Tiistai 13.11.2012

Tänään on kulunut tasan vuosi siitä, kun aloitin tämän blogin pitämisen. Vuosi on tuntunut pitkältä, siihen on mahtunut sekä asiallisesti että tunteiden tasolla hyvin monenlaisia tapahtumia. Itselleni henkilökohtaisesti tärkein tapahtuma oli tietysti 87-vuotiaan isäni kuolema lokakuun 24. päivänä. Hautajaiset pidettiin viime lauantaina perheen, sukulaisten, ystävien ja naapureitten kanssa yhdessä isää ja isän merkitystä muistellen.

Tämän blogisivun teeman kannalta tärkein asia on se, että sekä isä, hänen veljensä että siskonsa mies eli isänpuolen serkkujeni isät, olivat nuorena kovia urheilumiehiä. He hiihtivät, yleisurheilivat ja kisailivat muutenkin – vaikkapa korttia tai shakkia pelatessaan.

Isäni Veikko Tiihonen kuvassa numerolla 16

Vuosi sitten kirjoitinkin siitä, miten muistelimme nuoruuttani, jolloin sain vielä leikkiä ja pelata isäni kanssa.

Illalla käväisin katsomassa hoivakodissa asuvaa isääni. Muistelimme hänen ja äitini kanssa niitä satoja tai tuhansia iltoja, jolloin pelasimme isäni kanssa jalka-, sulka- ja jääpalloa tai –kiekkoa. Yleensä yleisellä tiellä kotimme vieressä. Hän oli silloin harvinainen isä – maaseudulla ei ollut kovin tavallista se, että isät leikkivät tai pelasivat lastensa kanssa. Entisenä urheilijana – hiihtäjänä ja juoksijana – hän halusi jatkaa urheilemistaan meidän lastenkin tullessa siihen ikään, että meistä oli hänelle vastusta. Isälle oli tärkeää, että hän pelasi kanssamme aina tosissaan. Ei vakavasti, mutta tosissaan, sillä hän ei halunnut antaa kuvaa siitä, että hän aliarvioisi meitä.

Muistotilaisuudessa saatoimme jakaa serkkujeni ja nuoruuden ystävieni kanssa omia kokemuksiamme isistämme. Meille vankistui käsitys siitä, miten nuo nuorena sotaan joutuneet miehet rakensivat Suomea sekä työtä tehden että urheillen. Urheilun – ja myöhemmin liikunnan – merkitys oli heille erittäin tärkeä monessa mielessä. Katselimme juoksukuvia ja maakuntaviestien yhteydessä otettuja kuvia ja ymmärsimme paremmin, miten edellisen sukupolven urheilullisuus oli iskostunut meihinkin.

Maaherra Alpo Lumme ojentaa Mikkelin maalaiskunnan voittoisalle maakuntaviestijoukkueelle pokaalin (setäni Kauno Tiihonen äärimmäisenä vasemmalla ja isäni Veikko hänen vieressään hiihtopuvussa)

Maakuntaviestijoukkueessa oli myös veljesten lankomies Kauko Pöyry, vaikka hän ei tähän kuvaan ole mahtunutkaan. Maakuntaviestit olivat 1940- ja 1950-luvuilla äärimmäisen tärkeitä tapahtumia – viestihän hiihdettiin läpi maakunnan teitä pitkin. Isäni kertoi usein ylpeänä tarinaa siitä, kun hän oli tuonut viimeistä edellistä osuutta vaihtoon ja joku merkittävä hiihtomies oli sanonut, että ”en ole koskaan nähnyt kenenkään hiihtävän niin lujaa”.

Mikkelin maalaiskunta voitti Suur-Savon maakuntaviestin pari kertaa isäni aikana, mutta sen jälkeen tuli pitkä ’kuiva kausi’, joka katkesi muistaakseni vasta 1970-luvulla. Kerran tai kahdesti hiihdin itsekin aikuisten maakuntaviestin, mutta voitin vain B-sarjan maalaiskunnan kakkosjoukkueessa. Sekin oli kohtalainen saavutus. Juniorien (alle 16-vuotiaiden) viestin tosin voitimme kolmasti ja kerran sain olla ankkurinakin. Maakuntaviestejä hiihdetään edelleen, mutta merkitys ei ole lähellekään sitä luokkaa, mitä se oli sodan jälkeen ja vielä 1970-luvullakin. Se loi kuntaidentiteettiä omassa maakunnassani, jossa viesti oli kuntien välinen. ’Reikäleipäkunnan’ identiteetille oli tärkeää voittaa isoveli Mikkeli, vaikka useimmat hiihtäjät minun aikanani olivatkin saman seuran riveissä ’siviilissä’.

Kova loppurutistus, joka päättyy voittoon  100 metrin juoksussa, kakkosena tietääkseni Veikko Elorinne.

Urheiluelämä oli erilaista sodan jälkeen, sillä erikoistuminen ei ollut vielä vallannut alaa niin kuin myöhemmin. Isäni ja monet muutkin saattoivat kilpailla niin pikamatkoilla (isäni ennätys 100 metrillä oli 11,5) ja hiihdossa, joissa matkat olivat 15, 18, 30 tai jopa 50 kilometriä. Toki itsekin hiihdin kilpaa, pelasin jalkapalloa ja saatoin käydä sekä pikajuoksu- että maastojuoksukisoissa 12-16 –vuotiaana. Paine erikoistumiseen alkoi tosin olla aika kova. Isäni nuoruudessa kilpailtiin eri vuodenaikoina eri lajeissa eikä siinä ollut mitään ongelmaa.

Nyt isäni on juossut ’viimeiseen maaliin’, kun jätimme hänelle hyvästit toivon mukaan tavalla, josta hän itsekin olisi pitänyt. Kerroimme omia tarinoitamme isästä, joka oli itsekin kova tarinankertoja, vaikkakaan ei mikään puheiden pitäjä. Hän oli myös peli- ja huumorimies, joka nauroi paljon ja löysi ilon aiheita silloinkin, kun elettiin vaikeita aikoja. Niitäkin hänellä oli riittämiin. Meidän latumme on ollut tässä suhteessa valmiiksi aurattu ja helppo hiihtää. Vaikka hänen ikäluokkansa elämää väritti toivo ja työ kohti korkeampaa elintasoa ja aineellista hyvinvointia, missä he onnistuivatkin, niin isäni osasi elää onnellisena juuri tässä ja nyt myös silloin, kun tuo elintaso oli vielä matala ja myös silloin, kun toivo elämän jatkumisesta oli jo vähäinen. Sellaisen elämän asenteen siirtäminen tulevillekin polville on meidän kaikkien velvollisuus. Kiitos!

Isä-Veikko juoksee onnellisena kohti maalia…