Syyskuisessa blogissani käsittelen isoja ja pieniä asioita. Liikuntakulttuurin muutosta muutamasta näkökulmasta: muutoskäsitteiden, konkreettisten havaintojen ja kokemusten sekä oman kuntoutumiseni kautta. Syyskuu on muutenkin hyvä muutoskuukausi. Silloin voi aloittaa uuden harrastuksen tai voi tehdä päätöksen siitä, että tekee jotakin aivan ennen kokematonta. Vaikka itse en olekaan mikään erityisen muutosherkkä ihminen, niin suosittelen nyt kuitenkin kaikille miehille osallistumista Sun Lahti –tapahtumaan 8.6.2013, johon meitä on pyydetty tekemään 50 miestä vaativa esitys. Liitteessä lisätietoa treeneistä ja osallistumisesta (Tiedote miehille 09082012). Elokuussa lupaamani liikuntasosiologinen artikkelisarja ei varsinaisesti ala nyt, vaikka käsitteistä tässäkin puhutaan…

Muutos, rakenne ja toiminta

Muutos on jännittävä käsite. Siihen pyritään, kun ihmistä valmennetaan, kun järjestöjä yhdistellään tai kun ’rakenteita puretaan. Joskus pyritään pienempään muutokseen, joskus suurempaan – usein toimintaa halutaan muuttaa tehokkaammaksi, ihmisläheisemmäksi tai paremmin aikaan sopivammaksi. Aika usein kuitenkin jää aikaepäselväksi, mihin oikein pyritään, kun aletaan kiistellä siitä, kuka tekee muutosesityksen ja miten sitä muutosta aiotaan toteuttaa.

Liikunta- ja urheilujärjestöjä myllätään nyt perinpohjaisesti, kun SLU lakkautettiin ja tilalle perustetaan uusi eri toimialoja yhdistävä vielä nimetön kattojärjestö. ’Myllätään’ lienee liian suuri ilmaus, jos asiaa tarkastelisi pelkästään julkisuudessa esiintyneen puheen kautta. Vaikka toimin itsekin aika lähellä kyseisiä järjestöjä, niin juuri mitään en ole aiheesta kuullut. En ole varma, onko se hyvä asia vai huono asia. Useinhan tulkitaan niin, että jos ei ole julkista keskustelua, niin ei ole demokratiaa eikä asian perusteellista pohdintaakaan. Mutta kokemuksesta tiedän, että pienestäkin asiasta saadaan aikaan ’myrsky vesilasissa’ ja suuristakin asioista voidaan julkisesti vaieta, vaikka asiat olisi hoidettu todella hyvin.

Rakenteen muuttaminen ei myöskään aina merkitse toiminnan muutosta, toiminta voi muuttua myös vanhassa rakenteessa, mutta usein on toki niin, että toiminnan muutos vaatii ainakin jonkinlaista rakenteen muutosta. Tässähän oletan, että rakenteiden muuttaminen ei voi olla itsetarkoitus – vaikka sellaistakin olen joskus nähnyt, että toiminta ei juurikaan muutu, vaikka rakenne on kokonaan muutettu.

Viime aikojen kiivain rakenne vai toiminta –keskustelu on kuitenkin käyty ns. Niinistön listasta (ks. www.tavallisia.fi), jossa lastensuojelun asiantuntijat tekivät toiminnallisia ehdotuksia, joiden kohteena olivat lähinnä lasten ja nuorten vanhemmat, muut läheiset aikuiset, nuoret itse ja vähemmässä määrin vapaaehtoistoiminnan tekijät ja yksityiset palvelun tuottajat. Julkinen sektori päivähoitoineen, kouluineen ja nuoriso- ja sosiaalipalveluineen jätettiin lähes kokonaan ehdotusten ulkopuolelle, koska se ei kuulunut tämän syrjäytymistä ehkäisemään pyrkineen työryhmän – eikä tasavallan presidentinkään – toimenkuvaan.

En puutu tässä tähän asiaan, vaikka aionkin pitää esityksen aiheesta sosiaalipolitiikan päivillä lokakuussa Jyväskylässä. Tutkittuani sekä ’Niinistön listaa’, siitä käytyä keskustelua että lähes samanaikaisesti julkaistuja teesejä nimeltä ’Valtaa vanhuus’ (ks. www.valtaavanhuus.fi), jossa vanhustyön asiantuntijat esittelivät teesejään kuntavaaliehdokkaille, olen valaistunut. Nyt tiedän paremmin, miten Suomessa eri tahot aikovat ratkaista hyvinvointiyhteiskuntamme vaikeimmat ihmisiin liittyvät ongelmat eli nuorison syrjäytymisen ja vanhusten hyvinvointiin ja hoitoon liittyvät kysymykset. Erityisen mielenkiintoista on ollut seurata sitä, miten ihmiset ymmärtävät rakenteen ja toiminnan merkitykset ja vaikutukset.

Huippu-urheilun ja liikuntajärjestöjen rakenteelliset muutokset ovat oikeastaan sosiologisesti vain organisatorisia uudelleen järjestelyjä yhteiskuntarakenteen yhdellä sektorilla eli vapaaehtois- ja kansalaistoiminnan muodostamalla ns. 3. sektorilla. Rakenteellisesta uudistuksesta puhuttaisiin oikeastaan vasta sitten, kun toiminta muuttuisi selvästi joko julkiseksi tai yksityiseksi palvelutuotannoksi tai vaikkapa näiden kaikkien toimintamuotojen jonkinlaiseksi yhdistelmäksi. Itse asiassa asia tietysti onkin jo näin, jos ajatellaan koko liikuntakulttuurin, -toimintojen ja –palvelujen kenttää. Suomalaisessa mallissa kaikilla on ollut omat kulttuurisista, historiallisista, poliittisista jne. syistä johtuneet rootelinsa, joita on koko ajan sondeerattu, vaikka liikuntalaki määritteleekin aika tarkkaan ’toimintavastuut’.

Keskeistä toiminnan muuttamisessa usein onkin se, että nämä yhteiskunnan eri sektorit eivät voi tulevaisuudessa enää toimia ilman joustavaa ja toimivaa yhteistyötä muiden sektoreiden kanssa. Nuorten syrjäytymisen estämisessä on esimerkiksi pitkälti kyse siitä, miten lasta tai nuorta, hänen perhettään, läheisiään, harrastuksiaan, koulutustaan sekä työtä, hyvinvointiaan ja toimeentuloaan tuetaan eri ihmisten, järjestöjen, julkisten tai yksityisten palvelujen ja työelämän avulla tuetaan. Kaikki ovat tärkeitä ja tärkeää on se, että ’nivelkohdissa’ tai vaikeina aikoina nuori ei jää yksin, saa tukea ja oppii pitämään itsestään huolta ja lopulta myös toisista ihmisistä.

Huippu-urheilun muutosryhmän (HuMu) lanseeraama ’urheilijan polku’ pitää myös sisällään nuo kaikki ’rakenteet’ eli kyse on Suomessa usein siitä, miten perheen tuki, seuratoiminta, koulutus ja lopulta työura muodostavat kokonaisuuden, jossa urheilijan ’toimijuus’ vahvistuu eli hän kasvaa samalla ihmisenä kun hän kasvaa urheilijana. Kyse siinäkin on siis siitä, miten yksilö kulkee läpi eri rakenteiden tai käyttää niitä hyväkseen niin, että itse voimaantuu ja pääsee tavoitteisiinsa. Hyvinvointivaltiotahan on syytetty sekä siitä, että rakenteet passivoivat yksilöä että siitä, että rakenteet eivät tue yksilöä tarpeeksi.

Tietenkään ei ole niin, että vain rakenteet merkitsevät – aina on kyse myös tai etenkin ihmisistä, yksilön, lähiyhteisön ja koko yhteiskunnan tavoitteista ja yleisesti elämän erilaisista merkityksistä. Yksi usein toistettu mantra sekä syrjäytymisuhan alla olevista tai vaikka huippu-urheilijoista puhuttaessa on se, että jos elämän ’perusasiat’ ovat kunnossa, niin tulostakin syntyy. Harha on se, että nuo perusasiat eivät ole mitään stabiileja olosuhteita, vaan kysehän on usein sellaisista asioista kuin ’läheiset ihmissuhteet’, ’kokemusten merkityksellisyys’ tai ’hyvinvointi ja perustoimeentulo’, jotka kaikki ovat asioita, jotka eivät tule rakenteiden mukana, vaan niihin tarvitaan itselle tärkeitä ihmisiä, mutta myös omaa halua, osaamista ja erilaisia elämässä selviämisen kykyjä. Mutta tästä sitten myöhemmin enemmän…

Itseäni on tässä kuussa sykähdyttänyt liikuntakulttuurin kentällä moni asia. Jääkiekkoväkivalta tyrmistytti, ikäisteni jalkapalloilijoiden (ja erityisesti vähän nuorempien) Respect-ottelu sykahdytti ja Paralympia-joukkueen hyvä henki ja menestys ilahdutti. Kaikkiin edellä mainittuihin olen jo muualla esittänyt tai tulen esittämään kommenttejani. Siksi jätän nämä sinänsä tärkeät liikuntakulttuurin mahdolliset muutosilmiöt nyt vähemmälle. Keskityn sen sijaan omiin kokemuksiini liikuntakulttuurin muutoksista.

Liikuntakulttuurin muuttunut maisema

Hypin portaita tasajalkaa syväkyykyssä käyden ylös Helsingin lähes korkeimmalle kohdalle Kivikon liikuntapuistossa laskettelurinteen laelle rakennetun lähtölavan päälle. Sieltä aukeava näkymä on ainutlaatuinen – ja jos mikä, niin se on muuttunut muutamassa kuukaudessa valtavasti. Paikka on minulle varsin tuttu; olen juossut, hiihtänyt, pyöräillyt ja (sauva)kävellyt siellä vähintään 600 km vuodessa 17 vuoden ajan. Yleensä olen siellä aika yksin, joitakin sauvakävelijöitä tai maastopyöräilijöitä on sattunut silmiini maisemassa, joka aukeaa etelään ja länteen satojen metrien päähän. Keväällä ja syksyllä laella käy myös lintubongareita, koska sieltä näkee helposti kaupungin keskustaan asti jopa paljaalla silmällä.

Mutta, mitä näin siellä pari viikkoa sitten? Korkean, lähes tunturimaisen mäen päälle, retkeilee 2-4 hengen porukoissa nuoria miehiä isot kassit olallaan. Alhaalla nummimaisessa maastossa heitä seikkailee kymmeniä. Mitä ihmettä he täällä tekevät? Katse kääntyy kauemmas; siellä on joukko noin kymmenvuotiaita poikia. He liikkuvat valtavalla vauhdilla. Ei heitäkään ole täällä ennen näkynyt. Outoa. Mutta vielä oudommaksi menee. Heidän takanaan näyttää olevan nuorehkoja naisia, jotka säntäilevät kummallisten rakennelmien välissä todella vauhdikkaasti. Mutta ei tämä mitään, sillä heidän takanaan vielä kauempana näen hitaammin liikkuvia senioreja, jotka hekin näyttävät liikkuvan varsin hassusti. Onneksi tunnistan siinä nuorten naisten ja ikäihmisten välissä jotain tuttuakin – siinä on selvästi jalkapallokenttä, jossa on hieno tekonurmi. Ja siellä pelataan oikeaa jalkapalloa. Ja onhan täällä vielä tätä tuttuakin porukkaa,  usein pariskuntia sauvoineen tai ilman. Osa heistä jumppaa telineillä mäen alla.

Nyt tiedän, ja olen kokeillutkin melkein kaikkea, mitä tarjolla on. Frisbeegolf, BMX-pyöräily, agility, tasapainorata kiipeily- ja muine telineineen. Frisbeegolfia en ole vielä Kivikossa koettanut, mutta aiemmin kylläkin. Kivikon rata on vain upea ja varsin vaativa ainakin fyysisesti. En myöskään ole vielä bongannut yhtään ’holaria’, vaikka olen kymmeniä heittoja eri maaleihin ehtinyt jo nähdäkin. Hienoja heittoja kuitenkin, ja valtavasti tähtäysliikkeitä, jotka edelleen vielä huvittavat minua.

Ja olen oppinut, että niissä laukuissa kannetaan erilaisia frisbeitä – siellä on varmaan ’putterilätty’, ’draiverilätty’ ja ’muovivitonen’ – onkohan myös linnut/eläimet valjastettu jo lajikäsitteisiin? Kivikkoon voisi sopia vaikka ’kärme’ tai ’kyy’, joka merkitsisi todella surkeaa frisbeen kaarta. ’Hanhi’ voisi tarkoittaa lentoa, joka pahasti ’auraa’ johonkin hankalaan suuntaan. No, ehkä näitä käsitteitä on jo olemassakin. Pääasia kuitenkin on, että enää en luule, että kasseissa kannetään ’mäyräkoiria’.

Eilen sujautin itseni myös BMX-radalle vanhalla hybridilläni. Selvisin hengissä tai oikeastaan se oli aika kivaa. Muistan, kun pikkupoikana tein perunapellolle oman BMX-ratani, joka oli itse asiassa vaikeampi kuin tämä teollisesti tehty hyppyrilenkki. Täällä ei ollut mutaa eikä ikäviä uria, vaan rata oli kovaksi painettua hiekkaa, jossa oli kiva tuntea huimausta ja vauhdin hurmaa. Ja kyllä se kunnon päällekin kävi. Ehkä minut nähdään täällä muulloinkin?

Agilitya en ole kissaihmisenä päässyt kokeilemaan, mutta aika hauskalta juttu näytti lähempääkin katsottuna, kun koira ja hänen valmentajansa sinkoilivat telineeltä toiselle. Hyvä fiilis kuului myös kentän ulkopuolelle. Sainkin ihan yksin käyttää upeaa tekonurmikenttää pikku spurtteihin ja juoksutekniikkatreeneihin ennen kuin siirryin aikuisten leikkipuistoon. Siellä voi kiipeillä vaikkapa jalkapallomaalin kaltaisen telineen yli, tasapainoilla erilaisilla puomeilla ja loikkia aitojen yli tai leikkiä ihmisten agilitya. Aluksi en oikein päässyt sinuiksi kaikkien telineiden kanssa, mutta harjoitushan tekee metsurin (yllättävän raskasta oli viikonloppuna käyttää moottorisahaakin)! Käykääpä kokeilemassa.

Liikuntakulttuuri on siis todella muuttunut konkreettisesti, sillä näiden kenttien vieressähän on vielä hiihtohalli, jossa voinee tulevaisuudessakin hiihtää muiden talvisten aktiviteettien lisäksi. Naapurin kanssa ideoimmekin Kivikosta myös maastohiihtokeskusta, jossa kausi aloitetaan loka-marraskuussa, jatketaan sitä ulkokaudella tammi-maaliskuussa ja lopetetaan se taas sisällä huhtikuussa. No, ehkä kaikkea ei kannata haaveillakaan… se voi vaikka toteutua!

Kuntoutumisesta arkiseksi liikkumiseksi

Vielä muutama sana omasta kuntoutumisestani, jota seurasin alkuvuodesta tarkasti tässä blogissani. Lonkkaleikkauksestani on kulunut nyt reilu kahdeksan kuukautta ja kuntoutumiseni on vielä ’vaiheessa’. Viime vuonna samaan aikaan käveleminenkin oli kivuliasta ja sulkapallokentällä jalka petti alta yllättävissä tilanteissa. Nyt juoksentelen hitaasti, pelaan sulkapalloa, vaikka en vielä mitenkään täydellisesti. Kipuja on vähän, mutta lihakset eivät silti ole vielä täydellisessä kunnossa. Haavakohta jäykistyy normaalia helpommin ja sen alla olevat lihakset vaativat hyvää lämmittelyä toimiakseen kunnolla. Flunssan aikana ja sen jälkeen myös muut jalkojen lihakset kipuilivat osin uusista lenkkitossuistakin johtuen.

Kaiken kaikkiaan tilanne on kuitenkin hyvä tai erittäinkin hyvä. Tarkoitukseni on myös koota blogiteksteistäni ja arviointiartikkeleistani yhtenäinen julkaisu, joka sopii sekä vertaistukimateriaaliksi että ammattilaisten ja järjestöjen käyttöön. Tässä vaiheessa kuntoutustahan on tärkeää se, että osin muuttuneet liikkumistottumukseni – säännölliset ’niveljumpat’ ja lisääntyneet lihaskunto- ja tasapainotreenit – juurtuvat pysyvästi arkeeni. Ja kuntoutus muuttuu vain tavalliseksi arkiseksi liikunnaksi. Ja vaikka sanoinkin sitä ’vain tavalliseksi arkiseksi liikunnaksi’ se tarkoittaa jotakin aivan muuta. Minullehan se on erittäin merkityksellistä elämää ja toimintaa. Toivottavasti kaikille muillekin!