkan ja saimme hiihtää muutaman kilometrin kuun valossa.
Illalla nukkumaan mennessä sanoin vaimolle, että emme ole aivan täysin epäonnistuneet lasten kasvatuksessa, koskapa he molemmat ovat täällä mukana poika-/tyttöystävineen hiihtämässä.
24.3.2013, sunnuntai
Toinen päivä oli pilvinen, mutta muuten hiihtämiseen sopiva. Laduilla oli jonkin verran roskaa edellisten päivien tuulien ja nuoskan takia. Traditionaalinen Siepinvaaran laavu makkaroineen, Torassiepin kahvila munkkeineen sekä Särkijärven maja lohileipineen muodostivat monen etelän ihmisen laturetken mainiot etapit. Itse ’cruisailin’ luistellen ympäriämpäri Oloksen ja Jeriksen välissä. Matkaa kertyi kuitenkin lähes 50 km.
Illalla neloskämpän ’pojat’ olivat valmistaneet meksikolaisintialaiset ruuat. Hauskaa oli – minä lausuin Eino Leinon ”Hyvä on hiihtäjän hiihdellä” ja muut kommentoivat asiaan kuuluvasti sekä Leinon sanoja että esitystäni. Moni löysi itsensä Leinon monipuolisista hiihtäjäkuvauksista.
Hauskaa kulttuurihistoriaa paljastui sitten enemmänkin, kun kerroin saaneeni etunimeni hiihtäjäsuuruus Arto Tiaisen mukaan. Joukostamme löytyi toinenkin etunimen hiihtäjältä saanut: olympiavoittaja (viestihiihto 1952) Tapio Mäkelä oli myös antanut mukana olleelle kaimalleen oman nimensä – näin kertoi hänen myös reissussa ollut isänsä. Hän oli muuten porukan kovin hiihtäjä: 1500 kilometriä tuli täyteen viikon jälkeen – ja luistellen, mikä on 73-vuotiaalle aika hyvä suoritus.
Muistelimme sitten kovasti sitä, minkälaisia saavutuksia näillä miehillä oikein oli. Se on aina mukavaa kaivella porukalla vanhoja, muille täysin merkityksettömiä, asioita muististaan. Minulle oli jäänyt mieleen se, että Mikkelin Hiihtäjät (Tiaisen ja myös minun seurani) olisi voittanut 1960-luvun alussa useasti Suomen mestaruuden viestihiihdossa juuri Jämsänkosken Ilveksen (Tapio Mäkelän seura) edestä. Tosiasiassa mikkeliläiset voittivat vuosina 1962 ja 1965, mutta – yllätys, yllätys – Ilves voitti -60,-61, -63 ja -64. Toisaalta wikipedian mukaan Tapio Mäkelä ei enää tuossa vaiheessa tainnut hiihtää Ilveksen joukkueessa.
Tylsät tosiasiathan eivät kuitenkaan ole niin tärkeitä silloin, kun puhutaan merkityksistä. Jos vanhempamme ovat arvostaneet Arto Tiaista ja Tapio Mäkelää niin paljon, että ovat antaneet nimen pojilleen, on aivan sama kumpi herroista oli aikoinaan parempi hiihtäjä tai paremmassa seurassa. Me ainakin olimme siellä kämpässä sinä iltana parhaassa seurassa…
25.3.2013, maanantai
Maanantaiksi sattui savusauna- ja avantopäivä. Reitit ja autokyydit muokattiin sen mukaan. Suurin osa ’laski’ 15 kilometrin upean reissun Pallakselta porokämpän kautta Jeriksen rantaan. Sää suosi hiihtäviä uimareita; aurinko paistoi lähes pilvettömältä taivaalta eikä pakkastakaan ollut paria astetta enempää.
Minun aamuni alkoi reippaasti; tyrskähdin ’turvalleni’ ensimmäisessä alamäessä, kun vasen suksi vain jäi jotenkin uraan kiinni ja jalat aukesivat alta. Onneksi ei käynyt juuri kuinkaan – kyynärpää vähän nirhaantui ja tärähti, mutta kyllä sillä hiihti ’pertsaa’ yli 50 kilometriä. Saunan jätin väliin. Muut nauttivat Jeriksen savusaunasta ja avantouinnista mielin määrin.
Illalla opimme uusia sanoja alakoululaiselta verbaalikoltamme Kammarilla pizzaa syödessämme. Nyt tiedän, mitä ’servata’ ja ’trollata’ tarkoittavat.
26.3.2013, tiistai
”Haku-Veikko” oli kova kaveri! Miksi näin päättelen? Hiihdin tänään 50 kilsaa aikaan 3.33,33 (tai en ihan, mutta ei se Veikko Hakulisen vuoden 1952 Holmenkollenin olympialaisten voittoaikakaan ihan sekunnilleen tuo ollut). Hakulinen hiihti ajan puusuksilla, sen aikaisilla laduilla ja perinteisellä tyylillä. Minä luistellen, kohtalaisilla laduilla ja kaupasta ostetuilla suksilla. Holmenkollenin latuprofiilistä en tiedä, mutta aika mäkinen se on tämä Olos-Pallastunturinkin alue.
Kovan Hakulisen suorituksesta tekee tietysti se, että hän hiihti ajan vain 27-vuotiaana – nuorena poikana. Minähän olen jo 53-vuotias, joten treenausvuosia on tietysti jo tuplasti takana. Saattaa olla täynnä jo se maagiseksi luonnehdittu 10 000 tuntiakin, jota kuulemma vaaditaan maailman huipulle pääsemiseksi.
Heitin keikan 3,5 dl:n mehumäärällä, puolella pussillisella rusinoita ja kuudella palalla suklaata. Neljä pientä pysähdystä juomiseen ja syömiseen – pari minuuttia ystävien kanssa jutteluun ja yksi puhelukin. Lähtiessäni en nimittäin aikonut hiihtää viittäkymppiä, vaan sen verran kuin jaksan ottaen huomioon, että olin edellisenä päivänä pertsannut 53 km ja sitä edellisenä luistellut 46 km.
Hakuliselle tarjottiin varmaan mustikkasoppaakin reitin varrella jokunen kerta. Hän oli myös hiihtänyt ainakin viestin Kollenin kisoissa ennen viittäkymppiä – muilta matkoilta ei ainakaan tullut mitaleita. Ehkä hän silti oli valmistautunut paremmin kisaan kuin minä – minulla oli vähän liikaa vaatteitakin.
Saatan siis olla vähän ylpeäkin saavutuksestani varsinkin kun loppumatkalla vastaan iski parilla pitkällä aukealla mahtava vastatuuli. Luovuttaminenkin oli mielessä, kun sisäreisiä alkoi krampata neljänkympin kohdalla. Piti pitää hermot kurissa ja säädellä vauhti sopivaksi. Ei ollut ihan helppo tehtävä, kun energia oli vähissä. Onneksi monta viikkoa kestänyt kurkkukipu on opettanut hiihtämään riittävän hiljaa, vaikka keskituntivauhti pitääkin tuohon aikaan olla noin 14 km/tunnissa.
Illalla syötiin taas koko porukan voimin. Nyt poikani tekemää pääsiäislammasta ja tyttäreni valmistamaa rahkaa. Erinomaisia kummatkin. Lihakset huusivatkin ruokaa. Ja juttua riitti niin hiihdosta, kirjallisuudesta kuin nuorten uusista sanoistakin. Uni vaan ei meinannut tulla – ylirasitusta vai urheilun huumaa? Suomi voitti Luxemburgin 3-0 pelillä, joka rohkaisi melkein enemmän kuin Espanja-tasapeli. Heikompi maa pysyi hyvin aisoissa. Hyvät urheilu-uutiset ovat kivampia kuin ainaiset huonot.
27.3., keskiviikko
Yöllä satoi lunta. Etsittiin avattua latua, joka löytyi Pallakselta. Hiihdin siellä kympin ja ajoin auton Siepinvaaraan, johon toiset ’laskettelivat’ Pallakselta. Pertsasin nihkeässä lumessa lopulta 26 kilsaa. Nihkeää oli menokin edellisen päivän jäljiltä. Lihakset tuntuivat ’tyhjiltä’ ja suksen kuljettaminen vaikealta. Mutta keli oli hieno ja annoin itselleni aikaa ihastella niin Pallaksen tunturijonoa kuin muitakin luonnon ihmeitä. Niitähän riittää, vaikka eläimiä ei silmiini juuri ole sattunut. Olenkohan vielä kuukkeliakaan bongannut?
Päivän uroteko oli teinien seikkailu Särkitunturille ja takaisin Olokselle erinäisten harharetkien jälkeen. Matkaakin kertyi rapiat 30 kilsaa – voiskohan sitä kutsua ’servaukseksi’ meitä muita kohtaan? Itsensä ylittäminen on aina identiteettiä vahvistavaa. Nyt nuorilla on ainakin orastava ’hiihtäjän’ minäkuva.
28.3., torstai
Torstai oli taas toivoa täynnä. Läksimme poikani kanssa luistellen Jerikseltä Mäntyrovan kautta Pallakselle ja takaisin. Kolmekymppiä sutjakkaa luisteluhiihtoa. Keli oli mainio ja suksi luisti alamäissä reippaasti. Ylämäet ottivat vähän hiihtäneelle nuorelle miehelle henkeen, mutta niin pitääkin. Mustavaaraa tultiin vähän yli kuuttakymppiä alas.
Illalla pelattiin korttia kämpän herruudesta, joka tosin meni ’rouvuudeksi’. ’Tytöt’ olivat tällä kertaa meitä selvästi etevämpiä ’pöytäseiskassa’ ja ’tikissä’.
29.3., perjantai
Nammalakurun keikka. Tähän retkeen on hyvä lopettaa vaikka koko talven hiihdot. Kauniimpaa paikkaa on vaikea keksiä eikä ladussakaan ole mitään vikaa, vaikka sitä ei oltu ajettukaan koneella pitkään aikaan. ’Pertsasin’, kuten olin tehnyt joka toinen päivä Lapissa. Vaihtelu teki hyvää lihaksille.
Pallas-hotelliin palattuamme huomasimme, että pääsiäisen vietto oli jo alkanut. Väkeä oli vallan hirmuisesti ja menokin oli reippaan puoleista. Olin säästänyt savusaunan ja avannon viimeiseen päivään. Se täydellisti koko viikon – ja koko talvenkin – hiihdot. Siihen oli hyvä lopettaa tämä erinomainen hiihtokausi, joka saattoi olla kilometreissäkin mitaten pisin koko elämäni aikana.
