Bloggaukseni ovat olleet kesäpaussilla futiksen EM-kisojen jälkeen. Sinä aikana olen mm. maalannut 14 päivän ajan mökkimme  ja muiden rakennusten seiniä. Hyvää tasapainoharjoittelua lonkkaleikkauksesta kuntoutuvalle taiteilla telineiden ja tikkaiden päällä! Käsi on kyllä kärsinyt 10-11 tunnin työpäivistä. Toivottavasti siihen ei tarvita kuntoutusta kummempaa.

Olen kuitenkin ehtinyt tekemään pari yhteenvetoa kuntoutumisestani eli ensimmäisen koskien sairauslomaani eli kolmea ensimmäistä kuukautta, ja toisen, koskien seuraavia kolmea kuukautta. Leikkauksestahan on kulunutkin jo yli puoli vuotta. Aikaa ei saa hidastumaan ainakaan nyt, kun ei tarvitse maata sängyssä. Silloinhan se tuntui matelevan.

Ensi viikolla Vierumäellä on kansainvälinen liikunnanopettajien kesäseminaari, jossa meillä on pieni ‘learning cafe’. Keskustelemme siellä juuri näistä samoista aiheista otsikolla When the Body Says – No more! eli kun ruumis ei enää jostakin syystä pysty tekemään samoja asioita kuin aiemmin. Liikunta-alallahan tämä on normaalia, että ikääntyminen tai muut ikääntymisestä riippumattomatkin tekijät vaikuttavat omaan toimintakykyyn ja sitä kautta moneen, moneen asiaan.Näitä siis pohdimme parin liikunnanopettajan kanssa ja tietysti myös kansainvälisten osallistujien kanssa keskustellen…

Oma esitykseni pohjautuu osittain tähän tänään julkaistavaan tekstiin ja näihin toipumistani ja kuntoutumistani käsitelleisiin blogiteksteihin ja artikkeleihin. Tarkoituksena olisi vielä koostaa kokonainen julkaisu aiheesta. Mutta nyt ensin tämä ensimmäinen yhteenveto kolmelta ensimmäiseltä kuukaudelta.

Hyvää kesäloman jatkoa niille, joilla sitä on vielä jäljellä ja tsemppiä töihin niille, jotka jo ovat päässeet lomalta lepäämään!

Yhteenvetoja kuntoutumisesta 12 viikkoa leikkauksen jälkeen

Ei pelkkää lonkan vetämistä

Tässä artikkelissa kuvaan kuntoutumistani kuusi viikkoa lonkkanivelleikkauksen jälkeen aina tuonne sairausloman loppuun asti eli kolmeen kuukauteen (12 vkoa). Tarkoitukseni on kertoa liikkumisesta ja liikkumisen vaikutuksista kuntoutumisessa. Arvioin myös omia kokemuksiani, toimintakykyäni ja toimijuuteni kehittymistä.

Aloitetaan poikkeuksellisesti lopusta päin eli arvioin tilannettani kolmen kuukauden jälkeen. Ensimmäinen ongelma on se, mihin verrata kuntoani – tilanteeseen juuri ennen leikkausta, leikkauksen jälkeen vai kenties johonkin ideaalitilanteeseen?

Leikkausta ennen kykenin kävelemään kivuitta kolmisen kilometriä, viiden kilometrin jälkeen kivut olivat jo aika kovat. Jalka saattoi pettää alta sulkapallo pelatessa ja tietyt liikeradat olivat kokonaan mahdottomia. Selkä- ja jalkakipuja oli jatkuvasti.

Heti leikkauksen jälkeen en tietenkään kyennyt kävelemäänkään, mutta kuuden viikon jälkeen tilanne oli jo paljon parempi (ks. aiempi artikkeli aiheesta). Kävely oli kuitenkin heikkoa ja muutenkin rajumpi liikkuminen oli mahdotonta.

Ihannetilanteessa juoksisin, hyppelisin ja harrastaisin monipuolista liikuntaa – urheiluakin – ilman sen kummempia rajoituksia. Kipuja ei olisi.

Selvää on, että ihannetilannetta en ole vielä kolmen kuukauden jälkeen saavuttanut. Olen (luistelu)hiihtänyt jo paljon (450 km), olen pyöräillyt, kävellyt ja jopa pelannut sulkapalloa – en kuitenkaan lähellekään täydellisesti. Juoksuaskelia en ole ottanut enkä ole hyppinyt. Mutta kerran olen tanssinut kuitenkin. Kipuja ei ole paitsi liikkuessa ja vähän liikkumisesta johtuen. Särkylääkkeitä en tarvitse, vaan kipuihin parasta lääkettä on jumppa ja muu liikunta. Kävelyssä ja ponnistaessa tietyt lihakset tuntuvat heikoilta ja kipeiltä.

Tilanteeni on kuitenkin paljon parempi kuin vielä kuusi viikkoa leikkauksen jälkeen. Kuntoutuminen on sen jälkeen edennyt kovaa vauhtia. Pystyn liikkumaan lähes normaalisti. Istuminen ja liikkumattomuus turvottavat leikkausaluetta ja kipeyttävät muutenkin lihaksia.

Suurin ero leikkausta edeltävään aikaan on tapahtunut liikkuvuudessa. Lonkka liikkuu nyt lähes normaalisti ja sen lisäksi olen jumppaamalla lisännyt muutenkin liikkuvuuttani. Kivut ovat myös lähes tyystin hävinneet. Ennen leikkausta niitä oli varsinkin oikeassa jalassa ja alaselässä. Juokseminen tai hyppelyt eivät kuitenkaan vielä onnistu.

Yhteenvetona toteaisin, että kuntoutuminen on edennyt hyvin. Kehittymistä on tapahtunut pienin askelin, mutta suunta on koko ajan ollut parempaan päin. Suuri asia on se, että kipuja ei ole ja että liikkuvuuteni on sekä leikkauksen että harjoittelun ansiosta todella hyvä verrattuna aiempaan.

Kuntoutuminen ei kuitenkaan ole tapahtunut vain ajan kanssa, vaan se on vaatinut rankkaakin työtä. Seuraavassa kuvaan liikkumistani näiden 6-12 viikon aikana leikkauksen jälkeen. Toisaalla ovat kirjoittamani blogitekstit, tässä yhteenvedot ja tulkinnat liikkumisestani.

Liikunnan määrät ja laadut

Aloitin ulkona liikkumisen kaksi viikkoa leikkauksen jälkeen. Aluksi lyhyitä 1-2 kilometrin kävelyjä kyynärsauvojen tai –sauvan avulla pari viikkoa. Iso muutos tapahtui kuukauden päästä leikkauksesta: uskaltauduin kuntosalille, jossa myös ajoin ensimmäistä kertaa kuntopyörällä. Vaikka se meni aika hyvin, niin vasta viiden viikon jälkeen tapahtui liikkumisessani suurempi määrällinen ja laadullinen muutos. Kuudennen viikon aikana liikuin yhteensä 77 kilometriä kuntopyörällä, vesijuosten ja kävellen. Se oli monta kertaa enemmän kuin edeltävänä viitenä viikkona yhteensä. Liikunnan maailma aukeni uudelleen – ja nopeasti.

Seuraavalla viikolla tapahtui uusi mullistus: huomasin kykeneväni hiihtämään. Se merkitsi pääsyä luontoon ja muun liikunnan vähenemistä. Alkoi hiihtokausi, jota kestikin reilun kuukauden. Lopputuloksena oli runsaasti hienoja kevättalven hiihtoretkiä niin Vantaalla kuin Lapissakin. Yhteensä 441 kilometriä ehdin talven aikana luisteluhiihtää. Hiihtämisen lisäksi jumppasin ahkerasti, mutta muu liikunta jäi hyvin vähäiseksi. Vasta Lapin reissun jälkeen aloin uudelleen kävelemään.

Kuvio: Liikunnan määrä minuutteina 14.-92. leikkauksen jälkeinen päivä

 Kuviosta näkee hyvin sen, että liikkumiseni oli varsin aktiivista. Vain neljänä päivänä 78:sta en liikkunut lainkaan. Keskiarvoksi tuli 98 minuuttia eli reilut 1,5 tuntia päivässä. Kuviosta näkee hyvin, miten liikkumiseni jakautui päivittäin.

Kuvio: Liikunnan määrä kilometreinä 14.-92. leikkauksen jälkeinen päivä  

Kilometrien ja minuuttien välinen ero ei ole tässä kovin suuri, koska hiihtokilometrit vastaavat aika hyvin liikuntaan käytettyä aikaa. Useinhan liikuntani on sellaista, josta ei kerry kilometrejä. Hiihtomatkat vaihtelivat normaalisti reilusta kympistä reiluun kahteen kymppiin. Lapissa hiihtelin tosin pidempiäkin matkoja. Koko talvena en kuitenkaan hiihtänyt yli 35 kilometrin matkoja. Ajattelin, että en rasita itseäni liikaa, jotta kykenen hiihtämään seuraavanakin päivänä. Hiihtäminen oli erittäin hyvää liikuntaa lonkalle – se ikään kuin voiteli nivelen.

Kuvio: Pyöräily, hiihto ja kävelykilometrit 14.-92. leikkauksen jälkeiset päivät

Edellisestä kuviosta näkee havainnollisesti, miten liikkumiseni jakautui (kunto)pyöräilyn, (luistelu)hiihdon ja kävelyn kesken maalis-huhtikuussa 2012. Aluksi kävelin, sitten kuntopyöräilin ja myöhemmin hiihto vei melkein kaiken ajan. Toki kävelin ja pyöräilin hiihdon ’välipäivinäkin’. Pyrin siihen, että jotakin liikuntaa olisi jokaisena päivänä.

Seuraavasta taulukosta – liikuntapäiväkirjastani – näkee vielä yksityiskohtaisesti  miten liikuin ja miten monta minuuttia ja kilometriä eri päivinä liikuin.

Taulukko: Liikkuminen leikkauksen jälkeen sairausloman loppuun mennessä.

AIKA	VPÄIVÄ	HARJOITUS	AIKA	KM
27012012	perjantai	keppikävely+jumppa	150	1
28012012	lauantai	keppikävely+jumppa	150	1
29012012	sunnuntai	keppikävely+jumppa	120	1
30012012	maanantai	keppikävely+jumppa	140	1
31012012	tiistai	keppikävely+rentoutus	50
1022012	keskiviikko	keppikävely+jumppa	100	1
2022012	torstai	keppikävely+jumppa	100	1
3022012	perjantai	keppikävely+jumppa	100	2
4022012	lauantai	keppikävely+jumppa	80	1
5022012	sunnuntai	keppikävely+jumppa	70	1
6022012	maanantai	keppikävely+jumppa	90	1
7022012	tiistai	keppikävely+jumppa	80	1
8022012	keskiviikko	keppikävely+rentoutus	120	2
9022012	torstai	keppikävely+jumppa	130	2
10022012	perjantai	keppikävely+jumppa	110	2
11022012	lauantai	keppikävely+jumppa	90	1
12022012	sunnuntai	kuntosali	110	5
13022012	maanantai	lepo	40	0
14022012	tiistai	kävely	120	2
15022012	keskiviikko	lepo	50	0
16022012	torstai	kävely	120	4
17022012	perjantai	kuntopyörä	120	14
18022012	lauantai	kuntosali	100	6
19022012	sunnuntai	lumitöitä	150	1
20022012	maanantai	kuntopyörä	135	23
21022012	tiistai	vesijuoksu	125	7
22022012	keskiviikko	kuntopyörä	130	23
23022012	torstai	vesijuoksu	100	6
24022012	perjantai	kuntopyörä + -sali	155	23
25022012	lauantai	lumitöitä	120	0
26022012	sunnuntai	kävely	60	4
27022012	maanantai	hiihto	100	13
28022012	tiistai	lumitöitä	170	4
29022012	keskiviikko	hiihto	60	12
1032012	torstai	kävely	60	5
2032012	perjantai	lepo	0	0
3032012	lauantai	hiihto+lumitöitä	90	12
4032012	sunnuntai	hiihto	110	15
5032012	maanantai	hiihto	120	20
6032012	tiistai	hiihto	80	18
7032012	keskiviikko	hiihto	70	12
8032012	torstai	hiihto	150	28
9032012	perjantai	kävely	70	4
10032012	lauantai	jumppa	40	0
11032012	sunnuntai	hiihto	90	12
12032012	maanantai	hiihto	60	12
13032012	tiistai	lepo	20	0
14032012	keskiviikko	jumppa	100	2
15032012	torstai	hiihto	90	11
16032012	perjantai	kuntosali	70	5
17032012	lauantai	kuntosali	70	5
18032012	sunnuntai	hiihto	140	26
19032012	maanantai	kuntopyörä + kävely	80	26
20032012	tiistai	hiihto	100	14
21032012	keskiviikko	lepo	0	0
22032012	torstai	kuntopyörä + kävely	50	15
23032012	perjantai	hiihto	70	15
24032012	lauantai	hiihto	120	15
25032012	sunnuntai	kuntosali + kävely	90	4
26032012	maanantai	hiihto	70	15
27032012	tiistai	kävely + kuntopyörä	60	16
28032012	keskiviikko	sulkis + kävely	90	3
29032012	torstai	jumppa	30	0
30032012	perjantai	kuntosali + kävely	90	9
31032012	lauantai	hiihto	130	24
1042012	sunnuntai	hiihto	200	33
2042012	maanantai	hiihto	200	34
3042012	tiistai	hiihto	180	29
4042012	keskiviikko	hiihto	60	10
5042012	torstai	hiihto	180	27
6042012	perjantai	hiihto	200	34
7042012	lauantai	lepo	0	0
8042012	sunnuntai	sauvakävely + pihatöitä	120	4
9042012	maanantai	sauvakävely + renkaat	130	7
10042012	tiistai	kuntosali + kävely	90	4
11042012	keskiviikko	sulkis + kävely	90	4
12042012	torstai	pyöräily	60	15
13042012	perjantai	lepo	0	0
14042012	lauantai	tanssia + kuntosali	150	5
Yhteensä			7715	715
Keskiarvo			97,7	9,2

 

Yhteenvetoa liikkumisestani sairausloman aikana

Yhteenvetona sanoisin, että ensimmäisten viiden viikon aikana liikkuminen oli varsin vaikeaa, mutta varmasti aivan ehdottoman välttämätöntä. Jumppaaminen ja lyhyetkin kävelymatkat vahvistivat tai ainakin ylläpitivät lihaskuntoa. Niiden avulla uskon myös kipujen vähentyneen, sillä istuminen ja muu paikallaan oleminen teki lonkan aina kipeämmäksi, mutta jumppa ja muu liikkuminen paransi aina asiaa.

Silti on selvää, että kudokset tarvitsevat riittävästi toipumisaikaa. Olisin mahdollisesti voinut aloittaa esimerkiksi kuntopyöräilyn tai vesijuoksun joitakin päiviä tai ehkä viikonkin aiemmin, mutta se ei todennäköisesti olisi ollut kovin viisasta. Rasitusta ja tietysti myös kipua – tai kivun sietoa – kannatti lisätä pikku hiljaa.

Tunsin hyvin kuinka lihasten kyky tehdä lihastyötä ja pysyä tasapainossa parani rasituksen lisäämisen myötä. En omasta mielestäni ottanut juurikaan riskejä, vaan hiihdin pitkään vain hyvin tasaisia latuja ja hyvin kontrolloidusti. Pyrin siihen, että lihakset toimivat koko ajan hyvin eikä liikarasitusta päässyt syntymään.

En kuitenkaan voi suositella kaikille luisteluhiihtoa, koska sen tekniikka on varsin vaativaa, jos ei ole tekniikkaa harjoittanut aiemmin. Perinteistä tyyliä en käyttänyt lainkaan, koska leikkauksessa vioitettiin pakaralihasta, joka on välttämätön hiihdossa. Ihan varma en kuitenkaan ole siitä. olisinko voinut hiihtää perinteistä, sillä muutamaa potkua lukuun ottamatta en ottanut riskiä satuttaa itseäni. Nyt ajattelen, että olisi kannattanut kokeilla, jotta olisin voinut sanoa jotakin sen vaikutuksista. Voin vain suositella, että kokeilkaa sitäkin.

Tähän antaa aihetta se, että harjoitin pakaralihasta melko paljon jumppaamalla ja kuntosalilla myös ’pakarakoneessa’. Vaikka se sattui ja voimat olivat huomattavasti vähäisemmät kuin ennen leikkausta (50kgà 20kg aluksi), niin harjoitus tehosi hyvin. Voima lisääntyi ja kivut vähenivät. Tämä on tärkeä havainto muutenkin: älä pelkää (tervettä) kipua! Terveeksi kivuksi määrittelen kivun, joka johtuu lihaksen heikkoudesta tai siitä, ettei lihasten koordinaatio toimi normaalisti ja rasitus osuu ikään kuin väärään paikkaan. Tervettä on myös sellainen kipu, joka syntyy rasituksesta.

’Sairasta’ kipua taas on se, jos lihas vioittuu tai uhkaa vioittua tai rasitus on liiallista. Kannattaa välttää yllättäviä liikkeitä, liian suuria painoja ja harjoittelua kylmiltään. Aina, siis aina, pitää lämmitellä. Itse jumppaan joka ikinen kerta varsinkin lonkan seudun lihakset lämpimiksi ja teen monenlaisia liikkeitä eli kieputan kummatkin jalat eri suuntiin eteen, taakse, ylös ja sivulle isoin liikkein. Yhteensä vähintään 40 lonkan kiertoa eri suuntiin ja kummallakin jalalla. Sen lisäksi teen luisteluhiihtoliikkeitä eli vaihdan painoa jalalta jalalle, teen jalkakyykkyjä ja lonkan venytyksiä. Näitäkin yhteensä ainakin 50 kertaa. Tämä varmistaa sen, että kaikki lihakset on ’herätelty’ ja koordinaatio toimii, vaikka kaikki lihakset eivät toimisikaan täydellisesti.

Olin aika tyytyväinen liikkumiseeni, sillä etukäteen uskalsin toivoa, että olisin voinut hiihtää vasta Lapin matkan aikana jonkin verran. Lähes normaali hiihtokokemus jo 45 päivää leikkauksen jälkeen oli iso yllätys. Olisin voinut käydä kuntosalilla ja vesijuoksemassa enemmän, mutta hiihtäminen oli liian houkuttelevaa ja kelit loistavia.

Lonkan liikkuvuuden paraneminen yllätti minua eniten. Voi olla, että lonkkani ei ole ollut yhtä liikkuva koskaan aiemmin. Kyse ei missään nimessä ole vain leikkauksesta, vaan ennen kaikkea siitä, että olen systemaattisesti vahvistanut lonkan ympärillä olevia pieniäkin lihaksia ja olen lisännyt lonkan liikkuvuutta sekä ennen leikkausta että sen jälkeen. Leikkaus toki poisti fyysisen rajoitteen, jonka nivelkuluma ja siihen kasvanut ’lisäluu’ aiheutti. Leikkauksen ansiota on varmaan myös se, että hermokivut – kipu, joka säteili moneen paikkaan – ovat vähentyneet oleellisesti.

Kuntoutuminen toimintakyvyn, kokemuksellisuuksien ja toimijuuden lisääntymisen näkökulmista

Liikkumisen paraneminen on liikkuvalle ihmiselle valtavan tärkeä asia. Mutta kuntoutuminen on muutakin kuin liikkumista. Toimintakyky – varsinkin jos sen eri aspektit otetaan huomioon – kattaa laajemman osan arjesta ja elämästä. On tärkeää tarkastella kuntoutumista myös tästä näkökulmasta, koska sairausloma aiheuttaa sen, että normaalielämä on keskeytyksissä. Ja vaikka liikkuminen paranee, niin toimintakyky – edes fyysinen – ei ole palautunut vielä ennalleen kolmenkaan kuukauden jälkeen.

Leikkaushaava ja sen ympäristö jäykistyy ja kipeytyy istuessa ja juokseminen tai hyppääminen on edelleen mahdotonta ja kivuliasta kolmen kuukauden jälkeen. Kävelykin on vielä melkoista taistelua, johon pitää keskittyä. Psyykkisesti raskainta on se, että välillä kuntoutuminen etenee hyvin ja toisinaan tulee takapakkia. Varsinkin kävelemisen yllättävä vaikeus ’masentaa’. Positiivisia asioita on kuitenkin paljon enemmän – kipuja on vähän ja monet ennen mahdottomat liikkeet onnistuvat. Usko siihen, että kuntoutuminen onnistuu täydellisesti vahvistuu.

Sairausloman vuoksi sosiaaliset kontaktit ovat vähäisempiä kuin aiemmin. Välttelen myös autossa istumista, joka rajoittaa jonkin verran sosiaalisia suhteita. Toisaalta hiihtoretket ja Lapin matka avasivat mukavasti ovia toisten ihmisten maailmaan. Aktiivinen sähköposteilu oli tietysti myös tärkeä asia. Facebookiin tai liialliseen puhelimen käyttöön en ryhtynyt, vaikka kumpaakin voisi toki suositella sairauslomalaisille.

Toimintakyvyn muutoksia voi olla vaikea huomata, jos elää vain päivästä päivään, jolloin oma mielenkiinto saattaa kohdistua vaikkapa vain siihen eniten elämää haittaavaan tekijään – oli se sitten kipu, liikerajoitus tai esimerkiksi sosiaalisten kontaktien puute ja alakuloisuus. Kun toimintakykyä arvioi ja ajattelee laaja-alaisesti, niin näkee maailmansa ja tilanteensakin hiukan suhteellisuudentajuisemmin. Ja jos arvioi toimintakyvyn muuttumista, niin näkee myös mahdolliset positiiviset trendit selvemmin.

Minä tein toimintakykyni arviointia joka viikko ensimmäisten kuuden viikon ajan ja sen jälkeen vielä kerran eli sairausloman lopuksi viikon 13 jälkeen. Seuraavaan tarkasteluun olen valinnut ensimmäisen, kuudennen ja 13. viikon. Trendit ovat mielenkiintoisia. Viikko leikkauksen jälkeen fyysinen ja kokemuksellinen toimintakykyni oli heikko; 1-10 –asteikolla kolme ja neljä. Psyykkinen ja sosiaalinen toimintakyky oli parempi, tosin vain välttävän tai kohtuullisen luokkaa.

Seuraavat kuusi viikkoa saivat minut tuntemaan ja ajattelemaan jo toisin: fyysinen toimintakyky oli noussut jo seiskaan ja kokemuksellinen jopa kasiin, kun varsinkin sosiaalinen toimintakyky oli jäänyt junnaamaan paikalleen.  Keskiarvo oli silloin seitsemän, kun ensimmäisen viikon jälkeen se oli ollut 4,75. Toimintakykyni oli siis arvioideni mukaan tyydyttävä silloin, kun ’virallinen’ kuuden viikon sairauslomakausi loppui.

Kuntoutuminen alkoi oikeastaan vasta sen jälkeen, ja se myös vaikutti toimintakykyyni selvästi. Saamani kolmen kuukauden sairausloman jälkeen toimintakykyni oli jo kiitettävä, mitä 9,25 keskiarvokin kertoo. Vaikka kuntoutuminen oli paljolti fyysistä eli liikkumisen lisääntymistä, niin vaikutukset olivatkin vähän suuremmat psyykkiseen ja sosiaaliseen toimintakykyyn, jotka nousivat nyt selvästi – toki myös fyysinen ja kokemuksellinen toimintakyky jatkoivat linjakasta nousuaan.

Omassa tapauksessani kävi varmaan niin, että hyvä fyysinen toimintakyky ikään kuin säteili muihin toimintakyvyn osa-alueisiin silloin, kun se oli hyvä. Kun se oli huono, niin muut ainakin jonkin verran kompensoivat tätä huonoutta. Ihan näin yksiselitteinen ei kausaalisuussuhde kuitenkaan todellisuudessa ole, sillä tein töitä myös sosiaalisen ja psyykkisen toimintakyvyn eteen aktiivisesti koko ajan. En antanut fyysisen haitan vaikuttaa sosiaaliseen tai psyykkiseen vireyteeni, vaikka se olisi ollut helppoa. Väsyneenä ja kipuilevanakin pidin yhteyttä ulkopuoliseen maailmaan, jos en muuten, niin kirjoittamalla blogia tuntemuksistani.  Seuraavassa toimintakyvyn muutokset sekä taulukkona että pylväsdiagrammina:

Taulukko: Toimintakyvyn eri osa-alueiden muutokset ensimmäisen, kuudennen ja kolmannentoista viikon jälkeen:

VKO	Fyysinen	Psyykkinen	Sosiaalinen	Kokemuksellinen	Keskiarvo
1	3	6	6	4	4,75
6	7	7	6	8	7
13	9	10	9	9	9,25

 

Kuvio: Toimintakyvyn eri osa-alueiden muutokset ensimmäisen, kuudennen ja kolmannentoista viikon jälkeen:

Kokemuksellisuuksien näkökulma kuntoutumiseen

Kokemuksellisuuksien avaama näkökulma toipumiseen ja kuntoutumiseen on hiukan toisenlainen kuin toimintakyvyn eri osa-alueiden rajaama alue, vaikka samankaltaisia elementtejäkin näissä tarkasteluissa on. Osallisuuskokemukset vertautuvat sosiaalisen toimintakyvyn kanssa ja toimijuuskokemusta voi pitää toimintakykyjen eräänlaisena summana, vaikka kyse tässä onkin aidosti koetusta asiasta. Toimintakyky voi olla hyvä, mutta se ei silti välttämättä synnytä toimijuuskokemuksia.

Ensimmäisellä viikolla koin aika voimakkaita osallisuuskokemuksia heti leikkauksen jälkeen, kun sain itselleni vertaisia muista nivelproteesileikkauksessa olleista miehistä. Tämä tosin kesti vain pari päivää, jonka jälkeen jouduin kotiin ilman vertaisten tukea. Toimijuuskokemukset olivat heikkoja, osa jopa tuskastuttavan raskaita. Kuntoutumisen suunnassa ensimmäinen viikko ei ollut myöskään elämyksiä tai merkityksellisiä kokemuksia tuottava. Tosin koko elämää ajatellen leikkaus oli tietysti sekä huikea elämys että merkityksellinen identiteettikokemus: sen jälkeen en todellakaan ole ollut entiseni. Jotakin on pysyvästi poissa ja jotakin melko suurta – iso proteesi – taas melko pysyvästi sen tilalla. Jossakin mielessä olen ns. kyborgi – koneihminen.  Se asia pohditutti minua paljon ennen leikkausta, mutta myös sen jälkeen. Varsinkin siinä vaiheessa, kun en vielä tiennyt toivunko leikkauksesta lainkaan entiselleni.

Kokemuksellisuustarkastelussani elämykset ja merkitykselliset kokemukset lisääntyivät aivan käsi kädessä, mikä ei aina ole lainkaan itsestään selvää. Nyt kuitenkin varsinkin liikkumisen paranemiseen liittyi sekä elämyksellisyyttä ja merkityksellisyyttä yhtä aikaa. Oli todella upeaa hiihtää ensimmäistä kertaa ja samalla huomata, että todellakin pystyy hiihtämään. Se kokemus oli myös äärimmäisen tärkeä toimijuuskokemus, joka vahvisti uskoa kuntoutumiseen. Varmaankaan sellaiselle, joka ei ole identifioitunut hiihtäjäksi niin kuin minä, hiihtokokemus ei olisi ollut niin merkityksellistä, vaikka se elämys olisi ollutkin.

Mielenkiintoista on se, että tunsin toimijuuskokemusteni vahvistuneen jo kuuden viikon jälkeen hyvälle tasolle, vaikka kovin kummoisia elämyksiä tai muita kokemuksia en ollutkaan vielä saavuttanut. Pienet askelet kuntoutumisessa ja toipumisessa olivat kuitenkin vakuuttaneet minut siitä, että tästä vielä selviydytään. Voikin olla, että tuo tunne ikään kuin ennakoi sitä, että pystyin aloittamaan hiihtämisen ja muun raskaamman liikunnan vähän sen jälkeen. Varmaankin jumppaaminen ja kävelyn paraneminen antoivat osviittaa siitä, mitä tuleman piti.

Taulukko: Kokemuksellisuuksien itsearvioinnit  1., 6. ja 13. viikon jälkeen.

VKO	Elämys	M-kokemus	Osallisuus	Toimijuus	Keskiarvo
1	3	3	5	2	3,25
6	6	6	5	8	6,25
13	9	9	9	9	9

 

Taulukosta näkee hyvin, miten toipumisen alussa toimijuuskokemukset ovat todella heikkoja eivätkä muutkaan kokemuksellisuudet osallisuutta lukuun ottamatta olleet kovin korkealla. Se, mitä taulukosta ei näy, on että ensimmäisten viikkojen aikana kokemuksellisuudet menivät vuoristorataa. Osallisuuskokemukset heikkenivät sairaalasta pääsyn jälkeen selvästi, mutta elämyksiä ja merkityksellisiä kokemuksia tuli vaihtelevasti – välillä toipuminen meni eteenpäin, välillä tuli takapakkia. Toimijuuskokemukset kuitenkin nousivat hitaasti, mutta varmasti ylöspäin.

Keskiarvoisesti kokemuksellisuudet ovat nousseet aika lineaarisesti  päätyen kolmen kuukauden jälkeen lähes ’täydelliseksi’, kun vertailuna tai tavoitteena käytin kuntoutumisen onnistumista. Jos tavoitteena olisi ollut paras mahdollinen kunto, niin arvioinnit olisivat toki olleet alhaisemmat. Kokemuksellisuuksien erot toivat hyvin esiin sen, miten eri tavoin toipumisen ja kuntoutumisen voi kokea. Hyvin näkyy myös se, miten vahvasti uudet kokemukset – kävely, (kunto)pyöräily, kuntosali, hiihto ja sulkapallo – vaikuttivat kokemuksellisesti. Jos näitä kokemuksia en olisi saanut, olisivat kokemusten itsearvioinnit tietysti jääneet paljon alhaisemmiksi. Hyvät arvioinnit ovat siis suorassa suhteessa aitoihin kokemuksiini niin kuin pitääkin.

Kokemuksellisuusarvioinnin idea on siinä, että ilman kokemusten erittelyä päällimmäisiksi kokemuksiksi olisivat voineet jäädä ne ikävimmät kivun, kyvyttömyyden ja epätoivon kokemukset tai vaihtoehtoisesti epärealistiset hyvän olon tunteet siitä, että sai muutaman hassun askeleen otettua. Pitkäjänteinen erilaisten kokemusten seuranta toi esille hyvin myös sen, että päällimmäisten elämysten lisäksi nuo muut kokemuksellisuuksien muodot ovat itse asiassa tärkeämpiä. Voimaantumiselle keskeistä on se, että oma identiteetti vahvistuu ja tässä toipumistapauksessa palautuu muutettavat muuttaen entiselleen. Ilman osallisuuskokemuksia voimaantuminen voisi jäädä ohueksi ja ilman toimijuuskokemuksia ei syntyisi uskoa kuntoutumiseen. Seuraava taulukkoa mukaileva kuvio osoittaa hyvin, miten eri kokemuksellisuudet kehittyivät toipumiseni ja kuntoutumiseni aikana.

Kuvio:  Kokemuksellisuuksien itsearvioinnit  1., 6. ja 13. viikon jälkeen.

Kuntoutuminen toimijuuden kehittymisen näkökulmasta

Vaikka edellä puhuin toimijuuskokemuksista, niin toimijuus on vielä laajempi termi, joka voi pitää sisällään monenlaisia asioita, jotka vahvistavat yksilöä. Toimijuuden osa-alueet voi myös jakaa ns. modaliteetteihin, joiden avulla voi arvioida sitä, miten esimerkiksi asetetut tavoitteet voi saavuttaa. Kun asetin itselleni kuntoutumistavoitteen, niin se ei tietenkään ollut mikään yksinkertainen tai yksiselitteinen asia. Tavoitteen saavuttaminen vaati ainakin halua, osaamista, voimista ja kykenemistä.

Jos en olisi aidosti halunnut toipumista tai kuntoutumista, niin olisinko käyttänyt siihen aikaa ja energiaa, olisinko kestänyt kipua ja toivottomuuden tunteita? Tuskinpa. Mutta vaikka olisin halunnut kuinka kovasti toipumista, niin jos en olisi osannut kuntouttaa itseäni tai jos en olisi jostakin syystä kyennyt kuntouttaa itseäni? En varmaankaan. Seuraavassa arvioin sitä, miten oma toimijuuteni kehittyi valittujen toimijuuden modaliteettien suunnassa.

Taulukko: Toimijuuden modaliteettien itsearvioinnit  1., 6. ja 13. viikon jälkeen.

VKO	Haluaminen	Osaaminen	Kykeneminen	Voiminen	Täytyminen	Tunteminen	Keskiarvo
1	6	2	2	3	3	6	3,67
6	10	8	8	7	7	7	7,83
13	10	9	9	9	9	9	9,17

 

Itsearviointi osoittaa, että halu ja tunne olivat heti leikkauksen jälkeen kohtuullisella tasolla, mutta kyky ja osaaminen lepäilivät pohjalla. Ensimmäisten viikkojen aikana eri modaliteetit nousivat eri tavoin, mutta jo kuuden viikon jälkeen olin pystynyt voimaannuttamaan itseäni aika hyvin koko repertuaarilla. Halu oli jo ihan huipussa, intoa kuntoutumiseen riitti. Kuuden viikon aikana olin myös oppinut paljon kuntoutumisesta tällaisen leikkauksen jälkeen, vaikka alussa olin aika pulassa. Kyky oli myös lisääntynyt reilusti, sen sijaan en voinut vielä tehdä lähellekään kaikkia asioita, mitä olisin halunnut. Tiesin myös, että minun täytyy kuntoutua ja tunsin sen melko tärkeäksi.

Kolme kuukautta leikkauksen jälkeen tilanne oli aika hyvä, mikä ehkä osittain johtuu myös siitä, että osasin tarkastella omaa kuntoutumistani näiden modaliteettien valossa. Tein nimittäin systemaattisestikin asioita, jotka lisäsivät toimijuuttani. Opettelin erilaisia kuntoutumiseen liittyviä asioita, kuten uusia jumppaliikkeitä. Tein itselleni rutiineja eli pakotin itseni kuntoutumaan, joka on siis modaliteettina ’täytymistä’. Kykyjä en voinut oman tahdon perusteella lisäämään ensimmäisten viikkojen aikana, kun lihaskudokset olivat vielä leikkauksen jälkeen voimattomia. Mutta kuudennen viikon jälkeen sekin onnistui paremmin.

Alku oli tässäkin suhteessa hankala, mutta tosiaan kuudennen viikon jälkeen tilanne oli jo aika hyvä. Silti arviointien nousu lähes ’tappiin’ 13. viikon jälkeen ei tullut ilman kovaa ja tietoista työtä. Kykeneminenhän tässä ei tarkoita toimintakykyäni, joka ei vielä ollut kuudennen viikon jälkeen niin korkealla tasolla kuin arvioni kykenemisestäni kuntoutumiseen. Kykenin kuitenkin kuntouttamaan itseäni varsin hyvin. Kuviosta näkee mainiosti, miten toimijuuden modaliteetit kehittyivät kolmen leikkausta seuranneen kuukauden aikana.

Taulukko: Toimijuuden modaliteettien itsearvioinnit  1., 6. ja 13. viikon jälkeen.

Toimijuuden modaliteettitarkastelun tärkein idea on mielestäni siinä, että sen avulla tavoitteisiinsa saa näkökulmia, joiden avulla toimijuuttaan voi parantaa konkreettisesti. Itselleni käytännöllisesti tärkeintä oli kehittää osaamistani ja toimia niin, että syntyi rutiineja, kykenin liikkumaan ja voin harrastaa esimerkiksi hiihtoa sellaisissa maastoissa, joissa siihen silloin kykenin. Yhtä hyvin olisin kuitenkin voinut jättää hiihtämisen väliin, kun en voinut sitä harrastaa mäkisessä maastossa. Se taas olisi ainakin hidastanut kuntoutumistani.

Yhteenvetoa

Kolme kuukautta leikkauksen jälkeen eli omassa tapauksessani sairausloman päättymisen ajankohtana kuntoutumiseni oli hyvässä vaiheessa. Tärkeintä on se, että lonkan liikkuvuus oli erinomainen eikä kipuja juurikaan ollut. Hiukan lonkka ’lonksuu’, kun seison yhdellä jalalla pienessä kyykyssä. Lihakset eivät varmaan vielä jaksa pitää luustoa tasapainossa. Kipuja tulee normaalia enemmän liiasta istumisesta – pitkät automatkat aiheuttavat lihas- ja hermosärkyjä. Mutta muuten olo on lähes kivutonta.

Lonkan ja –itse asiassa koko alavartalon – fyysinen paraneminen on mahdollistanut sen, että olen voinut harjoittaa itselleni rakkaita liikuntamuotoja, kuten hiihtoa, pyöräilyä, kävelyä ja jopa sulkapalloa. Juokseminen tai pomppiminen ei vielä kolmen kuukauden jälkeen onnistu eikä olisi varmaan vielä järkevääkään rasittaa leikkauskohtaa tärähtävillä liikkeillä. Tanssiminen tosin ennakoi sitä, että kohta kykenen jo juoksemaankin.

Toimintakyvyn eri näkökulmista katsottuna tilanne on jo hyvä, vaikka en vielä ole täysipäiväisesti töissä ollutkaan. Olen kuitenkin pitänyt yhteyttä ystäviini, peli- ja työkavereihini säännöllisesti, joten tunnen sosiaalisen toimintakykynikin parantuneen leikkauksen jälkeisestä ajasta alkaen oikein hyväksi.  Luonnosta nauttiminen hiihtäen on varmastikin vaikuttanut edullisesti sekä fyysiseen että psyykkiseen toimintakykyyn – kokemuksellisesta toimintakyvystä puhumattakaan. Luulen myös, että blogien kirjoittaminen on auttanut toipumisessa ja kuntoutuksessa yllättävän paljon.

Kokemuksellisesti tilanne on myös yllättävän hyvä, vaikka en vielä ole päässyt tekemään kaikkia asioita, joita olisin halunnut. Minulle tärkeä jalkapallo ja juokseminen loistavat vielä pitkään poissaolollaan. Olen kuitenkin voinut kompensoida näitä kokemuksellisia puutteita muilla lajeilla ja nauttimalla kuntoutumisesta ja esimerkiksi uusista ’jumppaohjelmistani’. Oma identiteettini on vielä kokemuksellisesti hakuvaiheessa, koska en tiedä tarkalleen, mihin tulen pystymään ja mitä voin tulevaisuudessa itseltäni odottaa. Blogikirjoittelu on tässäkin suhteessa ollut tärkeää, sillä se on tarjonnut puuttuvia toimijuuden kokemuksia.

Toimijuuttani tarkastelin edellä suhteessa realistisiin odotuksiin, jotka olen itse asiassa ylittänyt. En olisi esimerkiksi uskonut voivani (luistelu)hiihtää melkein täydellisesti jo reilun kahden kuukauden jälkeen leikkauksesta. Halu kuntoutumiseen on kova, ja olen oppinut todella paljon tämän koko prosessin aikana itsestäni, ruumiillisuudestani – kivuistani, liikkumisestani ja niihin suhtautumisestani. Kykyni tehdä asioita ei ole vielä täydellistä, jos vertauskohtana olisi aivan terve ihminen. Olen myös pystynyt tekemään kuntoutumisestani itselleni positiivisen velvollisuuden, joka on minulle myös tunnetasolla tärkeää.

Nämä edellä mainitut asiathan eivät ole ihan itsestään selviä, vaikka voisi luulla. Olen hyvin monta kertaa joutunut taistelemaan kipuja ja kykenemättömyyttä vastaan. On ollut turhauttavia tunteita, kun jokin aiemmin helposti sujunut asia ei ota luistaakseen. Silloin on ollut hyötyä siitä, että tämän dokumentaation avulla olen nähnyt, että edistymistä on tapahtunut ja olen uskaltanut tehdä myös tavoitteita tulevaisuutta ajatellen. Ne kummatkin ovat antaneet voimia jatkaa kivun, turhautumisen ja väsymisen yli.

Ehkä tässä on jäänytkin liian vähälle se, että leikkauksen jälkeen olen tarvinnut enemmän palautumisaikaa rasituksesta oli se sitten fyysistä, psyykkistä tai sosiaalista.  Luulen, että tämä jatkuu vielä pitkään, sillä on selvää, että leikkaus on vaikuttanut monella eri tavalla koko ihmiseen. Hidas kudosten toipuminen ja sopeutuminen uuteen tilanteeseen, esimerkiksi uuteen, ulkopuoliseen proteesiin, ei tapahdu nopeasti. Vaikka suoranaisia kipuja ei olisikaan, elimistö työskentelee rasituksessa silti suuremmalla teholla kuin aiemmin ja toisaalta lepo ei virkistä ja palauta niin paljon kuin tavallisesti.

Kaiken kaikkiaan kuntoutumistilanteeni on hyvä ellei erinomainen. Tästä on hyvä jatkaa ja aloittaa työnteko, joka asettaa sitten omat haasteensa kuntoutumiselle.

 

 

 

 

 

Näissä blogeissa teen yhteenvetoa kisoista ja esittelen neljän vuoden takaisten kisojen aikana kirjoittamiani ajatuksia suomalaisen jalkapallon kehittämisestä. Näiden kisojen anti jää vielä syvemmin tarkastelematta, mutta sen aika tullee syksyllä, kun on nähty, miten Huuhkajat selviävät MM-kisakarsinnoissaan. Pikku hiljaa palaudun takaisin kesäarkeen ja näissä blogeissanikin siirryn myöhemmin liikkumisen merkitysten tulkintoihin.

Maanantai, 2.7.2012, klo 23.20

EM-kisat ovat nyt ohi. Espanja voitti, niin kuin suurin osa meistä odottikin. Espanja myös näytti finaalissa suuruutensa ja jyräsi Italian pelaamalla peliä, johon minäkin viimeistään viime EM-kisoissa rakastuin. Loppuottelussa pallo pelattiin hienosti vastustajan puolustuslinjan taakse monen monta kertaa. Vaikea sanoa, miksi Espanja ei aiemmin onnistunut – halunnut tai sen ei tarvinnut? – aiemmissa peleissä näin kovin usein tekemään.

Tuollaista peliä vastaan on todella vaikea pelata – sääliksi kävi Italiaa. Varmasti yhtenä syynä oli se, että Espanjan kaiken voittaneiden tähtien oli motivoiduttava loppuotteluun muita otteluita paremmin. Muissa otteluissa Espanjalla nimittäin oli vain hävittävää, finaalissa oli myös voitettavana jotain uutta ja historialliseksi luokiteltavaa. Se voi vaikuttaa kokeneidenkin pelaajien psyykkeen niin, ettei haluta ottaa riskejä, vaan pelataan varman päälle. Loppuottelussa kuitenkin saattoi antaa mennä täysillä, koska jo pääsy finaaliin todisti Espanjan olevan riittävän kova joukkue. Yhdessä ottelussa voi aina käydä miten vain.

Syynsä oli varmaan Italiassakin, joka ei pelannut ensimmäistä puoliaikaa huonosti, mutta oli kuitenkin jotenkin ponneton ja alistunut. Espanja ’pakotti’ sen pitämään palloa, vaikka se ei tunnetusti ole ’Saapasmaan’ pelaajien ykkösosaamisalue. Nopeita vastahyökkäyksiä Italia ei juurikaan saanut aikaiseksi, koska Espanja otti tuon ’aseen’ itselleen taktisesti kypsällä pelillään. Antoi Italian tulla hiukan ylemmäs kunnes iski kiinni, riisti pallon ja lähti nopeisiin hyökkäyksiin, jos sellaiseen vain oli tilaa.

Espanjan pelaajamateriaali on tasalaatuista eli kaikki pystyvät pelaamaan samalla tavalla eli liikuttamaan palloa nopeasti yhdellä tai vain muutamalla kosketuksella. Tai oikeastaan kyse on siitä, että kaikki ovat ’läsnä’ tai ’hereillä’ koko ajan eli tulevat pelattaviksi, seuraavat herkeämättä peliä, eivätkä tee tyhmiä virheitä. Muutos hyökkäyksestä puolustukseen ja päinvastoin tapahtuu joustavasti, yhtäaikaisesti ja äärettömän nopeasti. Ainoastaan Fernando Torres ei kuulunut tähän joukkoon niistä pelaajista, jotka pääsivät käymään kentällä.

Korostan, että vaikka kyse on teknisestä taituruudesta, niin vielä enemmän se on henkisestä vireystilasta ja peliin uppoutumisesta tavalla, jossa tosiaankin ollaan läsnä hetkessä tai ajan ja liikkeen virrassa. Ilman riittävää tekniikkaa tähän ei pysty, mutta se vaatii myös yhteispelin, yhteisen ajatustavan ja pelaajien välisen luottamuksen rakentamista erittäin pitkäjänteisesti. Jos ei nyt aivan Barcelonan akatemiasta alkaen, niin pitkään kuitenkin.

Kun Espanjan peliä on näissä kisoissa arvosteltu – itsekin toivoin ’kuninkaan’ kaatamista – niin osasyy tähän ’masturbaatiofutikseksikin’ syytettyyn pelitapaan on ollut se, että joukkueesta puuttuu David Villa eikä Torres ole ollut neljän vuoden takaisessa kunnossaan. Villahan on armoton linjan taakse juoksija, jollaista ei tässä joukkueessa oikeastaan ole. Loppuottelussa toki Alba ja Fabregas kykenivät tekemään nuo villamaiset tai danialvesmaiset juoksut linjan taakse – ja pystysyötöthän Iniesta ja Xavi osaavat antaa.

Mutta entä kisat muuten: mitä muuta jäi käteen? Kansainvälisen futiksen kärki oli odotettu ja Espanjan pelitavan mahtiasema jatkui, ehkä jopa pönkittyi entisestään. Mixu Paatelaisen ’joulukuusi’ saa nyt mahdollisuutensa ellei Bosquen porukka sammuta siitä kynttilöitä heti pelin alussa.

Portugali pisti kuitenkin naapurimaansa joukkueen tiukoille aika yllättävällä taktiikalla eli puolustuslinja ylös, syöttösuunnat poikki ja oikea-aikainen yhteispeliin perustunut ’riistotaktiikka’ sai aikaan Espanjan pelin tyrehtymisen. Työtä kaihtamaton keskikentän puolustuslinja oli viedä joukkueen finaaliin, mutta kyllähän muutkin tekivät ankarasti töitä noudattaakseen sovittua taktiikkaa. Taktiikkaa, joka petti vain Ronaldon ampumattoman rankkarin kohdalla.

Sen retken kuitenkin pysäytti ’pyhä Iker’, jota en voi olla ihailematta. Täydellistä maalivahtipeliä ottelusta toiseen. Rauhallista, virheetöntä ja silti myös upeita torjuntoja silloin, kun tarvitaan. Joskus voi näyttää siltä, että korostan liikaa joukkuepelitaktiikan merkitystä enkä arvosta tähtiä. Voittoon eivät tähdet yksin voi joukkueitaan viedä, mutta Iker Casillas on hyvä esimerkki pelaajasta, jolla on todella suuri merkitys Espanjan menestykselle, vaikka joukkuekin on loistava. Ja vaihtomaalivahditkin erinomaisia.

Muista EM-kisojen tähdistä nostan muutamia itseäni miellyttäneitä pelaajia esille. Mario Balotellista pidän siksikin, ettei hän voisi Suomen kaltaisessa maassa koskaan päästä pinnalle. Hänet olisi tiputettu viimeistään 15-vuotiaana ainakin poikien maajoukkueesta – jos olisi sinne päässyt – mutta todennäköisesti seurajoukkueestaankin pois huonon käytöksen vuoksi. Luultavasti Balotelli ja Zlatan potkisivat Suomessa palloa vain MaMu-joukkueiden vuotuisessa turnauksessa. Jalkapallo ja jalkapalloihmiset ovat varmasti auttaneet näitä suuressa syrjäytymisvaarassa olleita poikia valtavasti vain siksi, että he ovat sietäneet heidän hankalia persooniaan paremmin kuin muut instituutiot ja yhteisöt.

Tämähän on meidän nuoressa jalkapallokulttuurissamme ollut vielä jonkinmoinen ongelmakohta, ettei erilaisuutta ole osattu jalostaa tähdiksi ja joukkueiksi. (Ks.Tiihonen A (2011) Mitä ”väliä” urheilemisella oikein on? – 11-15 –vuotiaat huippu-urheilun näkökulmasta. Teoksessa Salasuo M & Kangaspunta M (toim.): Hampaat irvessä.Painavia sanoja 11-15 –vuotiaiden kilpaurheilusta. Nuorisotutkimusverkosto/Nuoristotutkimusseura, verkkojulkaisuja 39, 2011, 25-31. http://www.nuorisotutkimusseura.fi/julkaisuja/hampaatirvessa.pdf)

Puolustajista vaikutuksen teki Realin vaihtomies Portugalin Fabio Coentrao, joka taisteli koko kentän pituudella mainiosti. Hän oli joka hetki läsnä ottelussa ja teki upeita nousuja. Myös Tsekin Theodor Gebre Selassie piti nimensä mukaisesti juoksemisesta kentän päästä päähän tehden myös pallon kanssa hyvää työtä. Toppareista ei oikein kukaan noussut kunnolla esiin, vaikka Realin Pepe ja Ramos pelasivatkin molemmat paremmin kuin normaalisti – ja normaalistikin on aika hyvin.

Puolustajien arvioiminen on yleensä aika hankalaa, koska huonompien joukkueiden puolustajat joutuvat tekemään väistämättä joitakin virheitä puolustuspäässä muutenhan joukkueet pääsisivät pitkälle. Olof Mellberg tai Daniel Agger olisivat voineet olla todella kovia nimiä, jos nämä naapureidemme joukkueet olisivat päässeet jatkoon.

Keskikenttämiesten pistäminen järjestykseen on yleensä helpointa, sillä jotkut pystyvät loistamaan pelintekijöinä huonommissakin joukkueissa. Kroatian Luka Modric tai Englannin Steven Gerrard pelasivat aika hyvin, mutta eiväthän he Andres Iniestan tai Andrea Pirlon vertaisia tietysti olleet.

Kehuisin näissä kisoissa myös työn raskaan raatajia eli puolustavia linkkejä, joista Sergio Busquets on filmaamisensa takia saanut ehkä liian huonon maineen. Mutta oikeastihan hän on aina siellä missä tapahtuu. Xabi Alonso ei päässyt yhtä ottelua lukuun ottamatta mielestäni omalle tasolleen tai oikeammin: hänellä ei ole Espanjan joukkueessa oikein selvää roolia. Portugalin näkymätön kolmikko Meireles, Varela ja Veloso tekivät melkein ihmeen eli hyydyttivät Espanjan keskikentän. Maininnan arvoinen teko.

Uusia tähtiä ei valitettavasti paljon syttynyt tuikkimaan ellei Balotellia sellaiseksi lasketa. Edes Saksan nuoresta joukkueesta ei sellaista oikein saa esille. Ehkä nämä kisat olivatkin yhden loistavan pelaajasukupolven ainakin melkein viimeiset kisat huipulla. Jonkin uuden aikakauden alkamiseksi ehkä tarvitaankin ihan uusia pelaajatyyppejäkin. Kyllähän Espanjan pelitapa vaati sen, että Iniestan, Xavin tai David Silvan kaltaisista heikoista ja pienistä miehistä tehtiin joukkue, joka pelasi jalkapalloa aika lailla eri tavoin kuin aiemmin oli totuttu.

Henkilökohtaisesti heikkona ja pienenä miehenä olisin reilu kolmekymmentä vuotta sitten oikein mielelläni nähnyt esikuvanani tuon kolmikon ja koko Espanjan pikkumiesten armeijan. Päinvastoin sain kuulla valmentajilta haukkuja ’kikkailustani’ ja liian mielikuvituksellisista syötöistäni, jos ne eivät joskus onnistuneet. Isotkin miehet oppivat tekniikkaa, syöttötaitoa ja liikkumista, mutta eivät kuitenkaan vielä näissä kisoissa pärjänneet pienille.

Itse veikkasin Fernando Llorentea kisojen maalikuninkaaksi, sillä kuvittelin Espanjankin tarvitsevan yhden ison ja taitavan pelaajan hyökkäyspäähän. Voi olla, että Llorenten avulla he olisivat olleet vieläkin parempia, mutta sitä emme nyt voi tietää. Vicente del Bosquenkin valmentamisessa olisi mielestäni ollut tässä suhteessa parannettavaa.

Mutta annan sen nyt kuitenkin anteeksi – MM-kisoissa näkisin jo vähän isompiakin poikia Espanjan joukkueessa. Eihän ole reilua, että me pienet ruletamme liian pitkään. Onhan suvaitsevaisuus erilaisuutta kohtaan jalkapallomaailman keskeinen periaate…

Tiistai, 3. heinäkuuta, 2012, klo 23.45

EM-kisat ovat ohi ja sen huomaa. Kävin pikku lenkillä ja se pisti keuhkot puuskuttamaan. Toisaalta jalat kestivät hyvin. Olen jo potkinut palloakin aitan seinään kummallakin jalalla. Futisblogini jatkuu vielä jonkin aikaa, sillä jäljellä on vielä neljän vuoden takaisten kisojen aikana tekemäni analyysin pari viimeistä lukua. Aion myös tehdä yhteenvedon näistä kisoista ja miettiä niiden antia suomalaiselle jalkapallolle. Sen ajankohtaa en vielä uskalla luvata. Tässä kuitenkin aiemmin esittämäni arvioinnin (24.6.2012, postauksessa 27.6.2012) tulkintaa.

Mitä arvioinneista opimme?

Taulukoiden kaikkien taustatekijöiden läpikäyminen olisi erittäin kiinnostavaa, mutta artikkelin tavoitteiden kannalta nostan esiin asioita, joiden kehittämisen avulla Suomen A-maajoukkueen tavoite pelata lähes jatkuvasti arvoturnauksissa voisi parhaiten toteutua.

Pelaajien osaamiset

Arviointini mukaan suomalaiset pelaajat jäävät jälkeen sekä taktisessa että psyykkisessä osaamisessa sellaisista joukkueista, jotka ovat pärjänneet arvoturnauksissa. Suomi ei kalpene tekniikassa eikä fysiikassa esimerkiksi Kreikan rinnalla, mutta joukkue oli neljä vuotta sitten – ja osin vieläkin – taktisesti ja henkisesti paljon Suomea parempi. Ongelma on onneksi voitettavissa, koska lähtökohtaisesti suomalaisten on käsittääkseni paljon helpompi omaksua joukkuepelitaktiikoita kuin esimerkiksi kreikkalaisten.

Henkisen vahvuuden ja osaamisen hankinta toki vaatii myös konkreetteja hyviä kokemuksia, jotka vahvistavat henkistä kanttia, mutta osa siitä on myös opittavissa ja hankittavissa esimerkiksi tukea ja luottamusta lisäävillä toimilla – hyvät valmistautumiset otteluihin ja turnauksiin, luottamus valmentajan ja pelaajien ja liiton kesken jne.

Teknisen osaamisen kehittäminen on tietysti pidempi projekti, mutta supertähtiäkin voi jalkapallossa syntyä nopeasti – usein melko keskitasoinen pelaaja nousee arvoturnauksessa tasolle, jossa häntä voi pitää supertähtenä. Esimerkkeinä olkoon Jevgeni Arshavin tai Xavi tai jopa Iker Casillas (ensimmäisessä, yllättävässä turnauksessaan). Mutta, kuten jo kirjoitettu, yhä useammin A-maajoukkueitten menestys perustuu hyvälle taktiselle joukkuepelaamiselle eikä yksittäisille tähdille. Ja tähtienkin on noudatettava yhteistä taktiikkaa yhä tiukemmin.

Yhteenvetona voi sanoa, että A-maajoukkueen pelaajien osaamiseen voivat vaikuttaa yllättävän paljonkin maajoukkueen valmentaja ja Palloliitto, vaikka voisi kuvitella, että pelaajien osaaminen on kiinni vain seuroissa tai perheissä tehtävästä työstä. Nostin tähän perheen ja läheiset yhdeksi arvioitavaksi kohteeksi, koska se on yhä tärkeämpi tekijä huippu-urheilussa ja esimerkiksi yksilölajeissa ei voitaisi edes ajatella, että perheitä ei integroitaisi jollakin tavalla mukaan toimintaan. Jalkapallossa tämä puoli on käsittääkseni melko lailla lapsenkengissään. Syynsä on silläkin, että taktista ja psyykkistä tai itse asiassa psykososiaalista valmennusta ei tutkita, siitä ei ole paljonkaan oppimateriaalia tai opetusta. 

Vertailussa eri maiden kesken kiinnittää huomion tietysti se, että kokonaisvaltainen tarkastelu nostaa Saksan ja Ruotsin sekä Espanjan ja siihen ryhmään kuuluvien maiden pelaajien rinnalle tai ohikin ja taitavat afrikkalaiset tai Balkanin alueen pelaajat jäävät niistä paljon jälkeen. Kysehän on juuri tästä: toiset ovat ikään kuin ylisuorittajia ja toiset alisuorittajia. Toisin päin ajateltuna voidaan tulevaisuus nähdä myös niin, että juuri Afrikan ja Balkanin – sekä myös Suomen – joukkueilla ja pelaajilla on runsaasti potentiaalia kehittyä huipulle, kun taas Saksa ja Ruotsi ottavat irti kaiken tehon, minkä ”koneestaan” saavat. 

Valmennukselliset tekijät

Keskeisimmät havainnot valmennuksesta lienevät seuraavat: valmentajien ja oman pelitavan ja –taktiikan merkitys on viime vuosina noussut selvästi. Julkisuudessa puhutaan paljon ”puolustuksen kautta” pelaamisesta, jolla tarkoitetaan sitä, että menestyvän joukkueen tulee puolustaa joko koko joukkueella tai ainakin se on taktisesti ja henkisesti tärkeä asia. Silti ajatus on hiukan ristiriitainen, sillä monet menestyvät joukkueet lähtevät pelin hallinnasta ja vielä suurempi osa sen kontrolloinnista.

Itse en käyttäisi termiä ”puolustuksen kautta”, koska silloin myös hyökkäys ja aggressiivinen karvauspelikin lasketaan puolustukseksi ajatuksella ”hyökkäys on paras puolustus”. EM-kisoissakin tehtiin paljon maaleja ja kaiken lisäksi yllättävästi eli murrettiin hyvät puolustukset panostamalla mielikuvitukselliseen ja – mikä tärkeintä rohkeaan, hyökkäysalueella tai sen osalla miesylivoimia tuottavaan pelitaktiikkaan. 

Myös erilaiset kenttäryhmitykset tukevat ajatusta siitä, että taktiikoilla on yhä tärkeämpi merkitys nykyjalkapallossa. Tärkeitä termejä ovat kohtaamisen alue, jolla tarkoitan sitä, millä alueella aiotaan riistää pallo vastustajalta. Tämä myös antaa lähtökohdan omalle hyökkäyspelille. Ja tästähän siis puhutaan silloinkin, kun käytetään termiä 2-suunnan pelaaminen. On siis osattava puolustaa – peittää ja riistää – ja lähteä nopeasti hyökkäyksiin, joissa pyritään saamaan aikaan miesylivoimia tietyille alueille tai saada palloa tyhjiin tiloihin.

Tämä puolustuslinjan taakse pelaaminenhan oli yksi ”vanha uutuus”, jonka Espanja esitteli EM-kisoissa. Erittäin vaikea pelitaktiikka, joka onnistuu vain joukkueelta, joka kykenee hallitsemaan hyvin keskikenttää, jotta äärimmäisen tarkasti ajoitetut ja osoitetut syötöt pystyy oikea-aikainen ja rohkea hyökkääjä vastaanottamaan. (Huom. vuoden 2012 kisoissa Espanja pelasi näin oikeastaan vain loppuottelussa Italiaa vastaan).

Oma pelitapa on ”mantra”, jolla tänä päivänä pärjää hyvin pitkälle – Saksa loppuotteluun, Venäjä välieriin, Kreikka neljä vuotta sitten mestariksi. Toisaalta Italia, Ruotsi tai Tsekki eivät pärjänneet kovin hyvin, vaikka niillä varsin hioutuneet omat pelitavat ovatkin. Oma pelitapa onkin sitä tärkeämpi, mitä huonompi pelaajamateriaali joukkueella on, vaikka huipuillakin se täytyy olla. Toisaalta omaa pelitapaa vieläkin tärkeämpää on kyky pelitaktiikan variointiin, minkä Espanja ja Turkki osasi, Hollanti esimerkiksi ei.

Espanjan valmentaja Aragones kykeni tekemään taktisen siirron – yleensä pelaajavaihdon avulla – ennen kuin hänet oli siihen pakotettu ja hetkellä, jolloin siirto ehti vaikuttaa Espanjan peliin. Useinhan vaihdot tehdään liian myöhään eikä uutta taktiikkaa ehditä toteuttamaan. Saksahan oli tästä loppuottelussa karmaiseva esimerkki – siirrot tehtiin liian myöhään eikä niistä seurannut mitään muutosta kentällä. Voi tietysti olla, että he eivät yksinkertaisesti kyenneet tekemään muutosta, vaikka tarkoitus olisi ollutkin. 

Tärkeä tekijä nykyään on myös se, miten joukkueet voivat valmistautua arvokisoihin, mutta myös yksittäisiin otteluihin. Kun huippuseurat ja –pelaajat ovat kiinni seurojen erilaisissa liigoissa, niin maajoukkueet voivat kärsiä. Tämä tietysti voi tehdä sen, että maajoukkuetasolla nykyään pärjäävät sellaisetkin joukkueet, joiden pelaajat eivät pelaa huippuseuroissa. A-maajoukkueet ehtivät ja jaksavat harjoitella yhdessä ja pelaajille on tärkeää näyttää osaamisensa juuri maajoukkueissa. Tämä kehityshän on aika tuttua myös jääkiekosta ja muistakin ammattilaisjoukkuepeleistä. Se tietysti lisää Suomen mahdollisuuksia jalkapallossakin.

Jos sitten ajatellaan, miten asioihin voi vaikuttaa, niin tämä osio näyttää SPL:n ja A-maajoukkueen valmentajan osalta aika hyvältä. Kaikkiin tekijöihin voi vaikuttaa aika nopeallakin aikataululla, sen on osoittanut vaikkapa Guus Hiddink eri maiden valmentajana toimiessaan, vaikka parempia esimerkkejä ovatkin ne, jotka ovat toimineet pitkään jonkun tietyn maan päävalmentajana. Tai joissa on tietty yleisesti hyväksytty peruskäsitys siitä, minkälaista A-maajoukkueen pelin pitää olla.

Tärkeää ei tietenkään ole pelkkä pelitapa, vaan se, että tuo pelitapa on menestystä tuova. Piintynyt pelitapa voi olla myös suorin tie turmioon, josta ehkä Englanti on ollut paras esimerkki. Stig-Göran Eriksonhan toi uuden, menestystä tuovan pelitavan vanhan loppuun käytetyn tilalle. Valitettavasti Eriksonin uudistusten ei annettu kehittyä riittävän pitkälle. 

Valmennuksen yleinen taso ei Suomessa ole heikko, mutta ehkä juuri näissä edellä mainituissa tekijöissä on parannettavaa. Psykososiaaliskulttuuristen tekijöiden merkitys lisääntyy sitä mukaa, kun peli muuttuu taktisesti vaativammaksi. Tällöin psyykkiset, tiedolliset ja sosiaaliset tekijät nousevat arvoonsa. Taktiikkaan on esimerkiksi luotettava, vaikka se ei tuntuisi itselle sopivankaan tai vaikka se ei heti tuottaisi tulosta. Syy alueen välttävään osaamiseen ei ole pelkästään Palloliitossa, vaan alan osaaminen on Suomessa – itse asiassa tutkimuksen tasolla muuallakin – aika heikkoa. Selvästi siis alue, jota kehittämällä Suomi voisi saada myös kilpailuetua muihin maihin. 

Ja valmennuksen tasoonhan Palloliitto voi ehkä kaikkein eniten vaikuttaa – se on urheilujärjestöjen yksi keskeisimpiä tehtäviä. Itse lisäisin voimakkaasti yhteistyötä alan tutkijoiden kanssa ja ottaisin rohkeasti oppia muista lajeista. Suomalainen valmennustietous on sinänsä aika korkeatasoista ja menestystä saavutetaan laajalla rintamalla juuri korkeatasoisen valmennuksen ansiosta. Valmennuksen taso ei tosin ole kiinni vain laadusta, vaan myös määrästä, jolloin liiton, alueiden ja seurojen merkitys lisääntyy. Junioreiden valmennusosaamisen nostamisessa on monia muitakin keinoja kuin liiton kurssit. 

Valmennuksen taustat

Pelaajamateriaalilla käsitän tässä kohdassa laajempaa pelaajamateriaalia kuin mistä A-maajoukkue valitaan, mutta en kuitenkaan koko maan pelaajistoa. Ajattelen, että maassa täytyy olla riittävä määrä tasokkaita pelaajia, joista valitaan maajoukkueet, mutta myös niin, että riittävää kilpailua pelaajien kesken syntyy. Jos aikuispelaajat luokiteltaisiin viisiportaisella asteikolla, niin menestyvässä maajoukkueessa täytyisi olla 2-4 viitosluokan pelaajaa ja loppujen tulisi olla hyvää nelosen tasoa mukaan lukien vaihtopelaajat.

Seuraavassa kategoriassa joukkueessa voi olla vain neloskategorian pelaajia ja vaihdossa muutama kolmoskategorian pelaaja. Suomen maajoukkueessa on itse asiassa ollut pitkään kaksi viitoskategorian pelaajaa, mutta vastaavasti liian vähän neloskategorian pelaajia ja liikaa kolmoskategorian pelaajia. Viime vuosina ei ole tainnut olla enää yhtään kakkoskategorian pelaajaa kentällä, mutta vaihtopenkillä heitäkin on voinut olla.

Jotta pelaaja nousisi tuohon toivottavaan neloskategoriaan, tulisi hänen nykyisten kriteerien mukaan pelata vakituisesti ja aika hyvinkin vähintään ’supermaiden’ kakkosliigoissa tai Hollannin, Ranskan, Venäjän, Turkin ja joidenkin muiden maiden ykkösliigoissa. Silti poikkeuksiakin löytyy ja todella monissa joukkueissa on omienkin maiden ei niin korkeatasoisten liigojen huippuja. A-maajoukkueessa tarvitaan hyviä pelaajia, joilla on kokemusta, jota voi myös saada maajoukkueessa, jos ei sitä seurajoukkueessa saa.

Kotimaisen liigan tasoon ei Palloliitolla eikä päävalmentajalla ole kovin paljon vaikutusmahdollisuuksia. Toki liitto voisi painostaa liigaa pienemmäksi, mutta sekään ei välttämättä tee liigaa paremmaksi. Sen sijaan on kaksi tekijää, jotka olen tähän nostanut, joihin Palloliitto voi paljonkin vaikuttaa. Pelaajien tuki ja nuorten motivointi ovat ehkä aika yllättäviäkin vetoja tähän muuten tuttuun listaan. Lähtökohtana on se, että Suomessa nuorten pelaajien tukeminen ja motivointi ovat oleellisia asioita, jotta saavutettaisiin tavoite, jossa tasokkaita aikuispelaajia olisi riittävästi A-maajoukkueen tarpeisiin.

Vaikka nämä asiat yleensä ajatellaan hoidettavaksi seurojen tai perheiden kautta, niin uskon, että Suomessa myös Palloliitolla voisi olla entistä aktiivisempi rooli asiassa. Perustelen asiaa seuraavasti. Suomessa jalkapallo ei ole niin merkittävä urheilulaji, että nuoret motivoituisivat ikään kuin itsestään tavoittelemaan jalkapalloilijan uraa. Jalkapalloilijoiden tukijärjestelmät ovat kehittyneet myös lajin huippumaissa ja kohderyhmänä ovat juuri 15-23 –vuotiaat, joiden uraa ja kehitystä pyritään eri tavoin tukemaan.

Murrosiässähän nuoret irtautuvat Suomessa kulttuurisesti perheiden vaikutuspiiristä ja omien kavereiden merkitys lisääntyy. Jos näissä kavereissa ei ole jalkapalloon tai edes urheiluun myönteisesti suhtautuvia, niin moni lupaava ura katkeaa tai ainakin heikkenee kehityksen kannalta ratkaisevien vuosien aikana. Tarkoituksenani ei ole rakentaa mitään sisäoppilaitossysteemiä, vaan Suomen oloihin sopivaa tukijärjestelmää.

Tavoitteena tulisi olla se, että potentiaaliset A-maajoukkuepelaajat saisivat riittävästi tukea niin, etteivät he lopettaisi – aika moni ”lahjakkuuksista” tekee nykyään senkin – vaan heidän uransa jatkuisi vaikeuksienkin jälkeen noususuuntaisesti ja tuetusti. Suomessa ei ole varaa hukata yhtään kykyä ja on yritettävä turvata riittävän suuren joukon jatkavan huippuun tähtäävästi.

Tuen ja motivoinnin keinojen ei tarvitse olla kovin raskaita eivätkä edes kalliita. Yksi mahdollisuus on Internet-pohjainen tuki, jolla tällainen ”akatemia” voisi pitää yhteyttä sekä toisiinsa että valmentajiin ja ”mentoreihin”, jotka olisivat tietysti nykyisiä tai entisiä A-maajoukkuepelaajia. Voisi ajatella, että joka ikäluokasta 200 tai vaikkapa vain 60 pelaajaa kuuluisi tällaisen tuen ja motivoinnin piiriin. Yhteiset kokoontumiset, esimerkiksi A-maaotteluihin ja erilaisiin tapaamisiin, voisivat olla arvaamaton tuki nuorille, jotka yrittävät tavoitella taivaita. Tarvitaan juniorimaajoukkueita suurempaa piiriä, jonka pelaajat harjoittelisivat määrätietoisesti, valmennuksellisesti oikein ja motivoituneesti.

Sunnuntai, 8. heinäkuuta 2012, klo 11.10

Kisoista on nyt jo viikko takana. Palautuminen arkeen ilman lähes jokailtaisia huippumatseja on onnistunut hyvin. Kesäloma omine puuhineen – mökin maalaus, erilaiset pihatyöt, lapsenlapsen kanssa matkat eläintarhaan ja muu puuhastelu – sekä oppimispäiväkirjojen arvioinnit, muutaman opinnäytetyön ohjaus ja päässä pyörivät tutkimusten ja artikkeleiden tekemiset ja kirjoittamiset tekevät päivistä täyteläisiä. On väliin mahtunut niin tyttären opiskelupaikan, oman pikku apurahan ja äidin syntymäpäivän juhlintaakin.

Mutta palataan nyt vielä futikseen hetkeksi. Täytin pallon ja potkin sitä seinään ensimmäistä kertaa leikkauksen jälkeen. Pystyin potkaisemaan kivutta myös leikatulla jalalla eivätkä liikkeeni olleet niin kömpelöitä kuin odotin. Hauskaa oli se, että alle kaksivuotias pojantytär alkoi heti matkimaan liikkeitäni. Hän jopa muutti juoksutapaansa ’jalkapallomaiseksi’ nähtyään minun kikkailevan pallolla. Ei siis ihme, että urheilu, kuten taidekin, periytyy, kun ihan pienestä asti saa malleja käyttäytymiseensä. Tosin en ole varma, oliko minun mallini erityisen hyvä tulevalle pelaajalle…

Liikkumisen ja urheilemisen merkityksellisyyteen tämäkin liittyy ja koko tämä ekskursioni jalkapallon EM-kisoihin näillä sivuilla. Vaikka kyse on vain yhdestä liikuntalajista, niin samat lainalaisuudet pätevät myös muihin lajeihin. Juttelimme tästä perjantaina moninkertaisen voimanoston suurkisamitalistin Mervi Rantamäen (ks. esim. http://www.youtube.com/watch?v=P5dXoEhQMvs) kanssa pitkään käydessäni etsimässä mahdollisia uusia urheiluvälineitä (käymme samalla salilla ja lisäksi hän on erinomainen urheiluvälinemyyjä).

Myös Mervi korosti sitä, miten tärkeää on valmennusryhmän, läheisten ja suuren yleisön tuki varsinkin pienessä lajissa, jota esimerkiksi olympiakomitea ei juurikaan tue. Epäreilulta kuulosti tässä suhteessa se, että Mervi ei ole saanut OK:n tukea valmennukseen, vaikka meriittejä on vaikka muille jakaa. Harjoittelu on tehtävä 40 viikkotyötunnin päälle. Silti tähtäimessä olivat syksyn MM-kisat, ennätys siellä, joka takaisi ehkä mitalin ja matkan World Gameseihin. Ja millä innostuksella, vaikka kyseessä ei ole enää ’pikkutyttönen’, vaan 38-vuotias kahden lapsen äiti. Olisipa jokaisella suomalaisella samanlainen palava into omaan tekemiseensä – ja ainakin jonkinlanen into liikkumiseensa!

No, siksihän näitä sivuja pidänkin, että jokaiselle löytyisi syitä ja erilaisia merkityksiä liikkumiseen ja urheilemiseen. Mervin tavoitteena tuntuivat olevan tulokset (niiden parantaminen), kisoissa menestys, mutta myös oman itsen parempi tunteminen. Vertailimme nimittäin pitkään kokemuksiamme lonkkiemme ’eriparisuudesta’ (toinen ylempänä kuin toinen), joka aiheutti minulle lonkkanivelvamman ja Merville ongelmia nostotekniikassa. Kummallekin oli tärkeää oppia sellaiset liikkeet, harjoitukset ja palautukset, jotka parantaisivat ’elämää’. Merville se merkitsee mitaleita, minulle kivuttomampaa liikkumista ja mahdollisuutta harrastaa itselleni tärkeitä liikuntalajeja.

Mutta palataanpa jalkapalloon ja itse asiassa neljän vuoden taakse ja niihin ajatuksiin, joita sain edellisten jalkapallon EM-kisojen aikaan. Silloinhan käytiin kuumaa keskustelua suomalaisen jalkapallon kehittämisestä (tosin sitä on taidettu käydä niin kauan kuin minä muistan, ja varmaan pidempäänkin), Silloinen ideani oli siirtää keskustelu Suomesta vähän kansainvälisemmäksi ja pohtia sitä, millaisin edellytyksin muualla maailmassa on päästy tuloksiin. Meillähän keskustelu oli silloin jämähtänyt yläastetasoiseksi väittelyksi siitä, pilasiko ’nuorisuomihenki’ suomalaisen huippujalkapallon vai ei.

Katse muualla maailmaan, vaikka taustaksi minulla ei juurikaan ollut tutkimustietoa, jota tällaisista(kin) aiheista onkin vähän, opetti ainakin minua. Varmaan jokaisessa maassa käydään samantapaisia keskusteluja aika ajoin – voin kuvitella, että esimerkiksi Hollannissa ja Ranskassa kiehuu taas. Ja syyllisiä etsitään; ja lehtitietojen mukaan on löydettykin. Päävalmentajat vaihtuvat kummassakin maassa, mikä ei tietysti takaa menestystä sekään, jos homma on muutenkin pielessä, mistä Ranska tai Englanti lienevät nyt ajankohtaisimmat esimerkit.

Kun Suomessa ollaan lähes Hollanti- tai ’Ajax-uskovaisia’, niin kannattaisi varmaan tutustua tarkasti siihen keskusteluun, mitä nyt Hollannissa käydään. Onkohan perustasollakin tehty virheitä, kun esimerkiksi paljon mainostettu nuori superpakki Jetro Willems ei mielestäni täyttänyt kovinkaan hyvin paikkaansa joukkueessa, jossa tosin oli paljon suurempiakin epäonnistujia. Jos kyse olisi Suomesta, niin me kuitenkin huutaisimme suureen ääneen, että juniorivalmennus on mennyt pahasti pieleen, kun se ei kykene tuon parempiin tuloksiin…

Yritän siis tässä sanoa, että a) Suomi ei ole ongelmineen yksin, b) kannattaa katsoa kriittisesti sitä, mitä maailmalta kannattaa ottaa opiksi eli miettiä, miten opit mahtavat siirtyä ja juurtua suomalaiseen järjestelmään ja kulttuuriin ja c) silti pitäisi luoda pitkäjänteinen malli, jossa jotkut osat ovat pysyviä ja luottamusta lisääviä, mutta aika suuri osa voisi olla jatkuvat oppimiset ja kehittämisen alla jopa niin, että annettaisiin monenlaisten mallien elää rinnan.

Tässä ajattelen esimerkiksi uuden huippu-urheilujohtaja Mika Kojonkosken (HS 7.7.2012) kanssa ainakin osittin samoin, kun hän korosti paikallistason tärkeyttä. Kojonkoski käytti esimerkkinään Norjaa ja sitä ’muhevaa urheilukulttuuria’, joka syntyy siitä, että seura ja koko paikallisyhteisö sponsoreita myöten tukee urheilijaa (joukkueitakin kai) huipulle asti. Samanlaista yhteisöllistä ja kulttuurista merkitysmaailmaa kuvaa mielestäni loistavasti Antti Kariston ja Pekka Laaksosen dokumentoima ja tulkitsema lahtelaisten mäkihyppääjien, ’Punapaitojen’, elämä muutama vuosikymmen sitten, kun Lahti vastaan Muu maailma mäkihyppyotttelu olisi todennäköisesti päättynyt lahtelaisten voittoon ( https://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2011/08/Microsoft-Word-325-30122011TULKINTABLOGI.pdf).

Kaikkialle ei siis kannata rakentaa sen enempää Ajax- kuin HJK-malliakaan jalkapallojunioreiden valmentamiseen, vaan pitää käyttää paikallisia resursseja ja rakentaa vahvaa merkitysmaailmaa jalkapallon ympärille. Nykyäänhän puhutaan ’brändistä’, mikä on aivan liian kapea ja haavoittuva termi käytettäväksi urheiluun, joka on sekä elämäntapaan, alakulttuuriin että vapaaehtoistoiminnan alueeseen kuuluva yhteisöllisen toiminnan muoto.

Merkitysmaailman rakentaminen ei tietenkään ole mikään helppo asia, mutta esimerkiksi Jyväskylän JJK on onnistunut siinä loistavasti, vaikka lähtökohdat olivat todella huonot. Kun aloitin liikunnan opiskelun Jyväskylässä 30 vuotta sitten, kaupungissa oli kolme mestaruussarjassa pelaavaa pesäpallojoukkuetta ja jalkapallojoukkue 2-divarissa. Mikkeliläisen jaliskaupungin ’ylijäämänäkin’ olin yhtäkkiä Jyväskylässä huipputasoa. Futista oli melkein mahdoton arvostaa sen ajan Jyväskylässä.

Nykyinen ’buumi’ on rakennettu sekä pitkäjänteisellä juniorityöllä että innovatiivisella ja innostuneella hulluudella, jossa on toki koko ajan ollut vahva ’hyvän yhteisöllisyyden’ leima. Jalkapallo on siellä ’hyvän’ asialla. Tämä olisi muuallakin tärkeä muistaa, että jalkapallo ei kurkota vain ylöspäin menestykseen ja kansainvälisille kentille, vaan myös sivuille ja alaspäin eli yhteisöön, perheisiin ja tulevaisuuteen. Oli hienoa, että JJK voitti Norjan Stabaekin, jota on Suomessa pitkään pidetty jotenkin suomalaisia parempana joukkueena ja myös Norjan liigaa parempana sarjana (mitä se ehkä onkin).

Mutta nyt siis lopulta lyhyeen yhteenvetoon neljän vuoden takaa…

Yhteenvetoa

Asetin tavoitteeksi analysoida Suomen A-maajoukkueen menestyksen kohottamiseksi tarvittavia tekijöitä ja esittää oman ehdotuksen niiksi toimiksi, jotka voivat tuota pitkään odotettua menestystä parhaiten tukea. Olen käynyt edellä läpi niin eri jalkapallojärjestelmien vahvuuksia kuin heikkouksia eri menestykseen vaikuttavien tekijöiden suhteen. Olen myös arvioinut suomalaisen jalkapallojärjestelmän vahvuuksia ja heikkouksia suhteessa muihin järjestelmiin ja osin olen myös keskustellut muun suomalaisen huippu-urheilun valmennuksen kanssa.

Tavoitteena on ollut löytää ne tekijät, joilla parhaiten ja tehokkaimmin kehitettäisiin A-maajoukkuettamme. Osa tekijöistä voidaan toteuttaa nopeastikin, osa vaatii pidemmän aikaa. Olen myös arvioinut sitä, kuka/mikä taho pystyy vaikuttamaan muutokseen, jota eri tekijöiden kohdalla tarvitaan.

Seuraavassa vielä yhteenvedonomaisesti jo edellä esittelemäni painopisteet kehittämisessä:

1. Pelaajamateriaali ja pelaajien osaamiset

• pelitaktisen osaamisen kehittäminen
• psykososiaalisen osaamisen kehittäminen

Vaikuttajana tärkein lyhyellä tähtäimellä on kulloinenkin päävalmentaja. Palloliitto voi vaikuttaa asiaan myös omien valmentajiensa, valmentajakoulutuksen, tutkimus- ja kehitysyhteistyön kanssa, jossa yhteistyökumppaneina tutkijat ja muiden lajien osaajat.

2. Valmennukselliset tekijät

• suomalaisen pelitavan kehittäminen
• kisoihin ja otteluihin valmistautumisen parantaminen

Suomalaisen pelitavan kehittäminen voi olla vaikeakin tehtävä, mutta jos lähtee tekemästäni vertailusta, niin peruselementit on löydettävissä jostakin Kreikan ja Ruotsin –pelitapojen suunnalta. Espanjan tai edes Saksan kaltaisten pelitapojen toteutukseen eivät suomalaisten pelaajien eikä kulttuurinkaan eväät riitä. Pelin hallinta huippumaita vastaan on äärettömän vaikeaa. Sen sijaan aloitteellisuus, kontrolli ja yllätyksellisyys voisivat olla elementtejä, joita Suomen A-maajoukkueen tulisi kehittää voimakkaasti, jos se aikoo päästä tavoitteisiinsa. Äärimmäisen tärkeää on se, että maajoukkue valmistautuu erittäin huolellisesti jokaiseen otteluun.

3. Valmennuksen taustat

• Nuorten kyvykkäiden pelaajien monipuolinen tukeminen ja nuorten pelaajien motivointi
• Yhteistyö Palloliiton, seurojen ja perheiden kanssa

Nämä menevät osin päällekkäin, vaikka ensin mainittu tarkoittaa16-23 –vuotiaiden tehokasta, mutta edullista tukemista niin harjoittelussa, elämässä, opiskelussa kuin urasuunnittelussakin. Tärkeintä ovat yhteisyyden luominen, mentorit ja hyvä tietämys uraan liittyvissä asioissa. Nuorten motivointi koskee myös nuorempia pelaajia, joita tulisi eri tavoin houkutella jalkapallon pariin, kehittyä siinä ja pysyä mukana mahdollisimman pitkään.

Kokonaisuuden kannalta erityisen tärkeää on saada liitto ja seurat tukemaan perheitä, koska lopultahan on kysymys siitä, että perheissä jalkapalloilijatkin kasvavat. Joukkuelajeissa on jotenkin ajateltu, että perheet ovat välttämätön paha kokonaisuuden kannalta, vaikka muissa lajeissa on erittäin hyvin huomattu, että ilman perheiden tukea ei synny huippu-urheilijoita.

Tässä esitetyt kehittämisen kohteet eivät tarkoita sitä, että jotkut muut tulisi jättää hoitamatta, päinvastoin. Niitä tulee kehittää edelleenkin aktiivisesti, mutta nämä tässä esitetyt asiat tuovat jotain uutta kokonaisuuteen ja auttavat samalla vanhoja keinoja – esimerkiksi pelaajien teknisen tai fyysisen osaamisen kehittäminen – kehittymään entisestään. Joskus yhteen tavoitteeseen päästään toisen tavoitteen toteuttamisen kautta. Motiivi harjoitteluun ja tuki uran jatkamiseen ovat varmaankin erittäin suuressa yhteydessä pelaajien tekniseen ja fyysiseen taitoon.

Ja A-maajoukkuepelaajien taktinen osaaminen eli tieto siitä, mitä kussakin tilanteessa itse teen ja muut tekevät, auttaa lisäämään kovasti mainostettua pelinopeutta. Nopeus ei ole pelkkää fysiikkaa, vaan se on ajattelun, ymmärryksen ja yhteistyön nopeutta. A-maajoukkueessa ei voi enää tehdä tuhansia toistoja, vaan taktiset kuviot rakentuvat ajatuksina, mielikuvina ja luottamuksena toisiin ja valmentajaan.

klo 12.31

Nämä kursiivilla kirjoittamani tekstit näissä EM-kisablogeissa muodostavat siis kokonaisuuden, joka on neljän vuoden takaa ja siksi kaikki niissä esitetty ei – onneksi – vastaa täysin sitä, mitä ajattelen asiasta tänä päivänä. Täytyy kai minunkin kehittyä ajattelussani!

Tarkoitukseni oli kirjoittaa heti EM-kisojen jälkeen päivitetty versio suomalaisen jalkapallon kehittämisestä, mutta nyt huomaan, että ajatukseni ei tule toteutumaan. Täytyy antaa uusien havaintojen muhia vielä jonkun aikaa. Ehkä syksyn MM-karsintojen jälkeen on otollinen aika palata asiaan, kun näemme, miten Mixun Huuhkajat selviävät karsintapeleistä ja voiko ’joulukuusta’ alkaa koristelemaan vai pitääkö kuiva ranka heittää menemään jo ennen joulua…

Siihen asti jalkapallon ystävien kannattaa kannattaa omaa joukkuettaan ja omaa pelaajaansa. Miksei muuten jalkapallossa ole otettu pesäpallosta enemmän oppia, sillä siellähän melkein jokainen pelaaja on jonkin paikallisen yrityksen tukema? Ainoastaan Mikkelin Palloilijoilla olen nähnyt tällaista käytäntöä ja jotkut seurat ovat myyneet ’kulmansa’ ja Puotinkylän Valtti myi myös tekonurmensa neliön erissä. Kaikki hyvät innovaatiot ovat tarpeen, että merkitykselliset siteet vahvistuisivat urheilijoiden, joukkueiden ja paikallisyhteisön välillä.

Tästä lähtien seurailen taas enemmän sekä (omaa) liikkumistani kesälomalla ja teen kuntoutusarviointia. Mutta toki kommentoin myös ajankohtaisia liikunta- ja urheilumaailman asioita aina, kun siihen on aihetta. Liikunnan ja urheilun maailmahan on täynnä merkityksiä, jotka kiinnostavat liikuntasosiologia.

Ai niin, minähän osallistuin myös EM-kisaveikkaukseen tavoistani poiketen. Onnistuinkin omasta mielestäni aika hyvin arvaamaan pärjääjiä. Loppuotteluun veikkasin ’varmaa’ eli Espanjaa, mutta jokeriksi nostin Englannin, mikä ei sitten toiminut. Maalikuninkaaksikin veikkasin yllättäjää, jotta voisin näin parantaa asemiani arvauksessa, joka siis ainakin joiltakin osin perustuu sattumaan ja yllätyksiin. Suosikkini Llorente ei sitten päässyt edes kentälle, mutta melkein yhtä suuri yllätys toki oli se, että Fernando Torres voitti tuon kisan. Onnea hänelle, sillä sitä hän oikeasti tarvitsikin surkeiden vuosien jälkeen.

Veikkausrinkimme voittaja oli sekin suuri yllätys, mikä kertonee jalkapallon olevan edelleenkin ennakoimaton maailma, jossa tieto ja tunne tekevät ristiinpölytyksiään ovelasti. Kisan voittaja oli nimittäin Chelsea –niminen koira! Näin siis mustekalojen ja muiden eläinmaailman ennustajien lisäksi koira on osoittautunut futisasiantuntijaksi ja vieläpä ennen kisoja tehdyssä veikkauksessa. Kärjessä olivat myös nuori ja keski-ikäinen nainen sekö juniori, mikä ei mairittele suurimpana ryhmänä olleiden keski-ikäisten miesten osaamista veikkauksen saralla.

Mutta tämä juuri tekee jalkapallosta niin rakastetun pelin; kuka tahansa voi olla asiantuntija, vaikka ei itseään sellaiseksi lukisikaan (näin ymmärsin lukemistani sähkäpostiviesteistä; tämä ei siis tarkoita sitä, etteivätkö naiset voisi olla asiantuntijoita). Kissaihmisenä en osaa vielä luokitella koiran voittoa kovin tarkasti mihinkään kategoriaan. Ihmiset on helppo päihittää, mutta entä jos olisin pistänyt kissani naukumaan veikkauksia?