Ihmeellisiä sattumuksia EM-kisoissa – voiko niistä oppia jotakin? Ovatko suomalaiset futishulluja? Miksi jalkapallo on tärkeää junioreille, valmentajille ja koko Suomelle? Onko jalkapallo vain epäoikeudenmukaista leikkiä? Miten ratkaisuotteluiden henkiset otteet ja taktiset ratkaisut muuttuvat tilanteiden vaihtuessa? Mm. näihin teemoihin paneudun toisessa EM-kisapostauksessani, joissa saadaan jo kaksi alkulohkoa loppuun.  

Keskiviikko, 13. kesäkuuta 2012, klo 23.17: Outoja sattumuksia

EM-kisat eivät ole vielä pettäneet katsojaansa. Monenmoisia tunteita ja erikoisia tapahtumia on jo ehditty nähdä. Tässä muutamia viime päiviltä:

• Pikkuinen konkari – pelkäksi ikoniksi jo väitetty – Andri Shevtsenko tekee kaksi pukkausmaalia Ruotsin parhaimpien pääpelaajien Mellbergin ja Zlatanin edestä! Ikä ei ratkaise elämässä eikä urheilussa.
• Armottomat maalinsylkijät Ronaldo, Zlatan, Balotelli ja van Persie epäonnistuvat täysin vapaista paikoista maalinteossa. Turha on haukkua suomalaisia huonoiksi maalintekijöiksi tai pikku junioreja omissa otteluissaan, jos pallo ei mene ns. varmasta paikasta sisään. Tärkeämpää on mennä uudelleen ja uudelleen maalintekopaikkaan, koska vain niin huippumaalaritkin maaleja tekevät – lähellekään kaikki yritykset eivät onnistu.
• Hollannin supertähdet eivät mahdu yhtä aikaa kentälle eikä henki ole kunnossa. Se näkyy kaikessa, kun liian suuret egot ovat tyytymättömiä peliaikaansa tai pelkäävät pelipaikkansa puolesta. Turnauksissa joukkueen yhteishenki on usein se ratkaiseva tekijä.
• Saksa voittaa Hollannin, vaikka pitää palloa vain noin 40% peliajasta. Pelitavassa ja –ajatuksessa on tehty pitkä harppaus entisistä ’hallinnan’ vuosista pelitaktiikkaan, jossa maalit tehdäänkin nopeilla iskuilla vastustajan ’selustaan’. Mikään joukkue tai maa ei voi enää luottaa siihen, että vanhat konstit purevat vuodesta toiseen.

Näitä erikoisia pikku huomioita kisat pitävät paljon sisällään. Osa on vain sattumaa, mutta usein sattumista rakentuu jonkinlainen koko kisojen ajan jatkuva linja. Nostavatko kapteeni Shevtsenkon yksilösuoritukset Ukrainan joukkueen lentoon? Antaako supertähtien epäonni tilaa uusille tähdille? Voiko huono henki tai ensimmäisten otteluiden kangertelu olla vain osa ’vaikeuksien kautta voittoon’ –tarinaa? Ja löydetäänkö näiden(kin) kisojen jälkeen uusi pelitaktiikka, joka toimii vielä paremmin kuin Espanjan hallitseva taktiikka?

Näihin kysymyksiin ei voi vastata vielä, mutta ehkä jo alkulohkojen jälkeen olemme viisaampia. Sitä ennen pohdin vähän sitä, minkälainen olisi suomalainen futishulluus.

Ovatko suomalaiset oikeita futishulluja?

EM-jalkapallo kiinnostaa ihmisiä laidasta laitaan. Myös Helsingin Sanomien toimittajaa kiinnosti tietää, minkälainen Suomi ja suomalaiset olisivat, jos olisimme jalkapallohulluja. Oletin, että kysymyksen reunaehtona oli se, että futishulluinakin olisimme suomalaisia kulttuuriltamme ja mentaliteetiltamme. Mutta aluksi pohdin sitä, olemmeko jo nyt jonkin verran futishulluja?

Vastaukseni oli, että ehkä olemmekin ainakin vähän. Suomalaisethan kannustavat aika hyvin suomalaisia urheilijoita, kun he menestyvät. Jääkiekko on tietysti jalkapalloa paljon edellä liigaotteluiden katsojamäärissä, mutta Huuhkajat ovat viime aikoina saaneet stadionin täyteen, kun vähänkin merkittävämpi maaottelu on ollut kyseessä. Ja stadionille sopii noin 20 000 ihmistä enemmän kuin jääkiekkoareenoille.

Mutta mietipä tätä: seuraisivatko suomalaiset jääkiekon MM-kisoja, jos Suomi ei olisi lainkaan mukana? Epäilen suuresti. Sen sijaan yhä suurempi osa suomalaisista seuraa sekä näitä EM-kisoja että esimerkiksi Mestareiden liigaa TV:stä ja myös ravintoloissa on usein futisiltoja. Monilla työpaikoilla järjestetään nytkin epävirallisia EM-kisaveikkauksia.

Suomessa on myös monia ulkomaisten seurojen kannattajayhdistyksiä ja kansainväliset futistähdet ovat yhä tutumpia niillekin, jotka eivät jalkapalloa aktiivisesti seuraile. EM-kisojen aikaan huomaa, miten intohimoisesti monet yllättävätkin ihmiset suhtautuvat sekä jalkapalloilijoihin että joukkueisiin, joita he joko kannattavat tai inhoavat. Zlatanin tuntevat kaikki, vaikka monet eivät tiedäkään, miten vakuuttavat tilastot varsinkin mestaruuksien voittajana tuolla suulaalla ja suurella ruotsalaisella onkaan. Kirjallisuutta seuraavat ovat myös bonganneet hänen bestselleriksi nousseen elämäkertansa. Ja jalkapallohan onkin juuri kirjailijoiden suosima laji myös Suomessa; on FC Kynä ja Mukkulan kirjailijakokouksen traditionaalinen Suomi vs. Muu maailma futisottelu.

Espanja lienee suomalaisten suursuosikki, mutta kannattajia on niin Hollannilla, Saksalla, Ranskalla, Portugalilla, Italialla kuin myös Tanskalla tai Venäjällä. Eikä jalkapallon emämaa Englantikaan ole vailla kannattajia, Ruotsista puhumattakaan. Kannattamisen syyt voivat myös olla moninaiset. Ehkä tätä ei voisi sanoa jalkapallohulluudeksi Argentiinassa tai Kreikassa, mutta miksei Suomessa, jossa muuten ollaan niin heikosti mukana missään kollektiivisessa kannattajuudessa tai hurmoksessa?

Eikä mieleeni tule mitään muuta lajia, jossa edes lähellekään samalla tavalla kannatettaisiin vierasmaalaisia joukkueita tai yksilöitä. Voimme toki arvostaa yksilölajien ulkomaisia huippuja ja myöntää kannattavamme vaikkapa ’Punakonetta’ tai Jenkkien korisjoukkuetta, mutta ei se kovin suurta kannatuksen laajuutta tai syvyyttä saa aikaiseksi.

Esimerkiksi Espanjan tai Saksan – puhumattakaan Hollannin, Italian tai Englannin – kannattajat jakautuvat Suomessa monesta syystä eri leireihin: kannattajuus kun on osa identiteettiäkin, se kertoo jotakin tärkeää koko ihmisestä. Näin me ainakin ajattelemme: ’jos kannatat tuota maata, olet myös itse tuollainen’. ’Dream Teamissahan’ ihaillaan taituruutta, mutta kannustamasi jalkapallomaan takana on myös ideologiaa, historiaa ja mentaliteettia. Siksi jalkapallossa kovin herkästi myös jaetaan maat totaalisiiin ja boheemeihin tai joukkue- ja taktiikkakeskeisiin ja yksilö- ja taitokeskeisiin. Ei puhuta vain joukkueesta, vaan koko maan mentaliteetista, ja kannattajuudessa siis myös omastamme.

Mediaa seuraamalla näemme senkin, että EM-kisoja ei voi ohittaa oikeastaan missään. ’Futispuhetta’ on myös todella paljon enemmän kuin vaikkapa kymmenen vuotta sitten. Sujuvasanaiset kommentaattorit Pasi Rautiaisesta alkaen ovat opettaneet suomalaiset kuuntelemaan ja osallistumaan suuren jalkapalloperheen yhteiseen keskustelupiiriin. Tässähän me olemme olleet todella paljon esimerkiksi pohjoisia naapurimaitamme jäljessä menneinä vuosina. Ruotsalaiset ottavat puheeksi vaikkapa 1950-luvun ruotsalaisen jalkapallon hyvin luontevasti, koska lähes kaikki sen tuntevat – se on osa kansakunnan suurta kertomusta.  Gre-No-Li on meillä Ha-Ka-Mä (Hakulinen-Kankkonen-Mäntyranta).

En tietenkään usko, että suomalaiset menevät ’torille’ näiden kisojen loppuottelun jälkeen, mutta aika iso osa katsojista seuraa loppuottelua joko kotonaan tai vaikkapa pubissa olivat siellä ketkä tahansa vastakkain. Jos suomalaiset olisivat todellisia futishulluja, niin me tietysti täyttäisimme myös kotimaiset lehterit liigassa ja divaripeleissäkin. Katsojaluvut ovat kuitenkin olleet todella kehnot nyt EM-kisavuotena. Ja vaikka joillakin seuroilla on melko aktiiviset kannattajajoukot, niin laatukaan ei yleensä ole korvannut määrää. Niin hulluja emme tosiaan ole, että kannattaisimme paikkakuntamme ykkösjoukkuetta!

Suomalainen, viimeisenä suuren maaltamuuton kokenut eurooppalainen valtio, ei ole oppinut juurtumaan omaan asuinpaikkaansa sydämellä. Mökille eli omille juurille on kaupungistakin päästävä eikä siellä korvessa mitään futisjoukkueita ole. Tai jos on, niin nekin ovat muuton vuoksi tippuneet aladivisiooniin. Meillä on myös korostettu niin paljon yksilöiden menestymistä, että emme huomanneet, että Vancouverin olympiakisoissa 2010 suomalaiset urheilijat saivat eniten mitaleja kuin koskaan. Kun kaksi jääkiekkojoukkueellista taustajoukkoineen pokkaa mitalit, niin päästään helposti lähelle 50. Eikös me olla pyritty siihen, että yksilöistä tulee huippuja, miksi Tero Pitkämäen mitali olisi arvokkaampi kuin Mikko Koivun? Aika hullua.

Suomalainen futishulluus on siis kansainvälistä eikä nationalistista, se on myös yhtä aikaa sekä joukkue- että yksiökeskeistä. Miksi se olisi jotenkin huonompaa kuin muiden maiden kansalaisten nationalistinen ja jopa rasistisia piirteitä saava futishulluus? Jalkapallohan on maailman kansainvälisin peli ja se on ainakin yrittänyt yhdistää maailman maita ja kansoja yhteen. Rasismin vastustaminenkin on kv. jalkapallojärjestöjen ykkösasia juuri tästä syystä: tällaisen lajin ei kerta kaikkiaan kannata olla huomioimatta kaikkia maailman kansalaisia.

Ovatko suomalaiset siis itse asiassa ihannekannattajia kuningaslajille ja onko suomalainen futishulluus jotain sellaista, jota FIFA:n ja UEFA:n kannattaisi mainostaa muillekin loistavana esimerkkinä?  Voisimme olla aidosti ’mallioppilaita’ Euroopassa ja maailmassa juuri tämän terveen futishulluutemme kanssa. Ja suomalaiset tuskin mellakoisivat EM-kisoissa, vaikka joukkue sinne joskus pääsisikin. Ehdotan varmuudeksi, että yritämme saada järjestettäväksemme EM-kisat vaikkapa Norjan kanssa…

Torstai, 14. kesäkuuta 2012, klo 22.49

Italia ja Kroatia pelaavat tasapelin 1-1 ja lohkon toisessa ottelussa Espanja näyttää voittavan Irlannin. Kahden ottelun jälkeen Espanjalla on siis neljä pistettä, kuten myös Kroatialla – ja nämä maat pelaavat lohkon viimeisen ottelun vastakkain. Italialla on kaksi pistettä ja Irlannilla nolla, jos tilanne jää tähän. Viimeisissä otteluissa vaihtoehtoja on edelleenkin monta: todennäköisin kai olisi se, että Espanja voittaa Kroatian ja Italia Irlannin. Mutta jos Espanja pelaa tasan Kroatian kanssa ja Italia voittaa, niin näillä tuloksilla pisteitä on kaikilla viisi ja maaliero ensin mainituilla +2 ja Italiallakin ainakin +1.

Tällaiset lähtökohdat varmistavat yleensä sen, että alkulohkojen viimeiset ottelut ovat kisoissa yleensä sekä mielenkiintoisia, jännittäviä että korkeatasoisia. Useinhan ainakin kolmella joukkueella on ainakin periaatteessa mahdollisuus päästä jatkoon ennen lohkon viimeisiä matseja. Näemme varmaan aikamoisia taisteluja ja myös yllätyksiä viimeisellä kierroksella.

Myös puolivälierissä pelataan monesti hienoja matseja, koska vastakkain voi olla suuri ennakkosuosikki ja altavastaaja, jonka on ylitettävä itsensä päästäkseen jatkoon. Se pakottaa sen heikomman hyökkäämään normaalia enemmän, jolloin kentällä on enemmän tilaa myös sille etukäteen paremmalle.

Espanja kuittaa illan ottelussa lopulta reilun voiton, joten sille riittää viimeisessä ottelussa tasapeli Kroatiaa vastaan. Viime kisojen ehdoton tähti Fernando Torres pääsi jo aloitukseen ja kiitti kahdella maalilla, vaikka otteissa näkyi vieläkin melkoista hätäilyä ja itsevarmuuden puutetta.

Muistelen, että YLEn asiantuntijat – Kuuselan Mara muistaakseni ainakin – pitivät Torresia viime EM-kisojen aikaan lähes täydellisenä pelaajana. He eivät silloin nähneet, tai eivät halunneet nähdä, maalikuninkaan ilmeisiä teknisiä heikkouksia, jotka konkretisoituivat karvaasti, kun loukkaantumisen jälkeen El Ninjon juoksuvoima ei ollut aivan entisensä. Pitkä kuiva kausi ja henkisesti varmasti raastava aika oli tällöin edessä. Aika herkkää on huippupelaajienkin peli silloin, kun itseluottamus jostakin syystä menee.

Se olisi hyvä muistaa myös suomalaisten junioreiden ja heidän valmentajiensa. Epäonnistumiset eivät ole ongelma, yrityksen ja pelirohkeuden puute, ovat.

Perjantai, 15. kesäkuuta, klo 22.34

Päivän pysäyttävin uutinen ei tullut EM-kisoista, vaikka tunnetilat nousivat ja laskivat naapurimaassamme Ruotsissa Englanti-ottelun aikana stadionin yläritsiltä siirtonurmen juuriin. Minäkin surin ruotsalaisten mukana, vaikka olinkin mennyt ennustamaan Englannin jatkoon pääsyä. Zlatanstrofista vain yksi kommentti: kun Juha Reini ja Jari Litmanen arvioivat Englannin ja Ruotsin ottelun taktisia hienouksia, niin he aivan oikein puhuivat Roy Hodgsonin ja Erik Hamrenin ratkaisuista siihen asti, kun tuli arvio Zlatanista.

Tällöin he arvostelivat sitä, miksi Zlatan pelasi niin alhaalla eikä kärjessä niin kuin tavallisesti. Kummallista: tuskin Zlatan valitsi itse pelipaikkansa, vaikka kuinka suuri tähti olisikin, sillä kärjessähän olivat Hamrenin taktiikan mukaisesti aivan eri miehet. En usko, että edes ’Kuningas’ Litmanenkaan on saanut täysin vapaasti valita pelipaikkansa ja –tapansa Suomen maajoukkueessa. Tai jos on saanut, niin se on osoitus muun joukkueen ja valmennuksen huonosta tasosta. Ja mahdollinen syy siihen, että ihan muut maat pelaavat EM-kisoissa.

Mutta tämä ei siis pysäyttänyt minua, vaan se, että sain kuulla filosofi ja jalkapallovalmentaja Juha Sihvolan kuolleen. En tuntenut henkilökohtaisesti Juhaa, mutta tunsin vahvaa hengenheimolaisuutta hänen kanssaan. Luin monta muistokirjoitusta eri nettilehdistä ja uudestaan hänen artikkelinsa junioriurheilua käsittelevästä nettijulkaisusta (Salasuo M & Kangaspunta M (toim.): Hampaat irvessä.Painavia sanoja 11-15 –vuotiaiden kilpaurheilusta. Nuorisotutkimusverkosto/Nuoristotutkimusseura, verkkojulkaisuja 39, 2011, 25-31. http://www.nuorisotutkimusseura.fi/julkaisuja/hampaatirvessa.pdf), jossa hän pohti junioriurheilijan luonteen kasvatusta.

Punksukupolven kasvatteina meitä kumpaakin mietitytti se, miten kasvattajan – lähinnä isän ja juniorivalmentajan – roolit ovat yhdessä sukupolvessa muuttuneet. Kun me elimme vielä 1970-luvulla nuoruutta, jossa yhteiskunta asetti aika tiukat rajat nuorten hörhöilylle tai edes hiukan vapaammalle käytökselle, niin pidimme tietysti oikeutenamme kapinoida sitä vastaan. Päinvastoin kuin on usein tulkittu, vanhempamme eivät ehkä olleet kovin tiukkoja kasvattajia – eiväthän he voineet pitää meitä juurikaan silmällä, kun ei ollut kännyköitä, ei junioripelaajien vanhempaintoimintaa eikä koulun ja kodin yhteistyötä.

Sen sijaan yhteiskunnan yleinen moraali tiukempi ja – mikä tärkeämpää – mahdollisuuksia tyhmyyksien tekoon oli vähän. Alkoholia oli vaikea saada, ravintolat menivät kiinni 00.30 (tai ainakin valomerkki tuli silloin), huumeisiin ei maalla törmännyt lainkaan ja kai me olimme muutenkin ujompia. Kasvattajalle hankala paradoksi on sitten se, että elämä oli silloin empiirisesti paljon vaarallisempaa: liikenne- ja muita kuolemia tapahtui moninkertaisesti (liikennekuolemia esimerkiksi 1970-luvulla usein yli 1000/vuosi, kun nyt on 300-400/vuosi).

Miten toimia itse kasvattajana, kun oma nuoruuden kokemus ei tunnu vastaavan tämän päivän nuoren maailmaa eikä nykyinen kasvattajan kokemus omien kasvattajien maailmaa? Juha Sihvolan mielestä kasvattajan ja myös junioriurheilun tehtävä on luonteen kasvattaminen. Nuorta ei saa päästää liian helpolla, jos ei nyt saa vaatia liikaakaan väärässä iässä tai muuten sopimattomassa hetkessä. Juniorivalmentaja- ja isä-Sihvolan omin sanoin:

”…On opetettava lapselle itsenäisen ja kriittisen ajattelun taitoa, mikä ei todellakaan ole sitä, että kaikki käy.

Nuorisoa on kasvatettava myös sydämen sivistykseen eli erilaisten kunnioittamiseen ja suvaitsevaisuuteen sekä solidaarisuuden ja myötätunnon tuntemiseen heikompia kohtaan.

Siitäkin on pakko muistuttaa, että rehellisyys ja luotettavuus, vastuullisuus ja kohtelias käytös eivät ole nörttimäisyyttä. Näiden viestien välittämiseen ei aina puhe riitä, vaan pitää olla myös sanktioita.

Silloinkin, kun nuoriso saa enemmän tai vähemmän vapaasti valita omia päämääriään,on osattava sytyttää intohimon kipinä ja ruokkia sitä oikein. Se viesti olisi saatava perille,että mitään hyvänä pitämäänsä ei saa, jos ei ole valmis sitä kurinalaisesti tavoittelemaan ja näkemään paljon vaivaa sen eteen.”

Toinen teema, josta Juha mainitussa artikkelissaan kirjoitti, oli monikulttuurisuus ja esimerkiksi jalkapallon merkitys kotouttamisessa. Vuosaarelaisena juniorivalmentajana hän tunsi asian erinomaisesti. Omissa muisteloissani tänään yhdistyivät erikoisella tavalla Juhan kuolema ja erään poikani kanssa samassa joukkueessa pelanneen nuoren afrikkalaispojan tarina. Hänen juniorivalmentajana toiminut isänsä nimittäin menehtyi kesken harjoitusten ja tämä poika sisaruksineen jäi vaille huoltajaa ja perheen talous myös romahti.

Mitä joukkue tällöin teki? Vapautti pojan kaikista maksuista, jotka olivat huippujuniorijoukkueessa melkoiset. Suomalaisen hienovaraisesti poikaa tuettiin myös muuten. Toiset vanhemmat toimivat silloin ’laajennettuna perheenä’ niin kuin pohjoismaisten kansalaisjärjestöjen perusperiaatteet kaukaa historiasta opettivat. Tuetaan silloin heikompaa, kun tuen tarvetta on, jotta tämä heikompi kasvaisi täysivaltaiseksi kansalaiseksi. Ajattelin niityllä ruohoa haravoidessani, että Juha olisi ylpeä tästä tarinasta, sillä tuo poika teki juuri ensimmäisen liigamaalinsa Myllykosken Pallon joukkueessa, joka oli Juhan nuoruuden lähin liigaseura.

Sunnuntai, 17. kesäkuuta 2012, klo 12.15

Ystäväni Esa Pirnes (ei jääkiekkoilija, vaan pesäpallon ja nykyisin jalkapallonkin intohimoinen seuraaja) on sanonut, että jalkapallo on inhottava peli, koska se on niin epäoikeudenmukainen. EM-kisojen A-lohkon otteluiden jälkeen on todettava, että Esa oli (jälleen) oikeassa. Jalkapalloa ei kannata ennustaa ja ainut viisauden muoto on jälkiviisaus. Näin ajatellaan varmasti laajasti niin Venäjällä kuin Puolassakin. Vielä ensimmäisten puoliaikojen jälkeen näytti vahvasti siltä, että kumpikin voisi päästä jatkoon lohkostaan, mutta toisin tosiaan kävi.

Minäkin olin ennustanut Venäjän ja Puolan menevän jatkoon tästä lohkosta. Kaksi kierrosta pelejä vain vahvistivat tätä käsitystäni, mutta kolmas kaiken muutti. Mutta hyvä niin. Miksikö? Urheilu ja jalkapallohan ovat perimmiltään kuitenkin leikkejä ja leikeissä täytyy sattuman osuuden olla aina aika suuri. Muutenhan FC Barcelona tai Saksa voittaisi aina, niin kuin nyt jotkut tuntuvat ajattelevan. Ennakkosuosikkien kuitenkin kuuluu hävitä, jotta leikissä olisi mieltä. Ja jos näin ei oikeasti olisi, niin eihän veikkaustakaan voisi harjoittaa ainakaan taloudellisesti kannattavasti.

Jalkapallovalmennus pyrkii kuitenkin eliminoimaan sattuman osuuden sekä harjoittelun että taktiikkojen avulla. Intohimoiset kannattajatkin tietysti toivovat, että suosikkijoukkue voittaisi aina, tai ainakin riittävän usein. Toinen osapuoli pyrkii tietysti samaan, joten tällöin ’sattuma’ ei olekaan itse asiassa sattumaa tai epäoikeudenmukaisuutta, vaan todennäköisyyttä ja oikeudenmukaisuutta toisen joukkueen näkökulmasta. Toki Kreikan voitto ja jatkoon pääsy taisi olla vielä makeampaa kreikkalaisten mielestä, kun se ei edes ollut todennäköistä eikä kai oikeudenmukaistakaan.

Mutta voiko edes olla jälkiviisas ja kysyä, miksi näin kävi? Tsekit menettivät tähtipelaajansa Rosickyn ennen ottelua, mikä sai muut ottamaan lisää vastuuta joukkueen pelaamisesta. Sen sijaan Puolan tähtipelaajat ikään kuin pelkäsivät epäonnistuvansa, vaikka joukkueella ei ollut mitään syytä säästellä itseään – pitihän viimeinen peli voittaa. Se onnistui Kreikalta, joka oli selkä seinää vasten, mutta ei Puolalta. Sama tilanne aiheutti erilaiset reaktiot – miksi?

Venäjällä oli vain hävittävää, sille olisi riittänyt tasapeli ja ehkä jopa tappio jatkopaikkaan. Ei ollut pakko pistää ihan kaikkea peliin. Ja hyvät pelit alla tuudittivat siihen, että tässä ollaan hyviä. Ja Kreikka oli ollut aika huono edellisissä otteluissa. Klassinen liika tyytyväisyys ja tilanteen varmistelu kostautui.

Puolalaisilla tuntui olevan koko kisojen ajan hirveästi paineita menestykseen, odotukset olivat yliviritetyt. Edes pakkorako ei saanut joukkuetta lentoon, ajatukset olivat kai jatko-otteluissa. Tsekillä taas ei ollut enää mitään hävittävää – katastrofi Venäjää vastaan varmasti nollasi kaikki väärät haaveet hyvistä kisoista. Lopulta sitten kaksi joukkuetta, joilla oli kyseessä voittopakko, muttei pakkovoitto, ottivat jaossa olleet jatkopaikat. Sattumaako ja jälkiviisautta? Niitäkin, mutta myös osa jalkapalloleikin viehätystä nekin.

Sunnuntai, 17. kesäkuuta 2012, klo 21.52  

B-lohkon viimeiset ottelut alkavat ja tilanne on todella mielenkiintoinen. Otteluiden tuloksia on täysin mahdoton ennustaa, mutta helppoa ei ole ennustaa sitäkään, minkälaisia peleistä tulee ’tunneilmastoltaan’. Saksankaan jatkopaikka ei ole aivan varma, mutta muiden on lähdettävä voittamaan, vaikka tasapelillä voivat sekä Tanska että Portugali päästä jatkoon. Hollannin on pakko voittaa, jotta sillä olisi edes teoreettiset mahdollisuudet jatkopaikkaan.

Lähtökohta voisi johtaa siihen, että sekä Tanska että Portugali lähtisivät vähän ’kuulostelemaan’ sitä, mitä toisessa ottelussa tapahtuu. Jos esimerkiksi Hollanti iskee heti alussa pari maalia Portugalin verkkoon, niin Tanska voisi yrittää tasapeliä, joka saattaisi olla hyvä tulos myös Saksalle. Näin sekä Portugali että Hollanti tippuisivat jatkosta ja silti lohkovoitto toisi vastaan Kreikan.

Kumpi on helpompaa: pelata voitosta vai tasapelistä? En tunne tutkimusta asiasta, mutta kokemus tuntuisi vakaasti olevan sen puolella, että kannattaisi lähteä pelaamaan mieluummin voitosta kuin tasapelistä… Hollanti siirtyy juuri 1-0 johtoon, joten voittopakko tuntuisi toimivan motivoivana tekijänä. No, tilanne on nyt sitten taas toinen ja Portugalin on pakko tasoittaa. Heti Portugali ottaakin hallinnan ja Postiga epäonnistuu ’varmassa maalipaikassa’. Nyt ainakin voi ennustaa, että tässä pelissä tulee paljon maalipaikkoja.

Nyt Saksa on ehtinyt tekemään maalin eli näillä tuloksilla Tanska on vielä jatkossa. Mutta nyt Tanska tasoittaa ja jatkopaikka on vähän lähempänä kuin ennen otteluiden alkua. Hurjaa, Portugali tasoittaa, kun Cristiano Ronaldo saa loistavan läpisyötön eikä tällä kertaa erehdy vapaassa paikassa. Ja Tanskan on käsittääkseni voitettava Saksa päästäkseen Portugalin ohi.

Todella erikoista on se, että Hollanti on nyt täysin altavastaajana, vaikka kentällä on tähtisikermä vailla vertaa ja peli lähti täydellisesti käyntiin. Peli on aneemista ja joukkue tuntuu olevan täysin eksyksissä. Mistään järjellisestä taktiikasta ei ole puhettakaan, vaikka hollantilaisia pidetään taktisestikin maailman parhaimpiin kuuluvana kansakuntana, joka on tuottanut lukuisan määrän huippuvalmentajia ja peliä kehittäneitä innovaatioita.

Puoliaikatilanteet 1-1 kummassakin matsissa. Näillä tuloksilla Saksa ja Portugali menevät jatkoon. Jos Tanska ja Portugali voittaisivat 2-1, niin Saksa tippuisi, jos laskin tilastot oikein. Mutta jos Hollanti voittaisi 3-1 ja Saksa voittaisi, niin Hollanti menisi jatkoon. Mitä uskaltaisin veikata ja millä perusteilla?

Traditiot puolustaisivat Saksan ja Hollannin tai Portugalin jatkopaikkaa, vaikka toisaalta Tanskakin on Euroopan mestari. Viime vuosina vahvin näistä on ollut Hollanti, Saksa ja Portugali lähes yhtä hyviä. Hollannin tilanne on kuitenkin vaikein; sen on pakko voittaa eikä peli tunnu kulkevan. Portugalin peli taas sujuu ja maali roikkuu ilmassa. Saksa kuitenkin kontrolloi peliään Tanskaa vastaan. Tuntuisi siis siltä, että jatkoon menisivät Saksa ja Portugali. Mutta A-lohkossakin olisin veikannut ensimmäisen puoliajan jälkeen Venäjää ja Puolaa jatkoon…

Toisen puoliajan alku. Hollanti tuntuu ryhdistäytyvän ja Tanska jatkaa itsevarmaa pelaamistaan. Hollanti on muuttanut hiukan kenttäryhmitystään ja vastustajan kohtaamisaluettaan eli kentän pitkittäissuunnassa paikkaa, jossa se haluaa riistää pallon vastustajalta. Tämä on pallopelien pelitaktiikan keskeisin päätös, jos uskoo kehittelemääni sovellusta Norbert Eliaksen ’jalkapalloteoriasta’. (Tiihonen, Arto (1992): Jalkapallon viehätyksestä ja pelitaktiikkojen muuttuvista kuvioista. ARG 2/92. Helsinki.)

Arkikielessä puhutaan vasta- ja myötäkarvaamisesta tai aktiivisesta ja passiivisesta puolustuspelistä. Jalkapallossa tämä päätös pitää sisällään aktiivisuuden lisäksi puolustuslinjan korkeuden, joka määrittelee vastustajan pelitilan määrän pituussuunnassa. Hollannilla ei oikeastaan ollut kovin selvää tavoitetta ensimmäisellä jaksolla pallon riistämisen suhteen. Nyt Portugali jättää oman puolustuslinjansa alemmaksi ja ’karvaa’ myöhemmin ja passiivisemmin. Sille riittää tasapeli, mikä ehkä näkyy taktiikassa.

Tässä on lisättävä, että taktiikkaa ei voi ihan yksin määrittää, koska toisen joukkueen peli vaikuttaa siihen vahvasti, mutta myös se, miten joukkue pystyy psyykkisesti ja joskus fyysisestikin toteuttamaan taktiikkaa. Tai yhtä hyvin voisi tulkita niin, että sosiaalinen voima, joukkuehenki tai voittamisen kulttuuri, vaikuttaa kaikkein eniten siihen, miten sovittu taktiikka saadaan pelissä toteutettua. Taktiikka ei nimittäin toimi, jos siihen ei usko tai sen toteuttaminen on jostain muusta syystä mahdotonta. Taktiikka ei siis voi olla yltiöoptimistinen, vaan realistinen.

Vau, Ronaldo taitaa upottaa Hollannin ottelun 74. minuutilla. Meneekö siinä samalla Tanska, se jää vielä nähtäväksi. Tai Saksa, sillä yksi maali Tanskalle ja Saksa on ulkona. Aika huikeaa jännitystä. Saksa kuitenkin puhkaisee jännityksen ja menee 2-1 –johtoon. Tanskan mahdollisuudet jatkoon kutistuivat pieniin eikä Hollanninkaan tilanne ole kovin hyvä. Kolme maalia pitäisi tehdä ja aikaa on kymmenen minuuttia…

Saksa ja Portugali pääsevät lopulta jatkoon. Itse ennustin (toivoin) etukäteen, että Portugali ja Hollanti menevät tästä jatkoon. Arvaukseni eivät ole olleet kovin hyviä, sillä vasta Portugali on neljästä mahdollisesta pelannut toiveitteni mukaisesti. Oma ennusteeni tai toiveeni perustui siihen, että halusin nähdä taktisesti jotakin uutta eurooppalaisessa jalkapallossa. En kuitenkaan osannut tulkita tarpeeksi hyvin joukkueiden halua voittaa ja tarvita jatkopaikkaa.

Ainakin kreikkalaiset ja portugalilaiset tarvitsivat kansakuntana jatkopaikkaa, jotta masentava talous(poliittinen) tilanne voitaisiin hetkeksi unohtaa. Saksa ja Tsekki taas omaavat mahtavan EM-kisahistorian, joten senkin voisi näin selittää. Mutta Hollannin ja Venäjän putoamista on silti hankala ymmärtää. Olivatko hollantilaiset liian ylimielisiä ja oliko joukkueessa liikaa yksilöitä ja liian vähän joukkuetta? Sama pätee kyllä osittain Venäjään, ja ehkä Puolaankin. Arshavin ja van Bommel kuvastavat jotenkin maiden henkistä tilaa – Arshavin ei profiloidu taistelijaksi ja van Bommelin rasitteena oli nepotistinen suhde valmentajaan.

Kreikka ja Tsekki taistelivat tiensä jatkoon, vaikka joukkueissa ei ollut tuikkivia tähtiä eikä niiltä odotettu juuri mitään. Joukkueet pelasivat yhteen hiileen paremmin kuin pudonneet joukkueet Tanskaa lukuun ottamatta. Tanskan tippuminen olikin sääli, sillä se pelasi koko ajan yläkanttiin. ’Kuoleman lohkosta’ oli hyvienkin joukkueiden tiputtava.

Jalkapallon EM-kisat ovat jo nyt osoittaneet, että laji taipuu monenlaisten tulkintojen ja merkitysten kohteeksi. Meillä on Suomessa tietty tapa tulkita jalkapalloa ja siihen liittyviä monenmoisia tekijöitä. Muissa maissa on omanlaisensa tapoja, eivätkä mitkään niistä ole oikeita eivätkä vääriä. Jotkut niistä ovat hyödyllisempiä kuin toiset, jos aiomme kehittää itse peliä tai vaikkapa Suomen maajoukkueen peliä, mutta silti on vaikea sanoa, mitkä ovat lopulta ratkaisevia.

Myöhemmin yritän kuitenkin palata myös tähän asiaan eli miten kehittää suomalaista jalkapallokulttuuria niin, että Suomen A-maajoukkuekin pääsisi nauttimaan isojen kisojen tunnelmasta. Jos sinne pääsee, niin voi käydä melkein miten tahansa. Mutta ensin olisi päästävä mukaan – neljän vuoden päästä nähdään, miten on käynyt. Mutta sitä ennen seurataan ja jännitetään nämä kisat loppuun.