Torstai, 7. kesäkuuta, klo 23.24

Jalkapallo on sosiologisena ilmiönä valtavan laaja aihe – joskus on sanottu, että se on elämää suurempi asia. Eikä ehkä syyttä, minäkin tunnen/tunsin muutamia pelaajia, joille jalkapallo todennäköisesti merkitsi enemmän kuin muu elämä yhteensä. Ja kyseessä ei kuitenkaan ole olleet mitkään maailmanluokan tähdet, mutta omassa maailmassaan hyvät pelaajat. Eivät kuitenkaan riittävän hyvät, sillä heille ei käynyt hyvin sen enempää jalkapallossa kuin muussakaan elämässä. (vrt. Tiihonen, Arto (2012) Futiskokemusten merkityksestä. FC Reipas seuralehti 2012, 11. http://portfolio-web.ess.fi/www/FCReipas/2012Seuralehti/index.html).

Onneksi tunnen paljon, paljon enemmän niitä pelaajia, joille jalkapallo on ja on ollut henki ja elämä, mutta he ovat silti osanneet elää sen muunkin elämän ainakin kohtuudella. Useat jopa hyvin tai erinomaisesti. Nykypelaajat osaavat onneksi tasapainottaa pelaamisen ja oman arkielämänsä aika hyvin, mitä todisti tutkimukseni erään Veikkaus-liigajoukkueen pelaajien tulevaisuussuunnitelmista muutaman vuoden takaa (Tiihonen Arto (2007) Miehisyysvalinnat jalkapalloilijan elämässä. Teoksessa Itkonen H. & Nevala A. Kuningaspelin kentät – Jalkapalloilu paikallisena ja globaalina ilmiönä. Helsinki. Gaudeamus 2007).

Sukellan nyt jalkapallon maailmaan Euroopan mestaruuskilpailujen ajaksi tietäen, että en tiedä, mitä se tuo tullessaan. Oma futis- tai jalishistoriani (EU-komissaari ja MP:n hyökkääjä Olli Rehnin mukaan jalis on perimikkeliläinen termi enkä käy sitä tässä haastamaan – jalista myö poekasena pellailtiin…) on sekin omalla tavallaan värikäs, vaikka se ei ole muutamia pieniä hetkiä lukuun ottamatta parrasvaloja päässyt sytyttämäänkään.

No, omassa elämässäni kuitenkin jalkapallolla on ollut aina ja tullee aina olemaan suuri rooli. En voi sille mitään, että edelleenkin identifioin itseni aika hyväksi jalkapalloilijaksi nuoruuden joidenkin melko yksittäisten hyvien kokemusten perusteella. Järkeväähän se ei ole, vaan jonkinlaista toteutumattoman unelman lämmittämistä jo hiipuvilla hiilillä. Mutta eihän elämä muutenkaan ole niin kovin järkevää, jalkapallokin on suurta leikkiä epätodellisessa – vaiko sittenkin kaikkein todellisimmassa? – maailmassa.

Ruumiin muistoistani on vaikeaa ellei mahdotonta pyyhkiä pois vaikkapa sitä tilannetta, kun harhautin kaimani Arto Tolsan belgialaiselle kebab-kioskille (Suomessa niitä ei vuonna 1979 ollutkaan) mestaruussarjaottelussa Mikkelin Pallo-Kissat – Kotkan Työväen Palloilijat. Pistin pallon Suomen A-maajoukkueen liberon ’porteista’ ja karkasin läpiajoon, joka tosin katkesi kaiman kovaan taklaukseen takaapäin. Nykysäännöillä punainen kortti olisi varmasti heilahtanut – silloin tuli vain keltainen. Ehkä siinä Tolsan mainekin jotain merkitsi. Hän oli sinä vuonna vielä ehdottoman kovassa kunnossa palattuaan menestyksekkäältä ammattilaisuraltaan takaisin Suomeen.

Valitettavasti myöhemmin hänen kohtalokseen tuli tuo alussa mainitsemani asia: jalkapallo taisi olla muuta elämää suurempi asia – sen vuoksi jäivät opinnot suorittamatta ja paluu siviilielämään ei tähteyden täyttämien vuosien jälkeen onnistunut. Kappale upeaa suomalaista jalkapallohistoriaa päättyi lopulta varsin ikävästi ennen aikaiseen kuolemaan.

Tarkoitus ei kuitenkaan ole kertoa jalkapallosta vain omien jalkapallokokemuksieni kautta, vaikka se bloggauksen luonteeseen kuuluukin. Yhtenä tarkoituksenani on nimittäin pohtia sitä, miten suomalaisen jalkapallon tasoa nostettaisiin ja koko futiskulttuuria kehitettäisiin. Kommentoin tietysti myös itse kisoja sitä enemmän, mitä pidemmälle kisat etenevät.

Mutta siirrytään nyt 30 vuoden takaa suoraan tähän päivään ja EM-kisojen aattoiltaan. Yritän tässä juuri ratkaista EM-kisojen arvoitusta eli arvata sitä, mitkä maat pääsevät alkulohkoista jatkoon ja sitä kautta puolivälierien kautta aina finaaliin. Yleensä en koskaan tee tällaista veikkausta, jotta voisin nauttia futiksesta sinänsä. Annan näin mahdollisuuden myös niille joukkueille, jotka yllättävät ja tuovat mahdollisesti jotakin uutta jalkapalloon joko taktisesti, uusina pelaajatyyppeinä tai sosiologisesti.

Jälkimmäiseen kategoriaan luen mm. sen, kun jokin joukkue – ja sen kannattajat – saavat jostakin odottamattomasta syystä ’siivet selkäänsä’. Mieleen tulee hakematta Tanska vuonna 1992, mutta myös Kreikka 2004 tai Englanti omissa kisoissaan 1996. Nytkin toivoisin näkeväni jonkin tällaisen pienen ’tuhkimotarinan’, vaikka sellaiselta joukkueelta, jota itse nyt inhoaisin… tai en ainakaan veikkaa menestyjäksi.

Tällä kertaa olen siis kuitenkin osallistunut yhteen veikkaukseen, josta kerron vasta paljon myöhemmin. Sitä ennen käsittelen monia muita jalkapalloon liittyviä asioita ja aloitan siitä, mitä kirjoitin ja ajattelin neljä vuotta sitten futiksen EM-kisojen aikana ja niiden jälkeen. Tapanani oli – on ehkä nytkin – että katson pelejä ja kirjoitan samalla näitä analyysejani. Muuten aikaa kuluu aivan liikaa pelkkään jalkapalloon. Jos kuitenkin katson matsin, niin miksen käyttäisi aikaa muutenkin hyväkseni? Kolmessa viikossa kuntokin ehtii romahtaa tai ainakin kaikki muut asiat jäävät hunningolle, kuten työt, parisuhde ja mökin kunnostus.

Tuon lauseen kirjoittamisen jälkeen tsekkasin kalenteriani laskeakseni kisojen pituuden ja huomasin karsean asian: olen ostanut vaimolleni lahjaksi kaksi lippua CCR-legenda John Fogertyn keikalle Ouluun juuri loppuotteluiltana! Kukahan haluaisi ostaa halvalla lipun loistavaan konserttiin hyvässä seurassa? Ei vainenkaan: digiboxi toimii ja finaalin voi katsoa vaikka aamuyöllä keikan jälkeen. Joku raja jalkapallohulluudessakin pitää olla!

Alkusarjan aikana kommentoin siis pelejä, mutta ennen kaikkea julkaisen palapalalta ajatuksiani neljän vuoden takaa kommentoiden niitä tämän päivän perspektiivistä. Yksi peruslähtökohtani nimittäin on, että jalkapallo ja kaikki muutkin joukkuelajit, miksei myös koko urheilun maailma, pyrkii kehittymään koko ajan eteenpäin. Se ei tarkoita sitä, että jalkapallo välttämättä olisi nyt parempaa kuin koskaan aiemmin, vaan sitä, että tämä pyrkimys on olemassa ja se vaikuttaa eri tavoin siihen, miten jalkapalloa pelataan.

Jotkut asiat – esimerkiksi pelaajatyypit tai pelaajien henkilökohtaiset taidot – eivät kehity valtavan nopeasti, vaikka pelaajasukupolvittain voi tämänkin eron toki nähdä. Nykypelaajat ovat monessa suhteessa fyysisesti ja taidollisesti erilaisia kuin vaikkapa oman ikäluokkani pelaajat. Tämä johtuu harjoittelusta ja siitä, että nyt pelaajilta odotetaan erilaista osaamista kuin ennen.

Sen sijaan pelitaktiset muutokset ovat nopeampia – lähtökohtana voi pitää sitä, että vallitseva doktriini eli lähinnä edellisten kisojen voittajamaan (tai ainakin symbolisen voittajan) taktiikka pyritään haastamaan. Tämä on erityisen selvää nyt, kun Espanjan ja FC Barcelonan pelitapa ja –taktiikka (eivät sama asia) ovat olleet jo vuosikausia hallitsevassa asemassa koko maailmassa.

Näin on tosin ollut aina. Kirjoitin jo gradussani vuonna 1990 tästä aiheesta pitkän luvun, jossa kävin läpi suurin piirtein koko aiemman MM-historian tai oikeammin pelitaktiikkojen kehityksen. (Tiihonen, Arto (1992): Jalkapallon viehätyksestä ja pelitaktiikkojen muuttuvista kuvioista. ARG 2/92. Helsinki ja Tiihonen, Arto (1990): Urheilu kertomuksena. Julkaisematon pro gradu -työ. Jyväskylän yliopisto, Liikunnan sosiaalitieteiden laitos.)

Tilanne on sikäli muuttunut, että enää ei voi niin selvästi erottaa toisistaan esimerkiksi italialaista tai englantilaista pelitapaa tai jopa pelaajatyyppiä kuin muutama vuosikymmen sitten. Globalisaatio on yhdenmukaistanut ja paradoksaalisesti myös monipuolistanut eri maiden pelaajatyyppejä, vaikka poikkeuskin taitaa olla: Espanjan ja FC Barcelonan pelaajat ovat kuin klooneja keskenään.

Tosin en usko, että Espanja pärjää vain ’Barcan’ tyylillä näissä kisoissa – heidän on haettava hyökkäykseensä uusia kuvioita ja ainakin parempaa pääpeliä. Vielä 1980-luvulla saattoi juoksutyylin perusteella erottaa erimaalaiset pelaajat toisistaan vaikka ’sokkotestissä’. Nyt se on jo paljon vaikeampaa – kaikkien maiden juniorijoukkueissakin tehdään samoja askelkuvioita, joiden alkuperä taitaa olla Ajaxin akatemiassa.

Mutta mennäänpä nyt neljän vuoden taakse ja aloitetaan ’kelaamaan’ mietteitäni jalkapallosta. Yhtenä lähtökohta-ajatuksenani näissä pohdinnoissa oli koko ajan se, miten suomalaista jalkapalloa ja jalkapallokulttuuria voitaisiin kehittää. Siksi ajatukseni ei lentänyt niin korkealla, että olisin pohtinut sitä, miten kansainvälinen jalkapallo voisi kehittyä. Pyrin pitämään jalat maassa. Suomen Palloliittohan pyrkii olemaan vuonna 2020 kaikilla jalkapallon osa-alueilla Euroopan kymmenen parhaan maan joukossa, niin utopistinenkaan en ole.

Tavoitteeni voisi muotoilla jotenkin näin: jos me Suomessa teemme monet asiat paremmin, niin jalkapallokulttuuri kaikkinensa vahvistuu ja Suomi saattaa pärjätä miesten A-maajoukkueellaan nykyistä paremmin eli päästä EM-kisoihin ja voittaa siellä yhden ottelun. Se on minusta riittävän hieno tavoite, jonka haluaisin kyllä nähdä ja kokea. Tuohon tavoitteeseen ei ole vain yhtä tietä – se on nähty monessa muussa maassa, mutta voi olla, että suomalainen tapakin pitää kehittää. Sen edellytyksiä ja lähtökohtia tässä nyt aluksi siis pohdin eri suunnista. Osin ehkä yllättävistäkin suunnista.

Seuraavaksi siis kappale pohdintojani neljän vuoden takaa (nämä ovat lähes alkuperäisiä kirjoituksiani, vain joitakin kohtia olen stilisoinut ymmärryksen parantamiseksi). Osa tulkinnoista on siis vanhentuneita, mutta olivat päteviä tai ainakin kohdallisempia neljä vuotta sitten.

Viimeisimpien arvokisojen saldo

 EM-kisat 2008 nostivat esiin joitakin uusia piirteitä kansainvälisessä jalkapallossa, mutta kannattaa katsoa tilannetta myös vähän laajemmin eli ainakin kahdet edelliset EM- ja MM-kisat. A-maajoukkueiden menestyksen kannalta tärkeimpiä havaintoja ovat seuraavat:

 Jalkapallo on yhä enemmän koko joukkueen, taktinen peli, jossa valmentajan ja joukkueen yhtenäisyyden merkitys on suuri.

1. Menestyvillä joukkueilla on omanlaisensa pelityyli, mutta siitä täytyy olla myös useampia variaatioita tilanteen mukaan. Pelityyli ja taktiikka laaditaan kokonaisuuden kannalta toimivaksi, mutta pelaajien ominaisuudet ja osaamiset huomioiden.
2. Joukkueet ovat tasalaatuisempia kuin ennen – myös vaihtopenkkiläiset ovat entistä tärkeämpiä mm. taktiikan vaihdoksissa. Tähtipelaajia on vähemmän, mutta erittäin hyviä pelaajia on yhä enemmän ja yksittäisten tähtien merkitys on vähenemään päin.
3. Turnauksissa mahdollisesti menestyvien määrä on kasvanut tai on aika suuri (tällä tarkoitan vaikkapa puolivälieriin pääseviä joukkueita)
4. Pelaajilta vaaditaan enemmän taktista osaamista, joustavuutta sekä monipuolisia taitoja ja kykyjä pelipaikoista riippumatta. Pelaajan on osattava pelata hyökkäys- ja puolustuspeliä, ns. 2-suunnan peliä, erittäin juohevasti.
5. Pelitaidoissa keskeisimpiä asioita ovat kyky pelata pienessä tilassa (ei ainoastaan yksilön, vaan pienryhmän ominaisuus) ja etsiytyä pelattavaksi sekä taito puolustaa peittämällä ja ryhmänä – ts. pelinlukutaitoa. Joukkueessa on myös oltava joitakin hyviä 1 vs. 1 –pelaajia, pallon ylöstuojia, erikoistilanneosaajia ja target-pelaajia (joko päällä tai oikealla liikkumisella ja suojaamisella). Fyysisistä ominaisuuksista kestävyys- ja nopeuskestävyysominaisuudet näyttävät korostuvan. 

 Kiteytettynä esimerkkeihin edellisen listan voisi kuvata myös seuraavalla tavalla:

1. Espanja esimerkkinä joukkueesta, jossa on erittäin tasalaatuinen pelaajisto niin ominaisuuksiltaan kuin pelitavaltaankin. Keskikenttä ja laitapuolustajat (jopa keskipuolustajat) voivat periaatteessa vaihtaa paikkaa milloin vain ja jokainen pystyy osallistumaan aktiivisesti hyökkäykseen. Silti pelaajilla on hyvin tarkasti määritellyt tehtävät ja tehtävien vaihdolla tai vaihtopelaajien avulla saadaan aikaan uusia taktisia variaatioita. Hyökkääjät ovat myös melko samantyyppisiä, mutta monipuolisia. Portugali on periaatteessa samantyyppinen joukkue, mutta ehkä enemmän kiinni muutamasta tähtipelaajasta, jolloin pelityyli on haavoittuvampi. Myös Ranska, Italia sekä Venäjä ja Hollanti kuuluvat tähän ryhmään, jossa valmentajilla on omat hyvin voimakkaat näkemyksensä pelitaktiikasta, jota pelaajat toteuttavat hyvin kurinalaisesti, pelitilanteiden mukaan vaihdellen. Tähtipelaajatkin suostuvat erilaisiin rooleihin vastustajan ja pelitilanteen mukaan. MM-tasolla Brasilia, ja Argentiina ovat tässä ryhmässä. Taktisesti näistä joukkueista Espanja, Brasilia, Ranska, Portugali ja Hollanti pyrkivät pelin hallintaan, kun taas Italia, Venäjä ja Argentiina useimmiten, mutta eivät aina, perustavat pelinsä enemmän vastahyökkäyksiin.

2. Saksa voisi olla esimerkkinä ”Saksan pelityylistä”, mutta itse asiassa ero edelliseen ei ole enää kovin suuri taktisella puolella. Voisi jopa sanoa, että tyypillisesti yksilökeskeiset jalkapallokulttuurit ovat ”saksalaistuneet”, jolloin ne lyövät teknisesti heikommat ja mielikuvituksettomammat saksalaiset. Tärkeää on huomata, että kyse on myös pelaajatyypeistä – saksalaisilla, pohjoismaalaisilla, briteillä ei ole riittävästi pelaajia, jotka voisivat toteuttaa espanjalaista pelitapaa. Mutta toisaalta näillä mailla on pitkiä, vahvoja pelaajia, joita eteläeurooppalaisilla ei ole. Saksalaisten ja pohjoismaalaisten vahvuus onkin – ja voikin – olla pelaajatyyppien heterogeenisuudessa, kun joukkueista löytyy sekä pieniä ja vikkeliä että isoja ja ulottuvia pelaajia. Ongelma on ollut viime aikoina siinä, ettei edes Saksa pysty hallitsemaan peliä esimerkiksi Espanjaa tai Brasiliaa vastaan. Taktisesti Saksa pyrkii pelin hallintaan, samoin esimerkiksi Englanti, kun taas Ruotsi pyrkii ennen kaikkea pelin kontrollointiin ilman varsinaista pelin hallintaa ja esimerkiksi Tsekki vastaiskuihin.

3. Kreikka, Turkki, Etelä-Korea ovat esimerkkejä joukkueista, joita voisi kutsua taktisiksi yllättäjiksi. Lopputurnauksissa on aina maita, joiden joukkueet yllättävät vastustajat erikoisilla taktiikoillaan. Kreikka yllätti vuonna 2004 EM-kisoissa kaikki, Turkki – toisenlaisella taktiikalla – yllätti vuonna 2008 EM-kisoissa ja Etelä-Korea omissa MM-kisoissaan 2002. Näillä mailla ei ole varsinaisia huippupelaajia, mutta he tekevät itselleen sopivan joukkuetaktiikan ja pelaavat sen puolesta lähes intohimoisesti toisiaan tukien tietäen myös olevansa altavastaajia ja yllättäjiä. Taktiikat perustuvat yleensä erittäin vahvaan puolustukseen ja nopeaan vastaiskupeliin ja hyviin erikoistilanteisiin.

 4. Afrikan, Balkanin ja osin Etelä-Amerikankin joukkueet voisi vieläkin – valitettavasti – luokitella tässä jaossa samaan osastoon, koska kaikilla on samat ongelmat huippupelaajien ja yhteisen joukkuetaktiikan ja –hengen yhteensovittamisessa. Kroatia, Kamerun, Nigeria, Ghana, Senegal, Serbia ovat huippujoukkueita, joiden pelaajistossa on paljon isoja ja pienempiä tähtiä, joiden on vaikeata noudattaa riittävää kuria ja yhtenäisyyttä menestyäkseen todellisella huipulla, jolla tässä tarkoitetaan voittoja ja mitalisijoja. Hyökkäyspeli voi olla mielikuvituksellista yksilöiden ja pienryhmien välisiä kuvioita, mutta puolustuspelissä tapahtuu kummallisia repsahduksia, vaikka joukkueiden puolustuspeli onkin nykyään kehittyneempää kuin aiemmin. 

Tämän jaottelun olisi voinut tehdä toisinkin, vaikkapa tarkastellen yksinomaan pelitaktiikoita tai yksinomaan pelaajatyyppejä tai vaikkapa sosiaalista organisoitumista tai vaikkapa pelkästään fyysisiä ominaisuuksia. Enää ei kuitenkaan voi niputtaa joukkueita maan tai jalkapallokulttuurin mukaan, koska A-maajoukkuetasolla globalisaatio on johtanut siihen, että peliä voidaan periaatteessa pelata samalla tavoin riippumatta pelaajatyypeistä tai pelikulttuurista. Ne on otettava huomioon, mutta huipputasolla joukkueiden on kyettävä pelaamaan taktiikoilla, jotka eivät välttämättä ole perinteisiä – Brasilia on selvin esimerkki, mutta tämä koskee vaikkapa Venäjää tai Portugalia, joiden perinteiset pelityylit ovat muuttuneet vahvojen valmentajien myötä.      

 Perjantai, 8. kesäkuuta klo 20.36

 Uskomaton eka matsi! Surkea Kreikka – Puola jyrää ensimmäisen jakson ja yksi Kreikan pelaaja lentää vielä hiukan helpohkosti ulos kentältä – tasoittaa toisen puoliajan aluksi ja saa heti perään rankkarin. Puolan maalivahti lentää vastaavasti ulos ja vaihtomoke tulee kentälle ottamaan kiinni loistavan erikoistilannemiehen kelvottoman pilkun.

Miten tämän pelin kummalliset käänteet voi selittää? Vaikka kentällä on muutamia loistavia yksilöitä, kuten erittäin tyylikkään maalin tehnyt Puolan Lewandowski, niin ’ote’ peliin ei selity yksilöillä. Kun Puola ’jyrää’ pelin alussa tilanne on se, että kotijoukkue haluaa näyttää kotiyleisölle parastaan ja vierasjoukkue tyytyy tilanteeseen, koska heillä ei ole mitään mahdollisuutta nostattaa samanlaista ’henkeä’ joukkueeseensa.

Kun Kreikan joukkue sitten kokee ’oikeusmurhan’ eikä sillä ole enää mitään menetettävää toiselle puoliajalle tultaessa, se voi pistää kaiken peliin vajaamiehisenäkin. Samanaikaisesti Puolan tavoite on taas vaihtunut maalin tekemisestä sen suojeluun. Hyökkäyksestä puolustukseen ja olemassa olevan tilanteen varmistamiseen. Ote ja aloite siirtyy henkisesti siis lähes väistämättä Kreikalle. Ja nyt tulokset sitten näkyvät uskomattomina tilanteina, joita puolalaisyleisö ei saata uskoa.

YLEn asiantuntija Erkka V. Lehtola antoi Puolalle ohjeeksi siirtyä varovaisempaan peliin, mikä on aivan normaalia. Itse mietin, että miksi joukkueet tekevät 1-0 –tilanteessa tämän ’virheen’, että siirtyvät varovaiseen peliin. Yksi maali ei useinkaan riitä voittoon tilanteessa, jossa vastustaja satsaa hyökkäykseen, vaikka niillä sitten olisi yksi mies vähemmän.

Itse olisin antanut Puolalle ohjeeksi päinvastoin sen, että heti kova painostus toisen puoliajan alkuun. Vaikka se ei johtaisikaan toiseen maaliin, niin henkinen ja samalla fyysinen ote masentaa vastustajan, joka alkaa menettää uskoaan ja lopulta taipuu tilanteeseen. Häviöllä olevaa joukkuetta ei pitäisi ’päästää peliin mukaan’!

Tasapeli on tästä pelistä ’oikea’ tulos, jos nyt oikeita tuloksia on olemassa. Puola menetti omaa tyhmyyttään varman voiton, mutta niin menetti Kreikkakin. Peli olisi toki ollut toisenlainen, jos espanjalaistuomari ei olisi antanut aika heppoista punaista korttia kreikkalaistopparille. Se muutti pelin luonteen hiukan ikäväksi.

Yllättävältä voi kuulostaa, että Puola kärsi siinä enemmän, koska varmaan heidänkin mielestään ulosajo tuli heiveröisin perustein. Tsemppiin vaikuttaa useimmiten tällainenkin tekijä, koska jokainen pelaaja haluaa voittaa oikeudenmukaisesti – ei vääryydellä. Tai vaikka pelaajat eivät noin eettisiä olisikaan, niin vajaamiehistä joukkuetta vastaan on henkisesti vaikea pelata. Muistetaan myös Chelsean taistelu ja voitto Barcaa vastaan Mestareiden liigan välierässä.

Ensimmäisen matsin opetukset? Jos kaksi periaatteessa tasavahvaa joukkuetta kohtaa toisensa, niin henkinen ote ratkaisee peli kulun. Aluksi Puola jyräsi kotiyleisön tuen turvin. Kreikka taas sai sisulatauksen tuomarityöskentelyn takia. Puola taas menetti otteensa, kun se rupesi varmistelemaan epävarmaa 1-0 –johtoa. Maaleja tehdään yleensä vain silloin, kun hyökkäykseen uskalletaan panostaa. Maalintekoalueille pitää saada ylivoimatilanteita eikä niitä saa ilman riskinottoa. Kun lopussa kumpikaan joukkue ei uskaltanut ottaa riskejä, peli taantui keskikenttäpallotteluksi.

Ehdottomasti keskeistä ottelussa oli siis ’henki’ tai ’ote’, joka ei oikeastaan ollut ’johdettua’ eli alkuperäisen taktiikan ansiota, vaan ulkopuolisista tekijöistä johtuvaa. Toki Kreikka vaihtoi oivallisen vaihtopelaajan Salpingidisin ja alkoi hyökätä kovalla riskillä jäätyään tappiolle numeroissa ja pelaajien määrässä. Siitä tietysti kuuluu kreditti Kreikan valmennusjohdolle.

Puola taas ei kyennyt pelaamaan viisaasti ylivoimatilanteessa eli ei osannut sen enempää kontrolloida peliä kuin käyttää vaarallisia vastahyökkäyksiäkään. Taktisesti siis heikko esitys, mutta henkisesti ymmärrettäväähän se on, etteivät pelaajat kykene taistelemaan 110-prosenttisesti, kun peli oli ikään kuin ratkaistu johtoasemassa ja miesylivoimalla. Kysymys kuuluukin, miten joukkueet tai valmennusjohto kykenisivät vaikuttamaan siihen, minkälainen joukkuehenki ja pelirohkeus kentällä saadaan synnytettyä ja ylläpidettyä?

Lauantai, 9. kesäkuuta, klo 20.52

Loistavaa Tanska! Upea peli sekä taktisesti että teknisesti. Mutta ennen kaikkea mahtava itseluottamus ja pelirohkeus. Voi olla, että Tanskan puolustuspeli oli hyvää – niin kuin Muurisen ja Malisen kommenteista kuulimme – mutta miten erottaa puolustuspeliä hyökkäyspelistä tai pelistä, joka ei ollut oikeastaan kumpaakaan? Tanskahan piti palloa voimakkaalla itseluottamuksella sekä puolustusalueellaan että keskialueella ilman erityistä tavoitetta hakea maalia 1-0 –johdossa. Mutta eihän se mitään puolustamista ole, jos joukkue pitää palloa tyylikkäästi ja erittäin älykkäästi eikä missään nimessä muutu passiiviseksi maalia jahtaavan vastustajan edessä.Todella kylmäpäinen suoritus!

Kun seurasin tanskalaisten peliä ja vertasin sitä Suomen 21-vuotiaiden peliin, niin eroja oli tietysti huolestuttavan paljon. Tanskalaisten tekniikka ja pelivarmuus on eri tasolla, mutta se ei kuitenkaan selitä sitä, että Suomen nuoret liikkuivat huonosti sekä hyökkäys- että puolustuspelissään. Ukrainalaisten hyökkäyksiä ei saatu tukittua ensimmäisellä puoliajalla juuri lainkaan – pallollisella pelaajalla oli tilaa ja aikaa yllin kyllin, lähelle oli useita pelaajia pelattavana, joten suomalaiset näyttivät melkein alokasmaisiltaa. Hyökkäyksiin lähdettäessä suomalaisilla ei vastaavasti ollut lähisyöttöihin juuri mitään mahdollisuuksia.

Ei ole tekniikan puutetta, jos ei osata juosta sen enempää puolustuspelissä kuin hyökkäyspelissäkään oikeisiin paikkoihin. Tanska sen sijaan osasi täyttää kentän oivallisesti, vaikka vastassa oli pahin mahdollinen vastus. Mistä ihmeestä tämä ero voi selittyä, jos jätetään pois historia ja ajatellaan, että suomalaiset voisivat valita pelitapansa aivan samoin kuin tanskalaisetkin lähtökohtaisesti parempaa vastustajaa vastaan?

Voi olla, että Suomen 21-vuotiaat ovat suhteessa huonompia kuin tanskalaiset omassa ottelussaan, vaikka en sitä haluaisi uskoakaan. Joukkueessahan on paljon ns. talenttejakin. Ymmärrän senkin, että hyökkäyspelissä suomalaiset pyrkivät nopeasti keskikentän yli, joten aika suuret pelaajien välit hyökkäyksissä voisivat selittyä tällä taktisella ratkaisulla. Mutta miten selittää se, että puolustuksessa ei kyetty tekemään ukrainalaisten peliä vaikeaksi. Ei voi olla taktinen ratkaisu se, että annetaan vastustajalle ylen määrin tilaa hyökkäämiseen enkä usko, että suomalaiset ovat huonokuntoisempia kuin ukrainalaiset.

Pelirohkeuden ja –osaamisen puute tietysti selittää paljon. Jos ei uskalla tulla pelattavaksi eikä myöskään uskalla ajaa vastustajan lähelle puolustustilanteessa, niin peli näyttää varovaiselta – eikä vain näytä siltä, vaan on sitä. Puolustuspelaaminen vaatii myös osaamista, pallon lähelle pitää osata mennä ja pallon riistäminen on myös taitolaji. Silti aika paljon voittaa sillä, että osaa ja viitsii juosta niin, että syöttösuunnat pienenevät ja lopulta pallon riisto on mahdollinen. Tällainen peli puuttui Suomelta koko ensi jakson ajan ja aika paljolti myös toisella jaksolla.

Suomalainen pelitapa, jota Palloliitto yrittää käsittääkseni ajaa sisään juniorimaajoukkueisiin, ei ainakaan tuon U21-joukkueen pelin perusteella jäsentynyt oikein miltään osin loogiseksi kokonaisuudeksi. Toki aina voi sanoa, että slogan ’pelataan omaa peliä’ on lähtökohtaisesti huuhaata, koska kentällä on aina kaksi joukkuetta ja se toinen yrittää myös pelata sitä omaa peliään. Harvoin ne matsaavat keskenään niin, että kumpikin voi ja saa pelata sitä ominta peliään. Ukraina ei siis antanut Suomen pelata omalla pelitavallaan, joten seurauksena oli aika heikko esitys suomalaisilta.

Toisella puoliajalla Suomen peli parani, mutta en usko, että toisen jaksonkaan peli oli sitä Suomen pelityyliä, josta on puhuttu. Ja hyvä niin, että peliin saatiin edes vähän otetta vaihtamalla taktiikkaa aktiivisemmaksi. Suomi teki myös upean maalin, jonka järjestivät vaihtomiehet Rannankari ja Pohjanpalo, joista jälkimmäinen viimeisteli maalin tyylikkäästi vaikeasta asennosta. Ehkä Suomelle riittäisikin se, että juniorimaajoukkueissa yhtä ikäluokkaa kohti kasvaa muutama kelvollinen pelaaja A-maajoukkuetta varten? Tästä myöhemmin enemmän…

Sunnuntai, 10. kesäkuuta, klo 20.45

Espanja-Italia 1-1, muutama minuutti peliä jäljellä. Paljon potentiaalisia maalipaikkoja, mutta myös pari erittäin hyvää maalivahtia, jotka eivät päästä helppoja maaleja, eivätkä kovin vaikeitakaan. Tässä pelissä muuten kummatkin saivat pelata ’omaa peliään’. Toinen joukkue pitää pelin hallinnasta ja toinen vastahyökkäyksistä eikä kumpikaan joukkue halunnut erityisesti haastaa toisen pelityyliä ellei sellaiseksi lasketa Italian puolustuksen keskustan tukkimisyritystä, joka onnistuikin kohtalaisesti.

Yhteenvetona: Italia oli odotuksia parempi ja Espanja ei ole niin hyvä kuin aiemmissa suurkisoissa. Itse odotin, että Espanjan joukkueessa olisi ollut edes yksi hyökkääjä avauksessa, mutta Torres tuli vasta vaihdossa. Ja olikin yllättävän vaarallinen. Jos Espanjalaiset eivät aio käyttää pääpeliä lainkaan maalintekoon, niin epäilen, että sillä ei ihan mestaruuteen ylletä. Tasapeli toki varmisti sen, että kummallakin on vielä erittäin hyvät mahdollisuudet jatkoon.

klo 22.55

Kroatian ja Irlannin pelin pitäisi olla suomalaisten kannalta tähän astisista peleistä kiinnostavin, sillä näiden maiden joukkueisiinhan Suomen tulisi omaa tasoaan ja osaamistaan verrata eikä Espanjaan, Hollantiin tai Italiaan. Kun eilen seurasin Tanskaa, niin olin hiukan masentunut – emme voi verrata itseämme pohjoismaiseen naapuriimme. Tanskan peli oli niin rohkeaa, älykästä, teknistä ja taktisesti kypsää, ettei meillä ole pitkiin aikoihin mahdollisuuksia samaan tasoon. Ja onhan Tanskan menestyshistoriakin todella vakuuttava.

Kyllähän Irlannin ja Kroatiankin historiat ovat vahvat, mutta tämän hetkiset joukkueet eivät ole samaa luokkaa taidoiltaan ja kokemukseltaan kuin joskus aiemmin. Irlanti nojaa vahvasti puolustavaan pelityyliinsä, jossa taistelu ja periksi antamattomuus ovat keskeisiä menestystekijöitä. Hyökkäys on suoraviivaista, muttei vailla mielikuvitusta. Mutta sopisiko sellainen pelityyli Suomelle?

Jos olisimme edelleen sisukkaita, niin todennäköisesti se sopisi oikein hyvin. Mutta suomalaisia jalkapallojoukkueita ei ole oikeastaan koskaan määritelty sisukkaiksi, päinvastoin ’pehmeneminen’ on ollut suomalaisten perisynti futiskentillä. Jääkiekossa Suomi ennen vanhaan taisteli hyvin ennalta vahvempia maita vastaan, mutta notkahti heikommille. Jalkapallostahan tuo kuvio on tuttu viime vuosiltakin.

Irlantilaiset taistelevat kaikissa otteluissaan, osittain siksi, että ovat melkein aina altavastaajia. Se tietysti yhdistääkin meitä vihreän saaren maajoukkueeseen, mutta suomalaisilta ei samanlaista hurjaa taistelua tunnu oikein löytyvän. Pitääkö jättää taistelu ja tsemppi Suomen jalkapallon kehittämismenetelmistä hyllylle, koska haluamme olla teknisesti taitavien pelaajien maa, jossa maajoukkue koostuu seitsemästä litmasesta ja kolmesta hyypiästä? U21-joukkueesta ei valitettavasti kovin montaa tuollaista taituria löydy – sen sijaan joistakin voisi kehittyä hyviä taistelijoita, jotka kovalla tsempillä voisivat pitää kohtuullisen hyvää pelitasoa yllä vaativissakin matseissa.

Hyvän ja keskinkertaisen pelaajan yksi ero onkin siinä, että hyvä kykenee ilman täydellistä keskittymistä ja taistelua hyvään pelitasoon, mutta keskinkertainen vajoaa huonoksi ilman kovaa yritystä. Hyvän pelaajan toki erottaa huonommasta sekin, että he kykenevät keskittymään ja taistelemaan jokaisessa ottelussa. FC Barcelonankin pelaajat ovat järkyttävän kovia puolustussuuntaan pelatessaan, mikä jää usein huomaamatta. MM-kisojen loppuottelussa Hollanti ei kyennyt kovin montaa sekuntia pitämään palloa hallussaan, koska espanjalaiset tukkivat syöttösuunnat ja pari miestä hyökkäsi pallollisen kimppuun. Jos se ei ole taistelua, niin ainakin armottoman kovaa työtä pallon riistämiseksi huippujoukkuekin tekee.  .

Tähän väliin lienee hyvä ottaa taas luku neljän vuoden takaa käsittelyyn. Jatkan globalisaation vaikutusten pohdintaa…

Kansainvälisen jalkapallon kehityspiirteitä

Edellä tuli mainittua yksi tärkeimmistä muutoksista: globalisaatio on merkinnyt sitä, että kansalliset piirteet huippujalkapallosta ovat sekoittumassa toisiinsa. Valioliigan kaltaiset sulatusuunit ovat merkinneet sitä, että ”brittifutis” ei ole enää entisensä. Maailman parhaat kohtaavat toisensa jatkuvasti seurajoukkueiden sisällä ja välillä, joten tekninen ja taktinen pelaaminen kehittyy ja yhtenäistyy. Joskus myöhemmin voi olla jopa se vaara olemassa, että samankaltaistuminen johtaa pelin tason laskuun, mutta tällä hetkellä se näyttää johtaneen sen nousuun. Toki on vielä niin, että joillakin maajoukkueilla on käytössään pelaajia, jotka eivät ole globaaleja tyyppejä, mutta jotka silti voivat menestyä. Venäjä, Etelä-Korea, Meksiko, Paraguay voisivat olla hyviä esimerkkejä tällaisista maajoukkueista, joiden pelaajat tulevat edelleen pääosin omista sarjoista. Espanjan maajoukkueen menestymättömyyden yksi syy saattoi pitkään olla se, että espanjalaiset pelaajat eivät halunneet lähteä muiden maiden sarjoihin kehittymään globaaleiksi tähdiksi. Vieraskentillä espanjalaiset ovat oppineet pelaamaan monenlaisilla taktiikoilla ja monenlaisten vastustajien kanssa. Tietysti myös ”La Ligan” kansainvälistyminen on auttanut asiassa. 

Globaalisti on tapahtunut se, että joidenkin suurien jalkapallomaiden liigat – Englanti, Espanja, Italia, Saksa – ovat omassa luokassaan. Sitten on joukko maita, joiden liigat ovat kovia ammattilaisliigoja, mutta joissa myös kansainvälisyys on korkeaa tasoa. Ranska, Hollanti, Turkki, Venäjä, Skotlanti, Kreikka, Brasilia, Argentiina ja supermaiden kakkosliigat kuuluvat tähän ryhmään. Sen jälkeen on maita, joissa pelataan ammattilaisina ja on koviakin joukkueita, mutta taso liigan sisällä vaihtelee paljon. Belgia, Sveitsi, Ruotsi, Norja, Portugali, Japani, USA, Meksiko mainittakoon näistä maista, joita on runsaahkosti. Kaikissa näissä kansainvälisyys lisääntyy, vaikka eroja maiden välillä on tässäkin suhteessa runsaasti. Valioliiga lienee kansainvälisin superliigoista, kun taas La Liga edelleenkin kansallisin.

On myös huomioitava ylikansalliset liigat eli Champions League ja Eurooppa liiga etunenässä, jotka vaikuttavat erittäin paljon jalkapalloon kansainvälisellä tasolla. Pelaajat ja joukkueet tottuvat pelaamaan erilaisia joukkueita, erilaisia taktiikoita ja erilaisia pelaajia vastaan. Käymättä läpi taktiikoiden kehitystä seurajoukkuetasolla sen tarkemmin, on selvää, että samat trendit kuin maajoukkueissakin on sielläkin näkyvissä – Alex Ferguson, Jose Mourinho, Arsene Wenger tai Pep Gardiola ovat itse asiassa tuoneet valmentaja- ja pelitaktiikkakeskeisen jalkapallon myös maajoukkuetasolle kopioitavaksi. ManU pelaa vuodesta vuoteen samankaltaisella taktiikalla tai ainakin valmentajajohtoisesti, vaikka huippupelaajat vaihtuvat. 

On myös tapahtunut se, että monet kansalliset liigat riutuvat tai kamppailevat elintilastaan. Hyvät pelaajat jättävät maan heti kun voivat ja pelin taso kalpenee huipputason rinnalla varsinkin, kun vertailuasetelmia on runsaasti TV:n välityksellä ja erilaisissa kv. sarjoissa. Näissäkin liigoissa voi olla huippujoukkueita, kuten norjalainen Rosenborg on osoittanut. Se ei kuitenkaan ole kovin todennäköistä, vaan pohjautuu jatkuvaan koviin kv. kilpailuihin osallistumiseen.

Näillä globaaleilla trendeillä on tietysti suuret vaikutukset siihen, miten kansallista, tässä tapauksessa suomalaista, huippujalkapalloa tulisi kehittää. Tässä ei ole syytä mennä kovin syvälle jalkapallon talouteen ja muihin resursseihin, vaikka niillä tietysti on omat erittäin suuret vaikutuksensa jalkapallomenestykseen. Jatkossa talouteen viitataan silloin, kun resurssikysymys on oleellista aiheen kannalta.

Maanantai, 11. kesäkuuta 2012, klo 19.36

Joleon Lescott tekee avausmaalin(sa) Ranskaa vastaan ja Englanti johtaa 1-0 tätä ennakkoon paljon odotettua ottelua. Itse toivon, että Englanti pärjää kisoissa, koska Englannin menestys voisi tuoda toivoa myös Suomen jalkapallolle. En ole koskaan ollut Englannin maajoukkueen kannattaja, vaikka liigapelit ovat kuuluneetkin henkilöhistoriaani 1960-luvulta lähtien. Jos nykyinen pikkumiesten peli olisi ollut oman urani aikana vallitsevana, olisin todennäköisesti pelannut pitkän ja hyvän uran. Valitettavasti 1980-luvun alussa arvostettiin vielä pituutta, voimaa ja suoraviivaisuutta.

Miksi sitten nyt? Englanti on pikku hiljaa päässyt eroon pahimmista traditioistaan pelaajatyyppien suhteen, vaikka juuri tällä hetkellä joukkue ei olekaan kaikkein taitavimmillaan. Joukkue on myös sekaisin valmentajan vaihdoksen takia sekä monien sekavien tapahtumien vuoksi. Kovin moni ei rahojaan Englannin puolesta uskaltaisi pistää.

Toisaalta yllättävän usein tällaisissa kisoissa on käynyt niin, että se joukkue, joka eniten menestystä tarvitsee, sitä myös saa. Paljon on puhuttu mm. Italian jalkapallon kriiseistä, joiden aikana maajoukkue on sitten kuitenkin menestynyt hyvin kuin puhdistaakseen maineensa. En pidäkään vähäisenä sitä merkitystä, joka syntyy erilaisista ulkojalkapalloilullisista tekijöistä ja jotka voivat joka kannatella joukkuetta tai sitten ajaa sen alakuloon.

Tämä ei kuitenkaan riitä syyksi toivoa Englannin menestystä. Yksi syy on se, että Englannin maajoukkue on kuitenkin huippumaista se, johon Suomen maajoukkuetta voisi verrata. Pelaajat eivät ole erityisen taitavia eikä Englanti ole menestynyt lähellekään niin hyvin kuin sen odotetaan menestyvän. Vaikka taso on korkeampi, niin elementeissä on yhtäläisyyksiä. Ja on tietysti myös Roy Hodgson, jonka kautta Suomen maajoukkueessa yleisesti kritisoidaan. Hän oli kuitenkin mielestäni tehnyt oikean analyysin Suomesta ja oli realistinen tavoitteissaan ja käyttämässään pelitavassa.

On aika ironistakin, että Väykky Väyrynen arvostelee Hodgsonia ja hänen taktiikkaansa, koska ko. pelaaja tai yleensäkään Suomen pelaajat eivät ole muidenkaan maajoukkuevalmentajien alaisuudessa päässeet karsinnoissa sen pidemmälle. Jos kansainvälisesti melko keskinkertaisilla pelaajilla on henki, että olisi kivempi pelata hyökkäysvoittoisemmin ja vielä voittaa hyökkäysvoittoisella pelillä, niin toive Suomen menestymisestä taitaa olla tulevaisuudessakin vain kaukainen toive.

Jalkapallo tosin on peli, jossa yksilöiden osaaminen korostuu enemmän kuin esimerkiksi jääkiekossa, jossa jopa Venäjän supertähtien on taivuttava toteuttamaan valmentajan taktiikkaa, jotta joukkue voisi menestyä. Ja samahan tietysti koskee esimerkiksi FC Barcelonaa: en usko, että kukaan Barcan pelaaja haluaisi pelata niin kontrolloitua peliä elleivät he tietäisi, että se tuottaa tulosta. Jos maailman parhaan on pelattava kurinalaisesti menestyäkseen, niin miten Suomen maajoukkue voisi pärjätä jotenkin ’iloisesti hyökkäämällä’?

Puolustukseen panostaminen ei tietenkään tarkoita sitä, että joukkueessa pitäisi olla kankeita puolustajia – Barcassakaan ei ole oikeastaan yhtään oikeata puolustajaa ja silti se puolustaa loistavasti. Englantihan ei toki ole Barcan kaltainen joukkue, vaan siellä eri pelipaikoilla on ’perinteisemmän’ tuntuisia pelaajatyyppejä. Tämä onkin yksi syy, jonka takia ajattelen, että Englanti saattaisi yllättää näissä kisoissa.

Kun muissa joukkueissa on lähdetty jonkin verran matkimaan Espanjan tyylistä peliä ja pelaajia, niin jos sitä vastaan oppii pelaamaan ja jos on siihen sopivia pelaajatyyppejä, niin saattaa jopa menestyä. Helppoa se ei ole, mutta tällaisessa turnauksessa yllättävyys saattaa johdattaa joukkueen jopa mestaruuteen asti, kuten Kreikka viimeksi on osoittanut. Ja miksei voi ajatella niinkin, että Barcelona/Espanja mullisti pelitaktisen ajattelun myös pelaajatyyppien kohdalla.

Kehityksen pitää kuitenkin etenee niin, että vallitseva ’doktriini’ haastetaan ja yksi vaihtoehto on se, että heterogeeniset pelaajatyypit ikään kuin ’palaavat’ huipulle. Voisi ajatella, että se loisi uskoa myös suomalaiseen jalkapalloon ja –palloilijaan, vaikka meillä vähän yllättäen onkin nyt paljon pieniä, varsin teknisiä pelaajia tulossa A-maajoukkueeseen. Kovin moni heistä ei kuitenkaan murtaudu kansainväliselle huipulle eikä edes vakituisesti maajoukkueeseen ellei ihmeitä tapahdu. Jatkossakin Suomen joukkueessa tullee olemaan pitkiä, hiukan kankeita pelaajia, jotka kuitenkin ovat pelipaikkojensa parhaita.

Englanti ja Ranska päätyivät lopulta tasapeliin. Ottelu oli tasoltaan melko heikko, toisella puoliajalla kumpikaan joukkue ei aidosti yrittänyt tehdä maalia, vaan tyytyi tilanteeseen. Ranska ei vakuuttanut, muttei sitä tehnyt Englantikaan. Tästä ottelusta ei kuitenkaan voine tehdä suurempia johtopäätöksiä jatkon suhteen.