Bloggaaminen on vaativa laji – suunnitelmien pitäminen on vaikeaa, kun bloggaus on kiinni omasta ajasta ja viitseliäisyydestä. Pitäisi kai olla viikottainen ‘bloggausvuoro’, joka pakottaisi tekemään tekstiä aivan kuten sulkisvuoro pakottaa pelaamaan.

Olen kuitenkin pikkuhiljaa kirjoittanut raporttia lonkkaleikkauksesta toipumisestani ja kuntoutumisestani, josta nyt tänään julkaisen ensimmäisen osan. Se on käännekohtatarina eli yritän kertoa toipumisessani ja kuntoutumisessani tapahtuneista isommista käänteistä. Jatkan myöhemmin sekä tätä tarinaa että ‘miksiliikun’ -sarjaani, jossa käyn läpi erilaisia (liikunta)sosiologisia käsitteitä, joilla liikkumista ja urheilemista on kuvattu, jäsennetty ja yritetty ymmärtää.

Toissapäivänä kävin hiihtämässä vajaan 40 kilsan lenkin, jonka aion uusia tänään. Kilometrejä on takana yhteensä vähän yli 300. Tästä tullee aika hyvä hiihtotalvi. Hiihtelemisiin…

Lonkalta meni – vuosi lonkkaproteesileikkauksen jälkeen

Vasen lonkkani leikattiin 14. tammikuuta 2012. Lonkkaan asennettiin proteesi, jossa on keraamiset pinnat lonkkaluun kupissa ja reisiluuta markkeeraavan proteesin päässä. Proteesi on upotettu reisiluun sisään. Leikkaus tehtiin ’takaa’ eli sivusta takapuolen ja reiden yläosan kohdilta (kuva). Leikkauksessa vioitettiin pakaralihasta ja musculus piriformis (päärynänmuotoinen lihas) katkaistiin. Leikkausarpi oli noin 30 cm pitkä. Käsittääkseni kyseessä oli melko tavanomainen lonkkanivelleikkaus. (https://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2011/08/Microsoft-Word-414-20012012TOIPUMINEN1VKO.pdf)

Leikkaus ei tietenkään ole tässä kertomuksessani pääosassa, sillä en muista siitä mitään, vaikka olisinkin halunnut olla tajuissani operaation ajan. Nukahdin kuin lapsi, vaikka minua ei ollut tarkoitus nukuttaakaan. Ehkä se oli hyväkin – poraamiset, sahaamiset ja hakkaamiset ovat kuulemma aika karskin kuuloisia. Jo kyynärpääni raudoittaminen oli aikanaan aikamoista pajahommaa. Pääosaa tässä jutussa esittääkin se, miten toipumiseni ja kuntoutumiseni on tapahtunut tämän vuoden aikana.

Lonkkavaivojeni tarina: aika ennen leikkausta

Aluksi lienee kuitenkin palattava hiukan aikaan ennen leikkausta. Lonkkakulumapotilaaksi olin aika nuori, vain 51-vuotias. Syytä aina kysytään, en kuitenkaan osaa siihen yksiselitteisesti vastata. Varmaankin jalkojeni eripituisuus vaikutti, mutta ehkä myös aktiivinen urheilu- ja liikuntaharrastuneisuuteni oli jotenkin taustalla. Ortopedini tosin sanoi, että liikuntaa on tässä turha syyttää – eripituisuus olisi johtanut leikkaustarpeeseen ennemmin tai myöhemmin. Se oli tietysti mukava kuulla.

Oireistakin aina tiedustellaan. Sanoisin, että tähän liittyvät oireet näkyivät ensin polvissa. Jouduin lopettamaan jalkapallon pelaamisen 23-vuotiaana vasemman polven kipeytymisen takia. Noin kolmikymppisenä siitä leikattiin tai hiottiin polvilumpion rosoista, kulunutta pintaa tasaisemmaksi (diagnoosi: kondromalasia patellae). Silti polvet olivat keski-iässä riesanani kipeytyen helpohkosti.

Nelikymppisenä hankin pohjalliset, jolla tasoitettiin jalkojeni eripituisuutta ja aloin myös harrastamaan enemmän raskaampaa liikuntaa, mutta myös lihaskuntotreenejä juuri jalkoihin kohdistuen. Pikkuhiljaa polvet alkoivatkin kestää harjoittelua, myös kovempaa juoksua ja säännöllisempää palloilua. Olin pelannut sulkapalloa kivuista huolimatta kerran viikossa koko ajan. Lopulta polvet kestivät senkin, että osallistuin veteraaniyleisurheilukisoihinkin 100 metrille ja pituushyppyyn. Harjoittelua paikat – lihakset – eivät kuitenkaan oikein kestäneet.

Lonkka ei vaivannut, mutta erilaiset kivut oikean pohkeen sivussa, alaselässä varsinkin oikealla puolella ja myös oikeassa reidessä pahenivat pikku hiljaa ehkä 45 ikävuoden jälkeen. Kävin pari kertaa lääkärissäkin valittamassa selkää ja lievä skolioosi sieltä löytyikin. Jumppasin enemmän ja liikuin säännöllisesti, koska pahinta oli istuminen – varsinkin kokouksissa. Yöunet alkoivat keskeytyä, kun heräsin erilaisiin kipuihin jaloissa ja selässä. Muutama vuosi sitten alkoi kausi, jolloin voimistelin ja rentoutin itseäni monta kertaa viikossa keskellä yötä saadakseni nukkua. Joskus käytin kipulääkkeitä, joita kuitenkin yritin välttää enkä ottanut kuin pahimpiin kipuihin.

Toisaalta siis tilanteeni parani ja toisaalta heikkeni. Urheilijatyyppinä en pitänyt ongelmiani kuitenkaan liian pahoina, vaan suhtauduin niihin haasteena, jonka halusin selättää. Kivut itse asiassa lisäsivät motivaatiotani liikkua ja kehittää keinoja ongelmien voittamiseksi. Jonkin verran käytin fysioterapeuttien palveluja, mutta hekään eivät keksineet yksiselitteistä syytä tai hoitokeinoa vaivoihini. Joku oli varma siitä, että perussyy on selässä, toinen ehdotti jalkateriä ja kolmas lihastasapainon huonoutta. Välillä olinkin kyllä aikamoinen puupökkelö. Liikkumiseni oli pääasiassa kestävyystyyppistä eli pyöräilyä, hiihtoa, (sauva)kävelyä, minkä lisäksi jonkin verran palloilua ja lihaskuntoharjoittelua ja jumppaa ja juoksua.

Luulen, että yksi käännekohta tapahtui reilu kolme vuotta ennen leikkausta, kun kesken sählypelin suoran juoksun tunsin, että vasemman reiden lähentäjälihas ikään kuin löystyi yhtäkkisesti. Se tuntui oudolta, ei revähdykseltä eikä venähdykseltä eikä krampiltakaan. Se ei tuottanut kipua, vaan vain oudon voimattomuuden tunteen sisäreidessä. Vähän samankaltainen, mutta kivuliaampi tapaus sattui puolitoistavuotta myöhemmin jalkapallopelissä. Ja siitä muutama kuukausi myöhemmin aloin kaatumaan mystisesti sekä jalkapallo- että sulkapallopeleissä näennäisesti ilman syytä. Kipuakaan en oikeastaan ehtinyt tuntea, kun vasen jalka vain yhtäkkisesti ’meni alta pois’. Silloin olin jo vakuuttunut, että kaikki ei ole nyt ihan oikein.

Jatkoin kuitenkin liikkumistani, vaikka lopetinkin jalkapallon pelaamisen ja yleisurheilun turvallisuussyistä. Mitään yksittäistä syytähän ei lääkäriltä eikä fysioterapeuteilta tähän vaivaani löytynyt. Päätin vain harjoitella fiksummin ja varovaisemmin. Selän jäykkyys vain lisääntyi ja kipuja oli jatkuvasti vähän enemmän. Lopulta vajaa vuosi ennen leikkausta vasen lonkka kipeytyi eikä se erinäisten hoitojen, jumppaamisen ja särkylääkkeiden käytönkään jälkeen tuntunut paranevan ollenkaan. Reiden etuosan lihakset ja reiden lähentäjät olivat kipeät, samoin kylki ja pakarankin puolelta jonkin verran. Kipua ei kuitenkaan voinut kovin tarkasti paikantaa mihinkään. Lopulta päätin mennä magneettikuvaukseen.

Kuvista näkyikin heti, mistä asia kiikasti. Lonkkanivel oli kulunut ja siihen oli tullut luun liikakasvua. Käytännössä jalkani ei enää taipunut sisäänpäin yli jalkojen välisen keskilinjan eli se oli ’hitsautunut’ kiinni. Reisiluu ei yksinkertaisesti mahtunut kääntymään lonkkaluun kupissa tuohon suuntaan, mikä oli ortopedinkin helppo todeta. Outoa ja vähän noloakin oli se, että en ollut asiaa itse huomannut. Kaiketi sitä sopeutuu vajavaisuuteensa helposti tai sitten käänsin aina koko vartaloani jalan mukana niin, että en vain kohdannut tuota ilmiselvää liikerajoittuneisuuttani. Muuta selitystä en ’sokeudelleni’ keksi.

Lonkassa oli myös tulehdus, joka hoidettiin pois kortisonilla ja kipulääkekuurilla muutamassa viikossa. Tällöin aikaa leikkaukseen oli reilu kuusi kuukautta, mikä selittyy tietysti sillä, että sain työterveyshuollon ortopediltäni lähetteen leikkaukseen ja valitsin julkisen sairaalan leikkauspaikakseni. Valintaani vaikuttivat monet seikat eli hinnan lisäksi se, että olin saanut selville, että Peijaksen sairaalaan oli keskitetty eteläisen alueen paras ammattitaito ja se, että minulla ei kuitenkaan ollut mikään hengenhätä leikkaukseen. Ja olisin voinut periaatteessa vielä siirtääkin leikkausta myöhempiin vuosiin, jos siltä olisi tuntunut. Jonoon pääsin kesäkuussa 2011 ja leikkaukseen pääsin hoitotakuun ansiosta alle kuudessa kuukaudessa.

Tämä kuuden kuukauden odotus olikin itse asiassa hyvin järkevä valinta, sillä ehdin sekä kuntouttaa itseäni leikkausta varten että sopeutua henkisesti ajatukseen niin leikkauksesta, toipumisen mahdollisesta hitaudesta että jopa siitä, että leikkaus ei välttämättä onnistuisikaan.

Päätin, että jatkan liikkumistani entiseen tahtiin – jalkapalloa pelailin tai harjoittelin vain vähän, yleisurheilua en ollenkaan. Lisäsin erilaisia jumppia, jotka vahvistivat ja notkistivat lonkkaniveltä, mutta myös muista niveliä. En edes oikein tiedä tai muista, mistä keksin aloittaa joustoihin ja kaikkien mahdollisten nivelten yli menevien lihasten jumppaamisen. Varmasti se liittyi jotenkin tanssitunneilla oppimiini liikkeisiin, rentoutusharjoituksiini, taichihin, pilatekseen, joogaan ja fysioterapeuttien manuaaliterapioihin, mutta mitään niistähän tämä oma jumppani ei oikeastaan ole. Annoinkin jumpalle nimeksi Art-chi jumppa.

Sama asia voi näyttäytyä hyvin erilaisena, kun näkökulmaa hiukan muutetaan. Edellä läksin kuvaamaan liikkumistani lonkkanivelvaivaisen perspektiivistä, joka on hyvin erilainen kuin se, mikä aukenee, kun katsotaan asiaa vaikkapa puhtaasti liikkumisen kautta. Toki lonkkaongelmani heijastuivat melko paljon myös liikkumiseeni, sen laatuun ja jonkin verran määriinkin. Tosin vasta viimeisen vuoden ja viimeisten kuukausien aikana muutos oli selvä.  Tarkempaa tietoa omasta liikkumisestani leikkausta edeltävinä vuosina ja kuukausina löytyy seuraavien linkkien alta.  (https://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2011/08/29122011LIIKUNTAKATSAUS1V.pdf) ja (https://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2011/08/30122011LIIKUNTAKATSAUS5V.pdf)

Vuosi proteesin kanssa – käännekohtia kuntoutuksessa

Tämän tarinan voisi kertoa jännityskertomuksena, jonka lopputulema ja kliimaksi paljastuisivat vasta aivan viime riveillä. Petän kuitenkin kaunokirjallisuuden ystävät ja aloitan antikliimaksilla: kuntoutumiseni onnistui hyvin, olen erittäin tyytyväinen tilanteeseeni nyt vuosi leikkauksen jälkeen. Kipuja ei ole lainkaan, pystyn harrastamaan melkein kaikenlaista liikuntaa ja olen kaiken lisäksi notkeampi ja monin tavoin voimaakkaampikin kuin koskaan aikuisiässä. Toinen antikliimaksi vielä tähän päälle: leikkaus teki tämän mahdolliseksi, mutta pelkkä leikkaus ilman omaa aktiivisuuttani ei olisi todennäköisesti johtanut juuri mihinkään. Kipujen vähenemiseen se tosin vaikutti.

Mutta vaikka lopputulos on nyt alustavasti tiedossa, niin ei tarina silti ole vailla jännitystä ja mielenkiintoa – miten tähän on tultu ja mitä olen tehnyt, että asiat ovat näin hyvin? Siihen ei ole ehkä tarvittu verta, hikeä ja kyyneleitä, mutta kylläkin säännöllistä liikuntaa, rohkeutta kohdata kipuja ja uusia oivalluksia omasta liikkumisesta. En myöskään vähättele sitä, miten vaikeaa on motivoida itsensä toipumisen ja kuntoutumisen aikana ja miten erilaiset kokemukset, toimintakyvyt ja toimijuudet tulee ottaa huomioon, kun kuka tahansa meistä yrittää toipua tai kuntoutua oli syy kuntoutumistarpeeseen mikä tahansa.

Tarkoitukseni onkin vahvistaa jokaisen kuntoutujan kykyjä kuntouttaa itseään. Omaa tarinaani kannattaa lukea esimerkinomaisesti vertaistukena eikä suorana mallina siitä, miten itse kunkin pitäisi asiat tehdä. Jokaisen on löydettävä oma tapansa kuntoutumiseen ja itsensä motivoimiseen omasta arjestaan ja lähipiiristään. Uskon, että oman tarinani kertominen, tarkka dokumentaationi toipumisen ja kuntoutumisen edistymisestä ja varsinkin tässä käyttämäni kuntoutumista tukevat näkökulmat ja käsitteet ovat hyödyllisiä sekä (lonkka)leikkauksesta toipuville että muille kuntoutujille – ja varmaan niillekin, jotka valmentautuvat tai valmentavat toisia.

Mutta palataanpas nyt viime vuoden tammikuuhun ja lähdetään sieltä sängyn pohjalta heti leikkauksen jälkeen liikkeelle. Keskityn tässä käännekohtiin toipumisessa ja kuntoutumisessa, sillä blogikirjoituksissani dokumentoin varsinkin toipumisen ensimmäiset viikot varsin tarkasti. Nyt piirrän siis vuoden mittaisen kaaren, josta nostan näkyviin tärkeimmät tapahtumat ja kokemukset. Käytän aineistonani liikuntapäiväkirjaani, joka kertoo myös sen, miten monta päivää leikkauksesta mikin käänne kuntoutumisessani tapahtui. Se antanee jonkinlaisen vertailukohdan muille lonkkanivelleikkauksesta kuntoutuville.

”Lumitöitä aamulla ja leikkauksen jälkeen köpöttelyä keppien kanssa”, kirjoitin leikkauspäivänä liikuntapäiväkirjaani. Olin siis aamulla vielä ahkera kotitöissä eikä leikkauskaan estänyt liikkumistani, vaikka ilman kommelluksia tuo ensimmäisen päivän köpöttelyni ei mennytkään.

Ensimmäinen viikko lähti käyntiin hyvin, mutta innostuin ehkä vähän liikaa ja toipumisessa ilmeni pientä takapakkia viidentenä päivänä. ”Kävelyä 2-kepillä ja rentoutusta. Selvästi varovaisemmin kuin aiemmin.”, dokumentoin päiväkirjaani. Viikon jälkeen jalassa oli turvotusta jalkaterässä asti, kun veri ja nesteet valuivat alas (kuva). Muistan, että tuossa vaiheessa epäilin jopa tuhonneeni koko leikkauksen hyödyt liikkumalla liikaa. Proteesi tuntui oudolta, kipuja oli tavallista enemmän ja jalkakin oli rajun näköinen. Päiväkirjassani seitsemäntenä päivänä kuitenkin mainitsen, että tuskaa en tunne. (Koko viikon blogikirjoitukseni löytyvät sivulta:  https://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2011/08/Microsoft-Word-414-20012012TOIPUMINEN1VKO.pdf)

Ihan helppoja päiviä eivät tainneet olla nuo toisen viikon ensimmäiset päivätkään, sillä kymmenentenä päivänä ’lokini’ kertoo:” Pidän treenipaussia, että lihakset paranevat ja turvotus vähenee.” Kolmastoista päivä oli kuitenkin parempi, kuten jo edellisetkin päivät: ” Taas vähän parempaa, vaikka aamu oli aika jäykkää menoa.”  (ks. https://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2011/08/Microsoft-Word-521-27012012TOIPUMINEN2VKO.pdf)

Ensimmäiset päivät olivat toiveikkaita ja liikkuminen sujui yllättävän hyvin. Viidentenä päivänä tuli takapakkia ja sitä jatkui muutaman päivän. Puolentoista viikon jälkeen tilanne taas parani huomattavasti, vaikka 18. päivä kirjoitin: ”Tämä oli aika huono päivä.” Liikuntapäiväkirjani lyhyissä kommenteissa nousee esille sekä hyvät että huonot fiilikset, vaikka todellisuus ei ole niin mustavalkoinen. Blogeistani saa hyvän kuvan päivieni kulusta ja tuntemuksista. Yleisesti ottaen toipuminen oli aika armollista ja mukavaakin aikaa, vaikka erilaisia järjestelyjä se vaatikin. Tein myös artikkelin, jossa kuvasin tarkasti kaiken liikkumiseni, kipuni, särkylääkkeiden käytön ja mm. painon kehityksen ensimmäisten kahden viikon aikana. (ks. https://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2011/08/Arto-arkisto1.pdf)

Liikunnallisesti isompi asia tapahtui kolme ja puoli viikkoa leikkauksen jälkeen, kun kävelin reilun puolentoista kilometrin matkan kotiin kyynärsauvojen kanssa. ”Oikea kantapää kipeytyi. Yö ja päivä ilman lääkkeitä.” Vielä hienompaa ehkä oli tuo jälkimmäinen lause eli lopetin pikku hiljaa kokonaan lääkkeiden käytön.  Kuntosalille uskaltauduin kuukausi leikkauksen jälkeen. Ajoin kuntopyörää, sousin ja hiihdin salilaitteilla ja tein ’normaalit kuntosalijutut’ eli vatsa-, selkä-, käsi- ja jalkaliikkeet eri telineillä. (https://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2011/08/Microsoft-Word-62801-03022012TOIPUMINEN3VKO.pdf) ja (https://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2011/08/Microsoft-Word-704-10022012TOIPUMINEN4VKO.pdf)

Muutama päivä myöhemmin tein ison ponnistuksen ja läksin ensimmäistä kertaa kaupunkiin seuraamaan tyttäreni penkkariajoja. Kävelin bussille, harhailin kaupungilla muutaman kilometrin autoletkan perässä ja kävelin vielä metrolta kotiin – yhteensä ehkä noin kuusi kilometriä sauvojen kanssa lumisessa ja liukkaassa kelissä. Sisukkaasti nousin myös liukuportaat asemilla ylös. Muistan ajatelleeni, että en ymmärrä ihmisiä, jotka viitsivät seisoa liukuportaissa. (https://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2011/08/11-17022012TOIPUMINEN5VKO.pdf)

”Lumitöitä kaksi ja puoli tuntia, lähinnä lapiointia. Lonkat vähän jäykistyivät ja pikkasen oli kipujakin”, kirjoitin päivänä nro 37, kun pari päivää myöhemmin siellä luki ”Vesijuoksua 35 min, vähän uintia, lumitöitä ja rentoutusta. Sulkiksessakin.” Kuukausi leikkauksen jälkeen toipuminen alkoikin kääntyä kuntoutumiseksi, kun pääsin kuntosaliin, pidemmille kävelylenkeille ja tekemään lumitöitä. Sulkapalloa en vielä pelannut, mutta hakkasin palloa seinään ja jumppasin toisten pelatessa. Henkisesti oli kuitenkin hyvin tärkeää, että pääsin ’ihmisten ilmoille’. (https://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2011/08/18-24022012TOIPUMINEN6VKO.pdf)

Kirjoitin myös tarkan yhteenvedon toipumisestani kuudessa viikossa, joka on se normaali sairasloma-aika. Artikkeliin kirjasin äskeistä paljon tarkemmin käännekohdat, kivun säätelyn, liikkumisessa tapahtuneet muutokset ja toipumisen kokemuksellisesta, toimintakyvyt ja toimijuuden huomioivista näkökulmista. (ks. https://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2011/08/Microsoft-Word-42PVTOIPARTIKKELI.pdf)

”Sotungissa vaimon kanssa. Hieno keli ja hiihtokin meni  yllättävän hyvin” (päivä 45). ”Malmilla yksin, ajoin autoa eka kerran leikkauksen jälkeen” (päivä 47) ja ”Kansanhiihtoa katsomassa Kansallisessa ’poikien’ kanssa” (päivä 49). Seitsemäs viikko leikkauksen jälkeen olikin oikea käännekohtaviikko. Aloitin hiihtämisen (luistelutyylillä), uskaltauduin auton rattiin ja rohkenin lähteä teatteriin istumaan 2,5 tunniksi. Näistä tuo viimeisin olikin fyysisesti vaikein suoritus, vaikka aihe – suomalaisen hiihdon dopinghistorian läpikäynti – oli sekin aika raastava.  (https://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2011/08/25.2.-2032012TOIPUMINEN7VKO.pdf)

Seuraavat viikot menivät pääosin hiihdellessä eikä fyysisessä kunnossakaan tapahtunut kovin suuria muutoksia. Kestävyyskuntoni tosin koheni merkittävästi hiihtämisen seurauksena. Lenkit pitenivät pikkuhiljaa ollen pian 20-30 kilometriä pitkiä. Perinteistä tyyliä en käyttänyt leikkauksen takia lainkaan, mutta luistelutyyliin leikkaus ei juuri vaikuttanut. Hiukan tarkempi täytyi tasapainon kanssa olla kuin tavallisesti. Vaikka fyysisiä käännekohtia ei seuraavina viikkoina tapahtunutkaan, niin kevättalvi oli tärkeää aikaa kuntoutumisen kannalta. Blogeissani kuvaan kokemuksiani ja mielialojani tuolta ajalta. (https://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2011/08/3-9032012TOIPUMINEN8VKO.pdf) (https://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2011/08/10-16032012TOIPUMINEN9VKO.pdf)

Leikanneen kirurgin jälkitarkastus oli 64. leikkauksen jälkeisenä päivänä. Muutaman minuutin keskustelussa todettiin, että kaikki oli mennyt hyvin.  Lokikirjaan kirjasin seuraavaa: ”Jälkitarkastus. Kaikki ok, mutta lääkäri epäili, ettei juoksu tule koskaan onnistumaan.  Kuntosali.” Lääkäri tarkoitti lähinnä pitkän matkan juoksuja, joissa proteesi ei jousta ja lihakset kipeytyvät kovasti. Esimerkiksi jalkapallon peluuta hän ei kieltänyt; ei tosin suositellutkaan. Ajattelin, että kokeilen kaikkea ja katsotaan, mitä siitä seuraa. (https://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2011/08/17-23032012TOIPUMINEN10VKO.pdf)

Kaksi ja puoli kuukautta leikkauksen jälkeen kokeilinkin rajojani uudelleen: ”Eka sulkis; aika hyvin meni. 4-peliä takakentältä, voitin jopa pari peliä, muutkin tasaisia. Liikkuminen vielä kankeaa.” (päivä 75). Jos oli hiihtäminen henkisesti tärkeä etappi, niin aivan mahtavalta tuntui se, että kykenin osallistumaan sulkapallon pelaamiseen kavereitteni kanssa. (https://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2011/08/24-30032012TOIPUMINEN11VKO.pdf)

Melko tarkalleen kolme kuukautta leikkauksen jälkeen testasin lonkkaani tanssilattialla: ”50-vuotissynttäreillä rockia. Lonkka ‘lonksuu’, mutta kesti yllättävän hyvin tanssimisen.” (päivä 92). Voikin sanoa, että kolmen kuukauden jälkeen tilanne oli paljon parempi kuin olisin uskaltanut toivoa ennen leikkausta. Hiihto sujui, sulkapallokin onnistui ja tanssiliikkeetkään eivät olleet lainkaan mahdottomia. Fyysisesti tilanne oli jo aika hyvä – olinkin valmis palaamaan töihin, jonne ajoin pyörällä reilu kymmenen kilometriä ensimmäisen kerran 116 päivää leikkauksen jälkeen. (https://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2011/08/31.3.-6042012TOIPUMINEN12VKO.pdf)

Mitään kovin erikoista ei kuntoutumisessani tapahtunutkaan pitkään aikaan. Seuraava merkittävä merkintä päiväkirjassani on 145. päivän kohdalla: ”Upeaa, sulkiksessa(kaan) ei lonkka enää vaivaa juuri lainkaan. Voitin pari erää yksin, vaikka väsytti hurjasti. Anaerobinen kunto on huono!” Tuo huomio anaerobisesta kunnosta on sikäli mielenkiintoinen, että tilanne on nyt vuoden jälkeenkin se, että väsyn normaalia helpommin, jos rasitus on kova eli syke nousee korkealle ja tulee happivelkaa. Näin ainakin itse tulkitsen asiaa. Luulen nyt, että asia ei johdukaan anaerobisesta kunnosta tai sen heikkoudesta, vaan myös leikkauksesta. Joudun todennäköisesti tekemään enemmän töitä hermolihasjärjestelmälläni kuin ennen leikkausta, joten se rasittuu ja rasittaa enemmän.

Kesän aikana tein aika paljon ruumiillista työtä eli pihahommia, puunhakkuuta ja seinien maalausta, jonka lisäksi keskityin juoksuun. Viisi kuukautta leikkauksen jälkeen (149. päivä) kirjoitin ”Juoksin jo jonkin verran, aika kiva juttu!” Viikko myöhemmin tekstini oli tämä ”Juoksin eka kertaa yhtäjaksoisesti kunnon lenkin. Jalka kesti hyvin! (päivä 156). Noin kuukausi (päivä 179) myöhemmin kirjasin seuraavaa ”Neljä kilometriä tasavauhtista juoksua, josta osa asvaltilla. Aika hyvin sujui juoksu, jalka ei kipeytynyt.” ja muutama päivä myöhemmin ”Vaimon kanssa, 70% vetoja. Ei tuntunut mahdottomalta… Puoli vuotta leikkauksesta! (päivä 183). Seuraavana päivänä uskalsin ottaa jo jalkapallonkin esille ” Kikkailin pallolla, juostiin kolmestaan – pieniä vetoja.” (ks. yhteenveto ensimmäisistä kuudesta kuukaudesta: https://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2011/08/6KKKUNTOUTUMISTA2012.pdf)

Puolen vuoden jälkeen tilanne oli siis todella hyvä, vaikka ei lonkka tai vasen jalka vielä mikään täydellinen ollut. Ennen jokaista liikuntasuoritusta lämmittelin erittäin hyvin, että sain kaikki lihakset ’hereille’. Erityisen tärkeää oli se, että kieputin lonkkia eri suuntiin tai nostelin jalkoja joka suuntaan ja tein joustoja alas polvien päälle ja kyykkyyn alas ja sivuille. Näin sain kaikki pienimmätkin lihakset heräteltyä ja lämpimiksi. Tärkeää oli myös se, että lihaskoordinaatio parani ja lihakset myös vahvistuivat.

Liikunnallisesti isoja askeleita ei enää vuoden toisella puolikkaalla tullut kovin paljon. Yhdeksän kuukautta leikkauksen jälkeen tunsin kuitenkin jonkinlaisen uuden vaihteen menneen silmään, kun juoksin ja loikin oikein kunnolla. ”Kivikossa reippaasti, mäet oikein kunnolla. Telineillä jumpat”, kirjoitin, kun päiviä oli takana 270 kappaletta. Hyppelin tasajalkaa portaissa ja käytin Kivikon uuden liikuntapuiston ja sen ’senioriagilityradan’ kaikkia telineitä innokkaasti.

Olin haikaillut jalkapallon perään useita kuukausia ja olin yksikseni kikkaillutkin pallolla muutamia kertoja silloin tällöin. Pidättelin kuitenkin intohimoani mahdollisimman pitkään etten pettyisi. Lopulta kymmenen kuukautta (päivä 309) leikkauksen jälkeen en enää voinut vastustaa kiusausta, vaan menin kentälle. ”Valtin treeneissä eka kertaa. Hyvin meni, paikatkaan eivät tulleet kipeiksi. Mukava oli nähdä kavereita”, kirjoitin lokiini.

Pelasin varovasti ja hyvin lämmitelleenä tunnin verran. Heti, kun alkoi tuntua väsymystä, lopetin. Pallo karkaili ja ajoitukset olivat vähän pielessä. Mutta tuli siellä tehtyä onnistuneitakin suorituksia. Seuraavalla viikolla menin uudestaan, mutta en ehtinyt lämmittelemään, mikä kostautui pienenä kramppina heikossa vasemman reiden lähentäjässä melkein heti pelin alettua. Keskeytin viisaasti ajoissa eikä se pahasti kipeytynytkään. Mutta sitten tuli talvi ja jouduin keskeyttämään futistreenit.

Alkoi hiihtokausi ja ehdinkin saada kasaan 685 kilometriä vuoden aikana, vaikka kuusi viikkoa parasta hiihtokautta menikin toipumiseen. Syystalvella kykeninkin hiihtämään ’pertsaa’ ihan kunnolla. Se tekikin oikein hyvää leikatuille lihaksille. Olin hyvin onnellinen siitä, että hiihto sujui teknisesti todella hyvin kummallakin hiihtotyylillä ja niiden eri tekniikoilla. Olin omasta mielestäni selvästi kehittynyt hiihtotekniikassa tämän vuoden aikana. Tämä selittyy sillä, että olen joutunut keskittymään lantion yli menevien lihasten vahvistamiseen ja koordinaatioon. Tasapainon hallintanikin on paljon parempi kuin ’terveenä’ ollessani.

Viimeisin ’merkittävä’merkintäni löytyy ihan vuoden lopulta (päivä 357). Kävin kuntosalissa, jonka jälkeen mittailin pitkästä aikaa ’kriittisiä mittojani’. ”Tiukat pyöräilyt ja soudut. Polvi: 40cm, reisi: 57,5cm, vyötärö: 88cm, lantio: 93 cm.” Painoa oli tullut ennen leikkausta mitattuun verrattuna 2,5 kiloa lisää. Tavoitteeni oli pitää se samoissa tai ehkä jopa laskea painoani vähän. Tavoitetta oli siis jäljellä.

Kun sitten mittasin reittäni polvesta ja lantiosta sekä takapuolen ja vyötärön kohdalta, niin hiukan yllätyin. Lihasta oli tullut lisää kolme senttiä niin reisiini kuin takapuoleenikin – sen sijaan vyötärön ympärys oli pysynyt lähes samana. Johtopäätös: säännöllinen jumppaamiseni oli vahvistanut merkittävästi jalkojen ja lantion alueen lihaksia. Ja lihashan on tunnetusti rasvaa (läskiä) painavampaa.

Tajusin, että olin aika vähällä työllä saanut aikaan merkittävää parantumista fyysisessä toimintakyvyssäni. Tunsinkin itseni vahvemmaksi, mutta ennen kaikkea tasapainon hallinta ja koordinaationi oli parantunut. Se näkyi myös hiihtotekniikassani, kävelyssä, juoksussa ja pallopeleissäkin.

Nyt vuosi leikkauksen jälkeen voin rehellisesti sanoa, että leikkaus oli hyvä asia. Sen ansiosta olen kyennyt parantamaan fyysistä toimintakykyäni ja liikkumiseni on monin tavoin parantunut. Olen myös oppinut todella paljon omasta liikkumisestani ja siitä, miten nivelistä – varsinkin niistä – kannattaa pitää hyvää huolta. Nivelet kannattaa pitää ’rasvattuina’ eli niitä pitää harjoittaa ja niiden liikkuvuutta täytyy vaalia. Tämä koskee kaikkia niveliä.

Liikuntaa kannattaa harjoittaa päivittäin tai oikeastaan monta kertaa päivässä. ’Annosten’ ei tarvitse olla suuria. Ja nyt puhun lähinnä lihaskuntoharjoituksista, jotka ovat lonkkaleikkauksesta toipuville tärkeimpiä. En tietenkään voi vähätellä sitä, että kaikki itselle mieluisat liikuntamuodot ovat erittäin tärkeitä. Ne antavat sopivia tavoitteita ja auttavat jaksamaan. Minulle ne tuovat myös merkitystä elämään monin tavoin. Näin ei tietenkään ole kaikkien elämässä eikä sitä näin ollen voi vaatia. Hyvä kuitenkin olisi, että edes joistakin liikuntamuodoista tulisi itselle rakkaita tai ainakin hyviä tapoja ja tottumuksia.

Käännekohdat toipumisessa ja kuntoutumisessa kiinnostavat monia, jotka joutuvat samankaltaisiin leikkauksiin tai ovat toipumassa jostakin muusta fyysistä toimintakykyä alentaneesta tilasta tai tapahtumasta. On varmaan terapeuttistakin vertailla omaa kuntoutumistaan jonkun toisen kuntoutumiseen. Sitähän vertaistukikin monesti on. Joskus kuitenkin käy niin, että ihmiset hakevat vertaisuutta itseään huonommin toipuneista tai kuntoutuneista ihmisistä. Sekin on terapeuttisesti tärkeää, että voi eläytyä toisen samankaltaiseen tilanteeseen ja ongelmiin. Voi ajatella, että minulla ei kuitenkaan ole noin huonosti ja oppii arvostamaan omaa tilannettaan.

Vaarana on kuitenkin se, että toipumisen tai kuntoutumisen kriteerit laskevat ja vertaiskokemus ei muutukaan aidoksi vertaistueksi.  Vertaistuenhan pitäisi johtaa siihen, että tuettava lopulta toipuu ja kuntoutuu niin hyvin, että hän pärjää paremmin kuin aiemmin. Tässä tapauksessa siis pitäisi pärjätä paljon paremmin kuin juuri ennen leikkausta, mutta myös paremmin kuin ennen nivelrikon tai sen oireiden alkamista. Eihän olisi mieltä käydä AA:ssakaan, jos vain pääsee eroon viinasta, mutta elämä ei muuten muuttuisi paremmaksi. (ks. https://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2012/08/TIIHONENUKK27052010.pdf)

Tämä oma käännekohtia esiin nostanut kuntoutumistarinani toivottavasti motivoi kaikkia lonkkaleikkauksesta toipuvia ja kuntoutuvia omassa prosessissaan. Meillä jokaisella on omat elämänhistoriamme, kokemuksemme ja elämässä erilaiset asiat ovat tärkeitä. Kannattaa kuitenkin miettiä, mikä itselle on oikeasti tärkeää – minulle se voi olla hiihtolenkki luonnossa, pyöräily vaimon kanssa töihin, sulkapallopeli kavereiden kanssa tai jopa kunnon futismatsi. Siksi tavoittelin niitä, mutta en usko, että kovin moni muu haluaisi tavoitella ihan samoja asioita.

Mitä asioita sinä tavoittelet ja mitä olet valmis tekemään tavoitteet saavuttaaksesi? Vertaistuki on mielestäni parhaimmillaan sitä, että näkee toisen samassa tilanteessa olevan/olleen ihmisen kykenevän saavuttamaan tavoitteensa. Se luo uskoa omien tavoitteiden saavuttamiseen.  Itse saavutin vuodessa aika hyvin tavoitteeni, mutta vielä en ole kertonut kovinkaan tarkasti, mitä tein ja miten koin toipumiseni ja kuntoutumiseni. Niistä jatkossa lisää…