Näissä blogeissani saadaan neljä parasta joukkuetta selville. Pelejä seurataan välillä tarkalla silmällä, väliin kauempaa. Suomalaista jalkapalloa kehitetään analysoimalla suomalaisen jalkapallon kehityspiirteitä ja –tekijöitä vertaamalla eri tekijöitä muun maailman vastaaviin.
Lauantai, 23. kesäkuuta 2012, klo 9.50
Jalkapallo ei ole koko elämä minullekaan, ei ole ollutkaan kuin muutaman vuoden nuoruudessani. No, ei ihan koko elämä silloinkaan. Erittäin tärkeä osa kuitenkin. Yksi lukioikäisen nuoren miehen identiteetin rakennuspuistahan se tietenkin oli. Piti tietää, missä olisi hyvä, millä voisi maailmassa päteä. Piti myöskin olla osa jotakin joukkiota, jolla oli merkitystä, johon kuuluminen toi itsellekin lisäarvoa. Ei sitä kuitenkaan noin osannut ajatella, kaikki tapahtui kuin selkäytimestä. Silti kaikki tuo on myös totta, vaikka se olisi itselle tiedostamatontakin. Sosiologille tuo itselle tiedostamaton on kuitenkin todellista, sosiokulttuurisiin odotuksiin vastaamista.
Tämä siis selitykseksi siitä, miksi en ole blogannut melkein viikkoon, vaikka EM-kisat käyvät villeimmillään. Pelien jälkeen keskiyöllä olen ollut liian väsynyt ja päivät ovat menneet oikeiden töiden parissa. Oppimispäiväkirjojen arviointia, opinnäytteiden ohjausta ja arviointia, uusien tutkimusaineistojen hankintaa on ollut riittävästi – ja kesälomallekin jää hommaa, joka tosin on varsin antoisaa. Oman aikansa vei tietysti juhannus, matkat maan toiselle puolen, terassiremontti ja maalausurakka. Futisbloggaukseen ei ole riittänyt energiaa ja muut sosiokulttuuriset odotukset ovat olleet voimakkaampia.
Edellisen viikon Hesari-haastattelusta, josta kirjoitin viime postauksessani, ilmestyi artikkeli (http://www.hs.fi/digilehti/sunnuntai/Gooooooooool+Maaaaaaaaaali/a1340260168359), jossa painopiste oli lopulta hieman erilainen kuin haastattelua antaessani kuvittelin. Vertailu muihin maihin oli artikkelissa vahvempi kuin itse ajattelin. Meidän tutkijoiden onkin joskus vaikea ymmärtää, että mediassa elää erilainen ’tarina’ todellisuudesta kuin oman alan tutkijoilla. Kaikki lehdessä kirjoitettu täytyy suhteuttaa ennalta yleisesti tiedettyyn eikä mihinkään kovin spesifiin oman alan erityistietoon.
Olisin mieluusti nähnyt lisää jalkapallokannattamisen sukupuolikulttuureista, jonka toimittaja oli nostanut juttuun mukaan. Joissakin kisoissa kommentaattoreina olivat myös ’jalkapallolesket’, jotka toivat mukaan myös arjen, jossa on elettävä, vaikka urheilu olisi kuinka tärkeää. ’Lajiniilous’, johon kuuluu kaikenlaisen faktatiedon osaaminen, on kannattamisen yksi muoto, mutta vain yksi. Erilaisia kannattajaryhmiä, -tapoja ja –tyylejä tulisi sallia ja vahvistaa, jotta futiskulttuuri kehittyisi Suomessakin…
Mutta palataan nyt kuitenkin viikon tapahtumiin ja tunnelmiin. Maanantaina Espanja voittaa Kroatian ja Italia Irlannin. Etukäteen toivoin Kroatian ja Espanjan pääsevän lohkosta jatkoon. Jälkikäteen olisin vaihtanut Espanjan Italiaan, vaikka olenkin iloinnut vuosikausia Espanjan tai oikeastaan FC Barcelonan ’uudesta jalkapallosta’, jossa yhdistyy valtavan tehokas pallonriistopeli pelinhallintaan ja painopisteiden siirtoon perustuvaan hyökkäyspeliin. Kaikelle on kuitenkin aikansa ja viime pelikausi jo näytti, että jalkapallon olisi siirryttävä uuteen vaiheeseen. Mestareiden liiga ja La Liga sen jo osoittivatkin, että katalaanien pelitaktiikka ei enää ole voittamaton doktriini.
Todennäköistä tosin on, ettei näissä kisoissa vielä synny mitään selkeästi uutta pelitapaa, vaan kuningasta vielä kumotaan ja sen taktiikkaa vastaan keksitään kuumeisesti keinoja. Tänään Ranskan uudistunut joukkue yrittää lyödä kapuloita espanjalaisten rattaisiin, mutta ei Ranska ole ainakaan vielä tuonut mitään selkeästi uutta pelitapaa kentille. Ei toki tarvitsekaan, ei jalkapallossa kovinkaan usein synny mitään samanlaista kuin minkä espanjalaiset ja katalaanit ovat saaneet aikaiseksi. Se on poikkeus ja melkein ihme, että yksi joukkue (tai kaksi) voi dominoida peliä kuin peliä, vaikka vastassa olisivat maailman parhaat pelaajat, seura- tai maajoukkueet.
Silti toivon, että Espanja ei voittaisi näitä kisoja. Toki olen toiveissani sekä perfektionisti eli parhaankin pitäisi kehittyä että ehkä myös suomalainen opportunisti – en kannata loppuun asti suosikkiani. Niin, minähän en ole kunnon fani, vaan olen aina ollut kiinnostuneempi jalkapallon pelaajatyyppien, pelitapojen ja –taktiikkojen kehittymisestä kuin jonkun yksittäisen joukkueen kannattamisesta. Ja silti: olen valtavan kiinnostunut sosiologisesti juuri tästä seurojen, joukkueiden, alakulttuurien kehittymisestä ajan kuluessa. Nytkin luen kirjaa Jonas Cederquistin kirjaa Tukholman jalkapallohistoriasta (Stockholms fotbollshistoria 1880-2010).
Kun nämä kaksi näkökulmaa yhdistää, niin ymmärtää intohimoni ja kiinnittymiseni jalkapalloon: yksittäiset tarinat pelaajista, joukkueista, seuroista kertovat myös tästä pelitaktisesta puolesta eli mikä on tausta sille, että jossakin jalkapallo ottaa tai on ottanut kehitysaskeleen, joka on vienyt koko hienoa peliä eteenpäin jopa maailmanlaajuisesti.
Palaan tähän myöhemmin, mutta nyt lienee aika palata taas neljän vuoden taakse edellisiin EM-kisoihin ja ajatuksiini suomalaisen jalkapallon silloisista kehityspiirteistä (sulkuihin olen lisäillyt tarkentavia huomioita, jotta teksti tulisi ymmärrettäväksi).
Suomalaisen jalkapallon kehityspiirteitä
Ensin lyhyt kuvaus ”Suomen mallista”. Suomen A-maajoukkue kootaan nykyään lähes täysin ulkomailla pelaavista ammattilaisista. Se näyttää olevan valintakriteerinä tärkeämpi kuin pelaajan mahdolliset ominaisuudet tai esimerkiksi hyvät pelit kotimaan liigassa tai juniorimaajoukkueissa (Mixu Paatelainen on tosin poikennut tästä ulkomaisten valmentajien dogmista ottamalla mukaan myös kotimaan liigapelaajia). Kokemus Ruotsin tai Norjan liigassa on ollut kovempi meriitti kuin erittäin hyvät otteet Suomen liigassa.
Suomen mallissa luotetaan kansainväliseen kokemukseen, mikä tarkoittaa sitä, että kaikkien potentiaalien pelaajien tulee lähteä pois Suomesta. Tämä on siis yksi lähtökohta, joka voi olla yhtä hyvin järkevä ja oikea kuin jossakin määrin yliampuvakin. Vaihtoehtoa tälle ei juuri ole, joten se on otettava yhdeksi lähtökohdaksi.
Suomalaisten A-maajoukkuepelaajien taso on noussut, jos sitä mitataan kansainvälisellä kokemuksella ja maajoukkuepelaajien pelitaidon tasaisuudella. Varsinaisia huippupelaajia on edelleen vähän ja hekin ovat vanhenemassa. Oikeastaan voikin sanoa, että kansainvälisiä huippupelaajia on tällä hetkellä Suomessa vain yksi (tarkoitin siis Sami Hyypiää).
Hyvin usein suomalainen jalkapallokeskustelu – ja miksei myös jääkiekkokeskustelu – pyörii ympyrää, jossa päivitellään valmennusjärjestelmän heikkoa kykyä tuottaa huippupelaajia. Vaikka tämä on totta suomalaisessa jääkiekossakin, niin silti Suomi voitti olympiakisoissa 2010 pronssia ohi monien sellaisten maiden, joilla ainakin suomalaisten mielestä oli parempia pelaajia (monissa muissakin maissa toki käydään tätä samaa keskustelua – omat pelaajat eivät tunnu koskaan olevan riittävän hyviä joidenkin mielestä).
Myös jalkapallossa on viime vuosinakin nähty menestyneitä maajoukkueita, joissa ei ole ollut varsinaisia maailman tähtiä. EM-kisojen 2008 parhaaksi pelaajaksi valittu Espanjan Xavi ei myöskään ollut edes kisojen direktoraatin mielestä yksilönä mikään varsinainen tähti, vaan hän ilmensi Espanjan onnistunutta taktiikkaa omalla monipuolisuudellaan ja pelattavuudellaan. Toisin sanoen huippumaidenkaan arvokkaimmat pelaajat eivät ole välttämättä niitä kaikkien arvostamia huippuja.
Suomenkaan menestys ei ole siis välttämättä kiinni siitä, että meiltä puuttuisi todellisia supertähtiä. Tämä on monestakin syystä tärkeä havainto, jos se on totta, koska silloin Suomen A-maajoukkueen menestysmahdollisuudet lisääntyvät huomattavasti. Jos taas oletetaan, että Suomen menestys on kiinni siitä, että Suomessa on vaikkapa puolen tusinaa kansainvälistä tähteä, niin keinot menestykseen ovat toisenlaiset ja kapeammat kuin jos uskotaan menestyksen tulevan myös muilla keinoin.
Näyttäisi kuitenkin siltä, että supertähdet eivät yksilöinä enää ratkaise niin paljon suurkisamenestystä, kun joukkuepelistä ja -taktiikasta on tullut yhä tärkeämpää. Kaiken lisäksi miljoonien jalkapallopelaajien maailmassa todennäköisyys sille, että Suomessa kasvaisi tai valmennettaisiin supertähti on niin pieni, että siihen tuskin kannattaa sijoittaa kaikkia pelimerkkejä. Kun edes brasilialaiset eivät voi luottaa siihen, että supertähdet tuovat automaattisesti menestystä, niin Suomessa supertähtiin tai niiden puutteeseen vetoaminen on usein vain älyllistä laiskuutta.
Suomessa tulisi kyllä ehdottomasti olla entistä enemmän tasalaatuisia, hyvää maajoukkuetasoa olevia pelaajia. Tilanne on parantunut viimeisten vuosien aikana, mutta silti A-maajoukkuekelpoisten eli hyvää kansainvälistä tasoa olevien pelaajien määrä tulisi nousta reilusti yli kahdenkymmenen. Tämä voisi olla pelaajamateriaalin osalta se kysymys, josta pitäisi puhua ja johon pitäisi pyrkiä, kun mietitään suomalaisen jalkapallovalmennuksen ja –järjestelmän kehittämistä.
Kun riittävän tason omaavien pelaajien määrä on kuitenkin pikkuhiljaa lisääntynyt, niin en olisi äärimmäisen huolestunut pikkujunioreiden valmennuksesta. Hyppäys 12-vuotiaasta A-maajoukkueeseen on huikea huipputaitavalle ja –lahjakkaalle kaverillekin – ja heitä pitäisi olla todella paljon, jotta voisimme olla varmoja uusista ”litmasista”. ”Litmasia” ei synny eikä kehity huippumaissakaan jatkuvasti, joten realistisempaa on tähdätä ”nurmeloihin” ja ”väyrysiin”. Tämä ei tarkoita sitä, etteikö lasten ja nuorten valmennuksessa olisi paljon kehitettävää, mutta on selvää, että keskustelu suomalaisen jalkapallon kehittämisestä ei saa jäädä tälle tasolle.
Suomalaiset eivät itse asiassa pärjää missään urheilulajissa huippulahjakkuuksilla, vaan hyvin ja monipuolisesti valmennetuilla yksilöillä, jotka osaavat yhä paremmin pelata joukkuepeliä erilaisilla taktiikoilla. Suomalaisen jalkapallon haaste on se, että juniorin tie kulkisi eteenpäin sekä valmennuksellisesti että muutoin tuetusti. Perheen ja erilaisten asiantuntijoiden merkitys nuorten kasvussa huipulle on noussut kaikissa lajeissa, mutta jalkapallossa tämä on erityisen tärkeää, koska valitettavan suuri osa potentiaalisista kyvyistä hukataan jo juniorivaiheessa. Mikä johtuu osin suomalaisen jalkapallokulttuurin heikosta tasosta ja laadusta.
Yhä nuorempien juniorien tasoryhmien sijaan on olemassa paljon yksinkertaisimpia keinoja tehostaa valmennusta: ylimääräiset harjoitukset innostuneimmille, vanhempien junioreiden ryhmässä tai erilaisissa akatemioissa. Ei hyvä juniori saa tarpeeksi vastusta samanikäisistä kavereista, jos hän on todella hyvä. Mikään ei kai estä hyvää ja innokasta kaveria pelaamasta ja harjoittelemasta vanhempien junioreiden kanssa?
Toki hyvät yksilö- ja varsinkin pienryhmäharjoitukset innokkaimmille tulisi organisoida seuran puolesta, mutta ei näitä lisäharjoituksia varten tarvitse koko kilpailusysteemiä muuttaa (lyhyesti: hyvä juniori saa kovia pelejä pelaamalla vanhempien junioreiden ja aikuisten kanssa eikä näitä yksilöitä varten tarvitse saman ikäisten joukkueista koota muutamaa huippujengiä, jotta nämä yksilöt kehittyisivät – muillakin elämänaloilla lahjakkuudet hyppivät luokkien yli, aloittavat yliopiston aiemmin, hakevat lisäoppia erityisjärjestelyin). Jalkapallolla on suuri kasvatuksellinen merkityksensä eritoten niille, joista ei koskaan tule aikuisiässä pelaavia.
Suomalaisessa järjestelmässä, joka perustuu lähiseuroille, on aika vaativaa saada aikaan eri tasoryhmiä ja niihin omat kilpailujärjestelmänsä aivan pienille junioreille. Pikkujuniorin tulisi siirtyä heti isompaan seuraan, joka saattaisi tyssätä harrastuksen heti alkuunsa. Tutut kaverit ja lähiympäristö ovat nekin erittäin tärkeitä nuoren jalkapalloilijan kehitykselle. Siksi yhdistelmä, jossa nuori pelaa ja harjoittelee oman seuran eri-ikäisten kanssa (jos valmennus on kohtuullisesti järjestetty) ja käy välillä huippuvalmennuksessa periodisesti olisi kehittävämpää kuin järjestellä ikäluokkiin tasojoukkueet ikävaiheessa, jossa ei vielä tiedetä kovinkaan varmasti kenestä voisi tulla hyvä.
Tarinat muutamista huippulahjakkuuksista, joita kuljetellaan maailman ääristä toiseen, ovat jopa huippupelaajien osalla erittäin harvinaisia. Paljon yleisempää on sekin, että afrikkalainen ja eteläamerikkalainen – tai ruotsalainen – köyhälistön lapsi pääsee maailman huipulle. Emme kai niitäkään halua matkia, vaikka se näyttäisi olevan tehokkain tapa kasvattaa todellisia huippuja? Kaikille Zlatanin lapsuus ja nuoruus ei kai olisi kuitenkaan sopivaa?
Mielenkiintoista on sekin, että esimerkiksi Kemi, Pietarsaari tai vaikkapa Mikkeli on tuottanut pelaajia aika hyvin A-maajoukkueeseen, vaikka ”systeemit” näissä pikkukaupungeissa eivät yllä lähellekään pääkaupunkiseudun tasoa. Teho on kuitenkin parempi kuin monella isolla ja merkittävällä jalkapallokaupungilla suhteessa harrastajamääriin ja resursseihin. Kannattaisi siis vilkaista myös kotimaahan päin, kun mietimme pelaajien kasvattamista.
Pikkupaikkakunnalla nuori lupaus päässee helpommin pelaamaan vanhemmissa ikäluokissa ja aiemmin myös miesten joukkueisiin. Sen sijaan heiltä jää kokematta junioritasojen mestaruudet ja turnausvoitot. Oma osaaminen suhteellistuu, kun pääsee kokeilemaan osaamistaan isompien, vahvempien ja nopeampien kanssa. Ja oppii näkemään työnteon tärkeyden. Sillä lahjakkuuksia on jalkapallossa niin paljon rekrytoituna pelin kimppuun, että Suomessa pääpainon täytyy ehdottomasti olla hyvässä, pitkäjänteisessä valmennuksessa ja sopivien pelien pelaamisessa. Käsittääkseni haaste on nimenomaan tällä hetkellä ikäluokissa 16-22 –vuotta. Tämä koskee myös muita lajeja kuin jalkapalloa.
Suomi pärjää jääkiekossa ja lentopallossakin oikeastaan niin hyvin kuin on järjellisesti ajatellen mahdollista, vaikka kummassakaan lajissa ei Suomessa ole varsinaisia supertähtiä. Taktinen osaaminen, sisään ajettu pelitapa ja erittäin hyvä henki ovat kuitenkin kummankin taustalla. Hyvä tuki tuossa ratkaisevassa ikävaiheessa on jalkapallossa vielä tärkeämpää kuin jääkiekossa, jossa kotimaan liiga tarjoaa jo houkuttelevan vaihtoehdon ammattilaisvaihtoehtoineen. Jalkapalloilijan urasuunnittelu on haasteellisempaa, sillä lähellekään kaikki kyvykkäät nuoret eivät voi lähteä nuorena ulkomaille.
Tässä ei ole syytä analysoida syvällisesti kaikkia elementtejä, joista on käyty keskustelua suomalaisen jalkapallon kehittämiseksi, mutta muutama sana voidaan sanoa kansallisen liigan ja A-maajoukkueen menestyksen välisestä suhteesta. Suomen pääsarja on tasoltaan, resursseiltaan ja osin tavoitteiltaankin sellainen, että se ei juurikaan tuota A-maajoukkuepelaajia.
Toki ei ole syytä aliarvioida sitä, että kuitenkin melkein kaikki A-maajoukkuepelaajat ovat pelanneet myös Suomen liigassa, vaikka vain vähän aikaa. Sieltä siis ”scoutataan” pelaajia parempiin sarjoihin, vaikka yleisöä ei kovin paljon olisikaan. Myös pelaajat itse luottavat tähän scouttaukseen, jos on uskomista tekemääni pieneen tutkimukseen yhdessä Liigajoukkueessa (Tiihonen Arto (2007) Miehisyysvalinnat jalkapalloilijan elämässä. Teoksessa Itkonen H. & Nevala A. Kuningaspelin kentät – Jalkapalloilu paikallisena ja globaalina ilmiönä. Helsinki. Gaudeamus 2007.)
Sen sijaan mielenkiintoista – ja huolestuttavaakin – oli se, että pelaajat eivät pitäneet A-maajoukkuetta tai nuorten maajoukkueita tavoitteinaan, vaikka kolmasosalla oli tavoitteena kansainvälinen ura huippuliigassa ja samoin kolmasosalla pienemmässä ulkomaan liigassa. Vaikka otos on pieni, niin se voi kertoa yleisemmästäkin suhtautumistavasta pelaajien keskuudessa, vaikka maajoukkueisiin on käsittääkseni edelleenkin tultu hyvin innostuneesti. Maajoukkueita ei kuitenkaan nähdä oman uran kannalta niin tärkeinä kuin on ehkä kuviteltu. Parantunut ”scouttaaminen”, taustojen selvitys ja agenttien suhteet ja luotettava pelaaminen liigassa tai alemmankin divisioonan joukkueessa ovatkin ehkä tärkeämpiä tekijöitä kuin yksittäiset onnistumiset maajoukkueissa?
Liigaa kuitenkin moititaan kehityksen jarruksi tai ainakaan se ei tunnu kiinnostavan yleisöä tarpeeksi. Ehkä kannattaisi ajatella, että globaaleilla markkinoilla Suomen liiga nyt kuuluu markkina-alueeseen, joka ei ole, eikä tule olemaan, riittävän kiinnostava, jotta siihen kannattaisi sijoittaa ylettömästi taloudellisia resursseja. Eikä myöskään hakata päätään seinään etsimällä syytä A-maajoukkueen menestymättömyyteen liigasta tai huonosta jalkapallokulttuurista. Se olisi myös eräänlaista luovuttamista ”suuremmille voimille”.
Realistista olisi ajatella, että Suomessa olisi muutama seura, joka kykenee etenemään kansainvälisillä areenoilla alkukierroksia pidemmälle. Tämä vaatisi varmaankin sen, että seurojen taustalle saataisiin pitkäjänteinen rahoitus ja valmennus. Se päätös taas tulee jostakin muualta kuin liigasta tai liitosta. Suuressakin maailmassa isot seurat ovat miljardöörien leikkikenttiä, miksei siis Suomessa odotettaisi samaa ihmettä eikä syyteltäisi toisiamme huonosta ”jalkapallotuotteesta”.
Jalkapallomaantieteen kannalta katsottuna voisi asiaa toki analysoida niinkin, että Suomi on ja voisi olla myös muunmaalaisten lupaavien pelaajien kasvualusta kuin suomalaisten. Suomeenhan tulee jo tällä hetkellä aika paljon pelaajia Afrikasta ja Itä-Euroopasta. Toisaalta ”jalkapallomaantiede” voisi vauhdittaa Pohjoismaiden ja vaikkapa Baltian maiden superliigan perustamista, jolloin kiinnostus suomalaisen huippuseuran omistamiseen bisnesmielessäkin lisääntyisi.
klo 22.10
Tällaista kirjoittelin siis viime EM-kisoja katsellessani, kun hahmottelin lähtökohtia suomalaisen jalkapallon kehittämiseksi. Tarina jatkuu vielä pitkästi, toivottavasti ehdin sen käydä läpi ennen kuin nämä kisat on käyty, jotta voin tehdä uuden analyysin tilanteesta nyt vuonna 2012.
Palataan kuitenkin vielä viime viikkoon. Englanti voitti Ukrainan, josta pelistä jäi mieleen tietysti Ukrainan hylätty maali, joka suhteellistaa esimerkiksi kaikki (paitsio)tuomiot kentällä. Maalituomarihan oli erinomaisesti sijoittunut ja tuntuisi ihmeelliseltä, jos hän ei olisi nähnyt menikö pallo maaliin vai ei. Se on kuitenkin videokuvan perusteella selvää, että pallo meni maaliin, vaikka kamera ei ollutkaan aivan linjalla. Entä jos se ei kuitenkaan mennyt?
Itse olen sitä mieltä, että tuomaritoiminta on yhtä lailla inhimillistä toimintaa kuin pelaaminen tai pelin seuraaminenkin. Ihminen tekee virheitä tai oikeastaan tuomari-ihminen tekee tulkintoja siitä, mikä on missäkin pelissä oikein ja mikä väärin. Ei tämän tietysti pitäisi mennä niin pitkälle, että joissakin peleissä maali hyväksytään ja joissakin peleissä ei. Vaikka näinhän tietysti jatkuvasti tapahtuu. Esimerkiksi paidasta repimistä ja paitsioita maalin lähellä vihelletään hyvin eri tavoin peleistä riippuen.
Huomasin muuten, että Howard Webb (englantilainen suosikkituomarini) teki sen, mitä olen jo pitkään toivonut eli antoi varoituksen paidasta repimisestä rangaistusalueen sisällä viheltämättä siitä rangaistuspotkua. Minusta näin pitäisi menetellä joka pelissä; paidasta repiminen vähentyisi varmasti, jos keltainen kortti lätkähtäisi niskaan. Vain murto-osa rankkarialueen paidasta repimisistä oikeuttaa rangaistuspotkuun, mutta epäurheilijamaisesta käyttäytymisestä voi varoituksen mielestäni hyvin antaa. Tekstiileissä roikkumista ei pitäisi sallia.
Ruotsi ryhdistäytyi ja kaatoi jotenkin ponnettoman Ranskan. Zlatan tekaisi upean maalin. Kasvot tuli pestyä. Silti Ruotsin peli ei oikein lähtenyt lentoon koko aikana. Zlatanin peluuttaminen kaukana kärkien takana ei myöskään oikein toiminut, vaikka ymmärränkin sen olleen sinänsä oivallisen idean, johon vastustajat eivät osanneet valmistautua. Näinhän hyvät taktikot pelinsä rakentavat.
Saksahan jätti Kreikka-pelin avauksesta pois ’syömähampaansa’ Gomezin, Podolskin ja Mullerin, mikä osoittautui hienoksi liikkeeksi. Kreikkalaiset olivat varmasti kehitelleet jippoja näitä herroja vastaan, kuten heillä oli Schweinsteigerin varalle, jota he prässäsivät alussa melko onnistuneesti. Uusia pelaajia he eivät olleet ehtineet ’opetella’, eivätkä arvanneet Klosen tulevan kärkeen. Löwille täydet pisteet taktisesta rohkeudesta. Samalla ’tulokkaat’ saivat mahdollisuutensa päästä sisään EM-kisoihin ja konkarit oivan lepotauon.
Portugali on toinen jo semifinaaleihin tiensä selvittänyt joukkue. Se onkin esittänyt tähän asti parhainta – tai ainakin nautittavinta – peliäkin. Hyökkäykset ovat rohkeita eli niihin lähtee usein riittävän suuri määrä pelaajia, jotta paikallinen ylivoima tulee mahdolliseksi. Maalintekohan vaatii hyvin usein sen, että rangaistusalueella tai sen tuntumassa on pallon lähettyvillä hyökkäävällä joukkueella ainakin yhtä paljon pelaajia kuin puolustavalla joukkueella.
Portugalin puolustuspeli on hyvin organisoitua eikä se ota turhia riskejä. Vastustajan ’maalintekoalueella’ on yleensä tosi vähän tilaa ratkaisuihin. Tähän asti Portugali on siis tehnyt hyvän vaikutuksen ja pääsy ’semeihin’ on siitä tietysti osoituksena. Neljän parhaan joukkoon pääseminen riittää yleensä osoittamaan sen, että joukkueen taso on kova.
Sunnuntai, 24. kesäkuuta 2012, klo 21.55
Englanti-Italia –ottelu alkaa upeasti, kummallakin joukkueella ehti jo olla yksi loistava maalintekopaikka. Hyökkäykset vyöryvät ainakin näin aluksi päästä päähän vaarallisina. YLEn asiantuntijat veikkasivat puolustusvoittoista taktiikkaa kummaltakin – Rooney meinaa juuri tehdä maalin – eli kovin hyvin arvaus ei Kuuselan Maralta ja Muurisen Antilta nyt onnistunut.
Ehkä mielikuvat joukkueiden pelitavoista ovat jo aikansa eläneitä. Monet kommentaattorit vetoavat Italian yhteydessä nelisenkymmentä vuotta vanhaan Catenaccioon ja Englannin pelitapaa luonnehditaan yleensä Roy Hodgsonin aiempien töiden perusteella. Yleensähän Roy on luotsannut vain keskitason joukkueita maajoukkuetasolla, joten järkeväähän se on ollut pelata ’puolustuksen kautta’.
’Puolustuksen kautta’ pelaaminen on käsite, joka pitäisikin purkaa paremmin. Itse en oikein tiedä, mitä se tarkoittaa, koska kuvausta on sovitettu niin moneen eri joukkueeseen ja eri taktiikkaan. Lievin versio lienee se, että joukkueella on tarkoitus pitää oma maali puhtaana. Se sopinee kaikkiin joukkueisiin.
Puolustuksen kautta voisi tarkoittaa myös sitä, että hyökkäykset lähtevät puolustajien pallon kierrätyksen jälkeen nousemaan ylös. Näin pelaa mm. FC Barcelona, mutta sen taktiikaksi ei tätä puolustuksen kautta muotoilua usein kuule mainittavan. Barcaan se kyllä sopisi sen vuoksi, että se on joukkue joka puolustaa hyvin aktiivisesti ja pyrkii pallon riiston erittäin nopeasti sen jälkeen, kun Barca pallon menettää.
Jo melkein kuluneeksi on tullut sanonta, että ’parkkeerataan bussi’ oman rankkarialueen ulkopuolelle eli lasketaan 8-9 pelaajaa ’pallon alle’ ja pidetään paitsiolinja varsin alhaalla. Sieltä sitten lähdetään nopeisiin vastahyökkäyksiin. Taktiikkaa on käytetty lähinnä Barcaa ja Espanjaa vastaan, joten se on liian kapea tulkinta käsitteellemme.
Nyt Englanti on kuitenkin laskenut linjansa varsin alas ja Italia saa pelin hallinnan ainakin väliaikaisesti itselleen. Ja silti Balotelli pääsee pienen ajan sisällä käytännössä linjan läpi. Ja nyt heti Welbeck on vapaassa paikassa… huikeaa peliä kahdelta joukkueelta, jotka pelaavat ’puolustuksen kautta’. Minkähänlainen tämä peli mahtaisi olla, jos emme näkisi kahta näin puolustusvoittoisesti ja tylsästi pelaavaa joukkuetta?
Leikki sikseen. Olkoon tämä kuitenkin osoitus siitä, että jotkut käsitteet ovat liian epäselviä tai monitulkintaisia kuvatakseen konkreettisesti sitä, mitä kentällä oikeasti tapahtuu. Totta kai tai tietysti (selostaja Antti Ennekarin suosikkivälisanat) pelin luonteeseen vaikuttaa aina monta eri asiaa. Pysyvä pelitapa, joka ehkä voisi olla ’puolustuksen kautta’ pelaaminen, ei kuvaa hyvin playoffs-tilannetta ja sitä, että näiden kahden joukkueen ’puolustuksen kautta’ pelaaminen merkitsee yhdistyessään peliä, jossa syntyy paljon maalitilanteita, jotka eivät ole aivan täydellisiä, vaikkakin hyviä.
Ehkä tästä ’hiusten halkomisesta’ on nyt parempi siirtyä vähän isompiin futiskuvioihin eli pohtimaan sitä, miten suomalaista jalkapalloa voitaisiin kehittää. Nyt on huomattava, että teksti on kirjoitettu neljä vuotta sitten, joten jotkut faktat ja ainakin tilannearviot ovat muutamassa vuodessa muuttuneet. Mutta nämä muutettavat muuttaen tekstiä voi vielä hyvinkin suositella luettavaksi… Puoliaika – hieno, ehkä jopa viihdyttävin tähän astisista näissä kisoissa.
Suomalaisen jalkapallon kehittäminen
On kuitenkin aika siirtyä itse asiaan eli niihin tekijöihin, joilla Suomen A-maajoukkue saataisiin ainakin lähemmäs tavoitettaan. Tällöin kyse on ennen kaikkea valmennuksellisista asioista, pelaajien ja pelin kehittämisestä. Toimijoina tärkeimmät ovat Palloliitto ja sen alueet/piirit, seurat ja joukkueet sekä perheet. Ihmisistä ehdottomasti tärkeimpiä ovat valmentajat, mutta tärkeitä ovat myös muut joukkueiden toimijat, kuten huoltajat ja joukkueidenjohtajat, vanhemmat ja yhä yleisimmiksi käyvät pelaaja-agentit. ja tarkkailijat. Valmentajia on kaikilla tasoilla ja heidän ammattitaitonsa ja kykynsä toimia omassa ympäristössään tehokkaasti ovat tärkeitä kehittämisen kohteita.
Aluksi vedetään yhteen aiemmin kirjoitettua ja lisätään siihen vielä tässä vähemmälle jäänyt arviointi tekijöistä, jotka vaikuttavat A-maajoukkueen tason nostamiseen, mutta jotka ovat joko itsestään selviä – kuten pelaajien fyysiset, tekniset, taktiset osaamiset – tai sitten asioita, jotka vaatisivat paljon laajemman käsittelyn – kuten pelitaktiikkojen tarkat analyysit – ja ovat siten tässä vain arvioinnin kohteina ilman sanallista analyysia.
Ensimmäisessä taulukossa olen arvioinut 13 eri muuttujaa, jotka vaikuttavat A-maajoukkueen menestykseen. En väitä, että siinä olisivat kaikki, mutta luulen, että siinä ovat tärkeimmät niistä, joihin voi vaikuttaa. Arviointi on toteutettu siten, että vertaan kutakin ominaisuutta viiteen eri ”jalkapallojärjestelmään”, jotka edellä nimesin tietyn maan mukaan Espanjaksi, Saksaksi, Kreikaksi, Afrikaksi ja vielä Ruotsiksi, jonka nostin tähän sen vuoksi, että se on monin tavoin lähinnä Suomea, joka tietenkin on tässä taulukossa mukana.
Taulukon tarkoituksena on osoittaa se, että eri järjestelmissä on erilaisia vahvuuksia ja heikkouksia eikä mikään järjestelmä siten ole täydellinen. Mutta sen tarkoitus on myös osoittaa se, mitä tekijöitä Suomessa pitää kehittää, voidaan kehittää ja myös tietenkin sen, mitkä asiat ovat hyvin ja mitä asioita ei yksinkertaisesti pysty kehittämään samalle tasolle kuin jossakin muualla. En väitä, että analyysini olisi miltään osin tarkka tai että se perustuisi syvälliseen tuntemukseen ko. jalkapallojärjestelmistä ja -kulttuureista. Uskon kuitenkin, että tällainenkin arviointi auttaa näkemään oman järjestelmämme kehityskohteet realistisesti. Arviointiasteikkoni on 1 (erittäin huono)… 5 (erittäin hyvä).
TAULUKKO 1: Erilaisten jalkapallon valmennusjärjestelmien vertailua keskeisten A-maajoukkueen menestykseen vaikuttavien tekijöiden suhteen. Taulukossa lihavoidut kohdat ovat yhteenlaskettuja osuuksia niiden alla olevista osatekijöistä.
| Tekijä/maat | Espanja | Saksa | Kreikka | Afrikka | Ruotsi | Suomi |
| Pelaajamateriaali (A-maaj.) | 21 | 22 | 18 | 16 | 20 | 14 |
| Tekninen osaaminen | 5 | 4 | 3 | 4 | 4 | 3 |
| Taktinen osaaminen | 4 | 5 | 5 | 2 | 5 | 3 |
| Fyysinen osaaminen | 4 | 5 | 4 | 3 | 4 | 4 |
| Psyykkinen osaaminen | 4 | 5 | 4 | 3 | 4 | 2 |
| Supertähdet | 4 | 3 | 2 | 4 | 3 | 2 |
| Valmennus | 14 | 19 | 18 | 9 | 17 | 12 |
| Oma pelitapa | 4 | 5 | 5 | 3 | 5 | 3 |
| Valmentajan osaaminen | 4 | 5 | 5 | 2 | 4 | 3 |
| Valmistautuminen kisoihin | 3 | 4 | 5 | 3 | 4 | 3 |
| Valmennuksen taso (Yleinen) | 3 | 5 | 3 | 1 | 4 | 3 |
| Valmennuksen taustat | 17 | 15 | 12 | 12 | 13 | 9 |
| Pelaajamateriaali | 5 | 4 | 2 | 4 | 3 | 2 |
| Liigan taso | 5 | 4 | 3 | 2 | 3 | 2 |
| Pelaajien tukeminen | 2 | 3 | 3 | 1 | 4 | 3 |
| Nuorten motivointi | 5 | 4 | 4 | 5 | 3 | 2 |
| YHTEENSÄ | 52 | 56 | 48 | 37 | 50 | 35 |
Kehittämisen pohjaksi on hyvä olla vertailevaa tietoa siitä, miten muut maat tai tässä tapauksessa A-maajoukkueet tietyllä tavalla ryhmiteltynä pyrkivät saavuttamaan Euroopan tai maailman huipun. Ennen kuin menen tarkemmin analysoimaan taulukkoni tietoja otan pohjaksi vielä kaksi taulukkoa, joista ensimmäisessä analysoin edellistä tarkemmin nykyjalkapallon pelitaktisia vaihtoehtoja, joista Suomenkin oma pelitapa jotenkin on löydettävä ja kehitettävä ellei sitä jo ole (valmentajan vaihdoksen takia minulla ei ole tarpeeksi materiaalia arvioida tätä ja menneisyyteen päin katsomalla ei voi ainakaan yksiselitteisesti väittää, että Suomen A-maajoukkueella olisi ollut jokin pysyvä oma pelitapa, vaan että se on vaihdellut valmentajan mukaan).
Arvioitavat kohteet ovat: oma pelitapa, jolla tarkoitan hiukan pidempään jatkunutta kehityslinjaa, joka pääpiirteissään säilyy valmentajasta riippumatta; hallinta – vastahyökkäys –arviointini perustuu sille, että karkeasti ottaen jalkapallotaktiikat voidaan jakaa hallintaan pyrkiviin (pallon hallinta, painopiste vastustajan kenttäpuoliskolla) taktiikoihin ja vastahyökkäystaktiikoihin (pallon riisto ja nopea vastahyökkäys), joista toki on monia variaatioita; joukkue – yksilö –arviointini perustuu ajatukselle siitä, miten taktiikat laaditaan eli joko hyvien yksilöiden ympärille tai sitten valmentajan näkemykselle; taktiikan vaihdoskyvyllä tarkoitan pelitavan tai –taktiikan muuttamiskykyä sekä eri otteluissa että yksittäisissä peleissä. Jälkimmäinen on edelleen varsin haasteellista ja varmaankin yksi nykyjalkapallon tärkeimpiä kehityskohteita.
Pisteitä annan taas 5…1 –asteikolla niin, että ensin mainittu puhtaimmillaan antaa viisi pistettä eli esim. hallintaan eniten pyrkivä joukkue saa viisi ja vastahyökkäyksiin eniten panostava saa yhden pisteen. Pisteet eivät ole siis mitenkään paremmuusjärjestystä osoittavia, sillä hyvä vastahyökkäysjoukkue pelaa tietysti menestyessään täydellistä peliä, kuten esimerkiksi Italia, Kreikka tai Argentiina ovat hyvin osoittaneet.
TAULUKKO 2: A-maajoukkueiden pelitaktisten tekijöiden arviointia.
| Tekijä | Espanja | Saksa | Kreikka | Afrikka | Ruotsi | Suomi |
| Oma pelitapa | 4 | 5 | 5 | 3 | 5 | 2 |
| Hallinta — vastahyökkäys | 4 | 5 | 1 | 3 | 3 | 2 |
| Joukkue — yksilö | 3 | 4 | 5 | 2 | 4 | 3 |
| Taktiikan vaihdoskyky | 5 | 3 | 2 | 3 | 3 | 2 |
| Joukkueen taktinen kypsyys | 4 | 4 | 4 | 2 | 4 | 3 |
Kolmas taulukkoni kertoo siitä, mihin asioihin Suomen Palloliitolla ja sen alueorganisaatioilla on mahdollisuus vaikuttaa, mihin A-maajoukkueen valmentajalla on mahdollisuus vaikuttaa ja mihin seuroilla on mahdollisuus vaikuttaa. Tämä on erityisen tärkeää tietoa sen vuoksi, että tiedettäisiin, kuka tai mikä organisaatio voi asioihin vaikuttaa. Kun tiedetään, mitä tulisi tehdä ja kuka/mikä sen voi tehdä, niin voimme myös aidosti kehittää kyseistä aluetta. Arvioin vielä kehittämiseen kuluvan ajan vuosina.
TAULUKKO 3: A-maajoukkueen menestykseen vaikuttavat tekijät ja ”vaikuttajat”. Arviointiasteikko 1 (vaikuttaa hyvin vähän)… 5 (vaikuttaa erittäin paljon).
| Tekijä | SPL | Päävalmentaja | Seurat | Perhe | Vuosia |
| Pelaajamateriaali (A) | 16 | 17 | 18 | 17 | |
| Tekninen osaaminen | 3 | 2 | 4 | 4 | 5-10 |
| Taktinen osaaminen | 4 | 5 | 3 | 2 | 1-5 |
| Fyysinen osaaminen | 3 | 4 | 4 | 4 | 1-5 |
| Psyykkinen osaaminen | 4 | 5 | 3 | 3 | 1-5 |
| Supertähdet | 2 | 1 | 4 | 4 | 5-10 |
| Valmennus | 17 | 16 | 10 | 8 | |
| Oma pelitapa | 4 | 5 | 2 | 1 | 1-3 |
| Valmentajan osaaminen | 4 | 5 | 1 | 0 | 2 |
| Valmistautuminen kisoihin | 4 | 4 | 3 | 4 | 0-1 |
| Valmennuksen taso (Y) | 5 | 2 | 4 | 3 | 2-5 |
| Valmennuksen taustat | 14 | 9 | 19 | 15 | |
| Pelaajamateriaali | 4 | 2 | 5 | 4 | 2-5 |
| Liigan taso | 2 | 1 | 5 | 3 | 5-10 |
| Pelaajien tukeminen | 4 | 3 | 4 | 4 | 1-5 |
| Nuorten motivointi | 4 | 3 | 5 | 4 | 2-5 |
| YHTEENSÄ | 47 | 42 | 47 | 40 |
klo 23.55
… Hurja taistelupeli jatkuu ja huipputilanteita syntyy nyt jatkuvasti varsinkin Englannin maalille. Italialla on vahva ote pelistä ja Balotelli tekee saksarin, josta olisi voinut syntyä hänelle periaatteessa jo neljäs maali tässä pelissä. Mutta tällaisessa pelissä, jossa tilanteet tulevat nopeasti eivätkä siten ole kovin helppoja, maalit voivat olla tiukassa varsinkin, kun niitä ei heti alussa saada aikaiseksi. Jännä ilmiöhän se on, että 0-0 –tilanteessa on vaikea saada aikaan maalia, mutta kun ’maalihana’ aukeaa, niin se usein lorottaa sitten pidempäänkin.
Tänään ei tunnu lorottavan, vaikka Italia hyökkää vahvasti ja tilanteita tulee solkenaan. Jatkoaikaakaan ei ole enää kuin muutama minuutti jäljellä. Rankkarikisa näyttää todennäköiseltä ja sitten pääsevätkin loistavat maalivahdit päästä esiin. Hartilla on se etu, että hän on ollut ’töissä’ koko matsin, Buffonkin on tosin tehnyt muutaman upean torjunnan.
Ja sitten mennäänkin rankkareille. Veikkaaminen lienee turhaa. Mutta minähän veikkasin Englantia mestariksi, joten… minun ei kannattaisi veikata. Parempi joukkue voitti, ja se on aina hyvä se, ettei jalkapallo olisi samanlaista kuin muu elämä eli epäoikeudenmukaista…