Ensimmäiset kuusi viikkoa menivät pääasiassa leikkauksesta toipumiseen. Seuraavat kuusi viikkoa kuluvat jo kuntoutumiseen: kerron, miltä tuntui aloittaa hiihtäminen, autolla-ajo ja heikentyneiden lihasten voimistaminen. Pohdin liikkumisen vaikutuksia ja sitä, miksi juuri tässä vaiheessa tulisi jaksaa liikkua ja kuntouttaa itseään. Kerron myös kuntoutujan arjesta ja juhlasta.

Aluksi teen lyhyet yhteenvedot kunkin viikon tapahtumista. Blogit löytyvät aikajärjestyksessä viikkoesittelyn jälkeen (huomaa, että jokaisen viikon blogitekstit löytyvät myös pdf-muotoisina Blogiarkistosta.)

Seitsemäs viikko toipumista: 43-49. leikkauksen jälkeiset päivät. Aloitan hiihtämisen ja autolla ajamisen. Teen lumitöitä ja tunnustelen rajojani.

Kahdeksas viikko toipumista: 50-56. leikkauksen jälkeiset päivät. Tällä viikolla käyn teatterissa, luen urheiljaelämäkerran, käyn ’synttärihiihdolla’ ja pohdin suhdettani hiihtämiseen.

Yhdeksäs viikko toipumista: 57-63. leikkauksen jälkeiset päivät. Kuvaan liikkumistani, varsinkin lihaskuntoharjoitteluani eli omia jumppiani. Käyn muskarissa lapsenlapseni kanssa ja pohdin liikunnan vaikutuksia iän kokemiseen.

Kymmenes viikko toipumista: 64-70. leikkauksen jälkeiset päivät. Leikkauksen jälkeinen lopputarkastus tehtiin leikanneen kirurgin toimesta. Todettiin toipumisen eteneminen ja tulevaisuuttani liikkujana hahmoteltiin: mitä saan, voin, pystyn tai uskallan tehdä proteesini kanssa? Hiihdin jo vähän kovempaa ja aloin systemaattisesti vahvistaa leikkauksessa vammautuneita lihaksiani. 

Yhdestoista viikko toipumista: 71-77. leikkauksen jälkeiset päivät. Pohdin blogeissani ajankulua, kehun laduntekijöitä ja kertaan kevättalven liikkumismääriä. Ja aloitan sulkapallon peluun!

Kahdestoista viikko toipumista: 78-84. leikkauksen jälkeiset päivät. Vietän viikon Lapissa, Olos-Pallastunturin upeissa hiihtomaastoissa. Kerron hiihtoretkistämme ja –tuntemuksistani. Arvioin eri luistelutyylejä ja niiden suhdetta hiihdon kokemiseen. Pohdin matkan ja vauhdin välistä suhdetta hiihtämisessä ja kuvaan hiihtohurmioitani. Lopuksi teen hiukan yhteenvetoa ’hiihtokaudestani’ ja kuntoutumiseni nykyvaiheesta.

Blogit 25.2.-6.4.2012

Maanantai, 27. helmikuuta, klo 21.05 (45. leikkauksen jälkeinen päivä)  

Tänään se vihdoin tapahtui, mitä olin odottanut koko talven. Uskaltauduin hiihtämään. Menimme vaimoni kanssa Sotunkiin (Vantaan Hakunilaan), josta läksimme taivaalliselle retkellemme kohti Sipoon korpea. Olin arvellut, että luistelutyyli sopisi lonkalleni paremmin kuin perinteinen. ’Pertsa’ oli jo viime talvena ollut hankalaa, vaikka vähän eri syystä. Nyt pakaralihaksen heikkous vaikutti päätökseeni. Ajattelin, että luisteluhiihdossa voin välttää kipuja ja lihasheikkoutta.

Ensimmäiset viisisataa metriä menin varovasti, lonkka tuntui ahtaalta ja liikeradat sivulle päin eivät tuntuneet ainakaan liian hyviltä. Päätin hiihtää mahdollisimman paljon ’wassua’, koska siinä voin ohjata suksea enemmän eteenpäin kuin sivulle. Myös potku on erilainen eli lähinnä polven ojennus, jolloin pakaralihasta ei tarvita niin paljon.

Ilokseni luistelu alkoi aika nopeasti sujua kohtuullisesti, hitaasti, mutta vakaasti. Huomasin myös, että tasapainoni oli yllättävän hyvä, jopa parempi kuin aiempina vuosina. Osin se saattoi johtua hitaammasta vauhdista, mutta todennäköisesti kysymys oli myös siitä, että olin systemaattisesti harjoitellut jo viime keväästä lähtien tasapainoani ja varsinkin tällaista luisteluhiihtomaista tasapainoa. Ja voihan olla, että lonkkaproteesikin vaikutti asiaan – kaikki lihakset saattoivat nyt toimia paremmin kuin aiemmin. Olin myös varovainen ja keskityin jokaiseen liikkeeseen huolella, ettei mitään ongelmia ilmenisi.

Onneksi ’baana’ oli erinomainen, ei kova eikä pehmeä, vaan juuri sopiva. Suksea saattoi hyvin ohjata, mutta se ei myöskään jäänyt mihinkään kiinni. En halunnut kaatua ensimmäisellä lenkilläni. Siksi myös valitsin lenkikseni Sotungin pellot, joissa saatoin hiihdellä pääosin tasaisella maalla. Sääkin oli niin loistava, aurinko paistoi, pakkasta oli muutama aste eikä edes tuullut juuri lainkaan. Kevättalvi oli todellakin parhaimmillaan.

Niin siinä sitten kävi, että käännyimme takaisin vasta 6-7 kilometriä hiihdettyämme eli ensimmäisten mäkien tullessa vastaan. Sen nimittäin huomasin pieniä mäen toppureita noustessani, että liian leveä luisteluasento, ’kuokka’, ei tuntunut vielä hyvältä. Pientä kipua ja ahtautta oli havaittavissa, vaikka luistelu myös hienosti ’rasvasi’ lihaksia ja niveliä. Illalla lonkka tuntui paremmalta kuin kertaakaan aiemmin. Tuntui ’h-tin’ hyvältä ja usko kuntoutumiseen nousi kohisten.

Tiistai, 28. helmikuuta, klo 20.15 (46. leikkauksen jälkeinen päivä)

Eilinen mahtava sää oli vain muisto. Lunta tuli enemmän kuin kertaakaan tänä talvena, pihallamme oli paikoitellen reilu 20 senttiä uutta lunta, kun aloitimme lapiotyöt. Jouduin käymään päivällä kaupungissa ja sain myös tarpoa melkoisessa lumipöppyrässä nelisen kilometriä. Kotiin tultuani olin aivan poikki, piti mennä nukkumaan.

Mutta ei auttanut jättää naapureita pulaan, vaan rynnätä lumitöihin. Kolaan en vielä koske, ettei lonkkaan iske kipu, mutta lapiolla olen jo pidempäänkin huhkinut. Tänään lapio olikin paljon kolaa parempi väline. Kola täytti reilun metrin matkalla ja sen jälkeen se olisi vielä pitänyt kuljettaa parinkymmenen metrin päähän – toivotonta! Itse lapioin pihan ja pihatien reunalta lunta puolitoistametrisen penkan päälle ihan kevyesti siihen nähden. Neljä lapiollista ja tauko. Näin sain aina kulkuaukon tehtyä.

Aikaa kului kivasti 2,5 tuntia. Huumoria siihen kyllä tarvittiin vielä enemmän kuin voimaa, kestävyyttä ja kivunsietokykyä. Ja olihan se hienoa hoitaa velvollisuuksiakin, sillä ennen leikkaustani lunta ei ollut juuri lainkaan, mutta sen jälkeen taloyhtiöni naiset ovat joutuneet tekemään lumihommat. Eivät he nytkään kovin suopeasti katsoneet pyrintöjäni, mutta ajattelin, että kohta minua ei enää lainkaan tarvita eikä kaivata edes näissä lumihommissa.

Keskiviikko, 29. helmikuuta, klo 17.33 (47. leikkauksen jälkeinen päivä)

Aamu valkeni taas ’hiihtoisena’ eli oli pakko päästä uudelleen suksien päälle. Ongelmana oli se, että tasaiselle ladulle päästäkseni minun oli myös ajettava autoa. Eikä sitten auttanutkaan muu kuin kokeilla autolla ajoa. Ja kyllähän sekin onnistui, vaikka hiukan kytkimen käyttö vasenta, leikattua jalkaani, kipeyttikin.

Mutta hiihto taisi myös parantaa. Luisteluhiihto ikään kuin ’voitelee’ lonkkaa ja iltaisin se on paremman tuntuinen kuin aiemmin, vaikka luulisi toista. 12 kilometrin lenkki eli pari kertaa Malmin kentän ympäri oli toisen hiihtopäiväni ’saalis’. Melko tasainen latu tekee vielä hyvää. Ylämäet ’kirraavat’ vielä lonkassa, vaikka nyt oli jo vähän helpompaa kuin ekalla kerralla.

Sunnuntai, 4. maaliskuuta, klo 20.10 (51. leikkauksen jälkeinen päivä)

”Kansanhiihto” suoritettiin perjantaina, kun kävimme neljään pekkaan katsomassa Kansallisteatterissa samannimisen esityksen. Esitys pohjautui vapaasti Mika Myllylän elämään ja Lahden 2001 tapahtumiin. Viime vuosina urheilun ’kulttuuristaminen’ onkin ollut suosittua. Viime viikon tiistaina olin radio Helsingissä puhumassa urheilusta mm. Manuela Boscon omaelämäkerrallisen kirjan Ylitys pohjalta.

Ensi viikolla on tarkoitus mennä katsomaan toista Kansallisen esitystä urheilusta, nimittäin Miika Nousiaisen Maaninkavaaraa. Kansanhiihto, vaikkei ehkä ihan huippuesitykseksi yltänytkään, sai meissä viisikymppisissä miehissä aikaan paljon puhetta urheilusta, omista hiihtokokemuksista ja tulkinnoista.

Lauantai vei minut yksinhiihtoon ja tämä päivä parihiihtoon. Kelit eivät paljon paremmaksi tule ja lonkkakin on koko ajan notkeampi. Tänään hiihdin jo 15 kilometriä. Vaikka kävely ja yhdellä jalalla seisominen on vaikeaa, niin luisteluhiihto sujuu kohtalaisen hyvin. Kestävyyskunto ei ole paras mahdollinen leikkauksen ja vähäisemmän harjoittelun takia, mutta olosuhteisiin nähden hyvin olen jaksanut ladulla suksea kuljettaa.

Torstai, 8. maaliskuuta, klo 18.45 (55. leikkauksen jälkeinen päivä)

Tasan kaksi vuotta sitten täytin 50 vuotta. Hiihdin syntymäpäivän kunniaksi 50 kilometriä. Matkan varrella oli hyvää aikaa kelata elettyä elämää. Nuorena en hiihtänyt kovin pitkiä matkoja, vaikka kilpailinkin aika menestyksellisesti 16-vuotiaaksi asti. Harjoituslenkit olivat useimmiten 10-15 kilometriä pitkiä, joskus harvemmin 20 kilometriä ja ehkä kerran talvessa 30 kilometrin laturetki.

Muistan, että vielä opiskeluaikana yli kaksikymppisenä pitkät lenkit olivat vaikeita. Kuntoa olisi varmaan ollut, mutta kärsivällisyyttä ja rutiinia puuttui. Silloin hiihtovauhtikin tuppasi tosin nousemaan sellaiseksi, ettei kovin pitkiä lenkkejä olisi jaksanutkaan.

Vasta yli nelikymppisenä, kun aloimme käymään Lapissa hiihtämässä, totuin pitkiin matkoihin. Normaalimatkoiksi tulivat 30-40 kilometriä pitkät lenkit, joita aloimme hiihtää myös täällä etelässä. Tänään tyydyin kuitenkin 28 kilometriin, joka tulee Kuusijärveltä Keravan Keinukalliolle ja takaisin hiihtämällä. Keli oli jälleen hyvä, ei kuitenkaan täydellinen niin kuin alkuviikosta, jolloin sukset suorastaan lensivät tasaisella baanalla. Tänään tuulikin oli aika navakka ja loppumatkasta vielä vastainen. Tuntui kuitenkin hyvältä väsyttää itsensä kunnolla.

Leikkauksen jälkeen meni nelisen viikkoa, jona aikana väsytti ja nukuttikin lähes taukoamatta. Päivälläkin otin monet torkut. Sen jälkeen, kun olen päässyt liikkumaan ulkona ja varsinkin hiihtämään, unentarve on yllättäen vähentynyt radikaalisti. Joskus on jopa ollut vaikea saada unta. Epäilen, että leikkauksessa vioittuneet kudokset ovat parantuneet eivätkä vaadi energiaa ja lepoa samaan tapaan kuin aiemmin. Toisaalta oman mielen piristyminen ja voimien palautuminen vaikuttanee niin, ettei teekään mieli nukkua. Ehkä ruumis on tässäkin viisas ja sitä kannattaa kuunnella.

Sunnuntai, 11. maaliskuuta, klo 19.30 (58. leikkauksen jälkeinen päivä)

Hienot hiihtokelit vaihtuivat vähän harmaammiksi, nuoskaisiksi ja vetisimmiksi säiksi. Latupohja Kuusijärvellä kesti kuitenkin hyvin, vaikka suksen sujuttaminen olikin huomattavasti nihkeämpää kuin edeltäneellä viikolla. Ne tosin olivatkin loistavia kelejä. Reilu kymppi vastasi kuitenkin melkein kahta kevyellä kelillä sivakoitua peninkulmaa. Nautimme majalla riistakeiton, jonka jälkeen läksin seuraamaan äitini luo Kollenin mäkihyppyä samalla kuntopyörää polkien.

Olen pyrkinyt liikkumaan vähintään puolitoista tuntia päivässä. Lisäksi olen aina muistaessani tehnyt joitakin jumppaliikkeitä. Jalan tai lonkan liikkuvuus on parantunut huimasti viimeisten viikkojen aikana. Voin taivuttaa/heilauttaa jalkaa melko korkealle eteen ja taakse, mutta myös sivulle ulos- ja sisäänpäin aika hyvin. Sisäänpäinhän en ennen leikkausta edes kyennyt jalkaa heilauttamaan. Parannusta on siis jo tullut. Liikeradat eivät ole ihan yhtä hyvät kuin ennen leikkausta, mutta aika lähellä jo.

Kävellessä kuitenkin onnun ja leikatun jalan päälle en kykene täydellä painolla varaamaan. Tai kykenen, kun puren hammasta ja keskityn asiaan oikein hyvin. Selvästikään jotkut lihakset eivät toimi täydellisesti. Usein kuulemma käykin niin, että kuntoutuja luovuttaa tässä vaiheessa, kun asiat ovat jo melkein kunnossa. Ja sitten jää vajavuuksia liikeratoihin, lonkka jää huonoon asentoon ja kävely ei ole kunnollista. Huomaan, että helpompaa olisi vältellä kivuliaita tai muuten vaikeita liikkeitä.

Ei olekaan ihan helppo motivoida itseään tässä vaiheessa ajatellessaan, että kyllä aika nämäkin ongelmat parantavat. Ihmisen hermolihasjärjestelmä, motoriikka ja lihaskoordinaatio ovat kuitenkin erittäin monimutkaisia kokonaisuuksia, jossa jokaisen osan tulisi lopulta pelata lähes täydellisesti, että esimerkiksi kävely onnistuisi kunnolla. Tätä ei ’terve’ ihminen ymmärrä, kun kaikki pelaa. Mutta jo tikku varpaassa saa kävelyn pois tolaltaan. Entä sitten proteesi lonkassa ja ’ruhjotut’ lihakset?

Olenkin tsempannut itseäni menemään epämukavuusalueille eli olen tehnyt liikkeitä, joilla liikeradat laajenevat, olen yrittänyt varata kipeän jalan päälle koko ajan lisää painoa ja erityisesti olen yrittänyt ’herätellä’ lihaksia ja lihasten koordinaatiota, jotta jalka oppisi toimimaan oikein ja kaikki tarvittavat lihakset vahvistuisivat ja oppisivat toimimaan yhteistyössä.

Käytännössä teen paljon liikkeitä, joissa hellävaraisesti ’nytkytän’ niveliä eli teen joustoliikkeitä, jotka pakottavat sekä koukistajat että ojentajat tai supistuvat ja venyvät lihakset toimimaan. Pyörittelen mm. lantiota, polvia ja nilkkoja eri suuntiin, varaan niiden päälle eri asennoissa eri määrän ’painoa’ eli teen mm. hiihtojoustoja matkien luisteluhiihtoa tai laskuasentoa. Vien painoa koko ajan enemmän myös leikatun jalan polven päälle, jotta vajavainen liikerata laajenisi ja jotta lihakset vahvistuisivat tekemään kyseistä liikettä. Tietty kulma, jossa polvi on vähän vartalon edessä, on kaikkein vaikein. Siinä asennossa proteesikaan ei tunnu vielä hyvältä, vaan ’lonksuu’. Oletukseni on, että leikkauksessa ’ruhjotut’ lihakset eivät ole vielä täysin parantuneet ja juuri tuo asento tuo niiden heikkouden parhaiten/pahiten esiin.

Yleisesti ottaen erityisen tärkeää tuntuu olevan se, että eri nivelten yli menevät pienetkin lihakset aktivoituvat. Siksi en käytä juuri lainkaan painoja, vaan yritän erilaisilla liikkeillä ja liikeradoilla saada kaikki lihakset toimimaan. Varsinkin raskaita painoja käytettäessä suurimmat ja vahvimmat lihakset pyrkivät dominoimaan liikkeen teossa.

Tällaiset liikeharjoitukset (’Artchi-jumppa’, joka kestää kymmenisen minuuttia) on vaikuttanut hyvin positiivisesti mm. ennen melko jäykkiin olkaniveliini, jotka nyt liikkuvat jo hyvin eri suuntiin. Myös niska- ja hartiakivut ovat vähentyneet selvästi. Sama ilmiö on tapahtunut myös ranteissani ja sormissani, jotka aiemmin jäykistyivät hiihtoretkillä. Puhumattakaan lantiosta ja jaloista, jotka liikkuvat lonkkanivelestä nyt huomattavasti paremmin kuin vaikkapa kaksi vuotta sitten. Kyse oli ennen kaikkea siitä, että en ollut aiemmin harjoittanut lonkkanivelen pieniä lihaksia – toimimattomina ne eivät tietenkään toimineet!

Keskiviikko 14. maaliskuuta, klo 22.20 (61. leikkauksen jälkeinen päivä)

Aloitin aamun kunnon jumpalla eli ’Artchi-jumppa’, jonka jälkeen voimaharjoittelua nauhaa ja kahvakuulaa käyttäen. Sain tyttäreltäni synttärilahjaksi kahvakuulan, jota opettelen nyt käyttämään. Täytyy olla varovainen tuon kahdeksan kilon ’mötikän’ kanssa. Raskasta se ainakin oli. Jumpassa keskityn ennen kaikkea nivelten liikkuvuuteen ja vahvistamiseen. Teen myös aika paljon tasapainoa ja koordinaatiota vaativia liikkeitä. En kuitenkaan mitään akrobatiaa, taichita tai joogaa, vaikka kaikista olen ottanut mallia tähän ’jokamiehen’ versiooni. Lisäksi olen varastanut pilateksesta, luovasta tanssista, hikijumpasta jne. eli melkein kaikista jumppatrendeistä oman elämäni ajalta. Jotkut perusasiathan ovat pysyneet samoina vuosikymmeniä, vaikka aidosti uusiakin näkökulmia lihasten ja nivelten hyvinvointia ajatellen on kehitetty.

Päivällä kävin yhdessä kokouksessa ja iltapäivällä pääsin pojantyttäreni kanssa muskariin. Näin elämä kiertyy jännästi – vastahan vein omia lapsiani muskariin. Muskarissa oli muitakin mummoja ja vaareja lastenlastensa kanssa, mutta oudompaa oli se, että lasten vanhemmat olivat niin nuoria. Päiväkodissa minua tosin luultiin isäksikin, mikä ei ehkä kerro pelkästään nuorekkuudestani vaan siitä, että ikäisiäni isiäkin on vaikka kuinka paljon.

Liikuntaa paljon harrastavien ikämiesten (55+) ikäkokemusta kyselin myös kohta julkaistavassa artikkelissa, joka ilmestyy miehiä ja ikääntymistä käsittelevässä kirjassa lähiaikoina (Tiihonen, Arto (2012) Miksi ikämies liikkuu – liikunnan harrastaminen on merkityksellistä. Teoksessa Pietilä, Ilkka & Ojala, Hanna (toim.) Miehistä puhetta – Miehet, ikääntyminen ja vanhenemisen kulttuuriset mallit). Yksi havainto artikkelissani oli se, että mielilajissaan he tunsivat itsensä paljon kronologista ikäänsä nuoremmiksi. Sen sijaan kaikki liikuntalajit eivät vastaavaa efektiä saaneet aikaiseksi.

Lapsenlapseni kanssa rockia tanssiessani – hänkin pitää Hurriganesien 1970-luvun biiseistä – tunnen itseni melkein teini-ikäiseksi. Mutta illalla kokeillessani eka kertaa sulkapallon peluuta, tunnen itseni ikälopuksi. Viereisillä kentillä itseäni kymmenisen vuotta vanhemmat ’papat’ pelasivat sulkista niin ketterästi, että teki mieleni mennä selittämään, että ’tämä kömpelyyteni johtuu vain lonkkaleikkauksestani, oikeasti olen paljon parempi sulkiksen pelaaja’. Tunsin siis itseni yli seitsemänkymppiseksi eli parikymmentä vuotta itseäni vanhemmaksi ja samalla tavoin tunsivat tutkimani ikämiehetkin itsensä, kun kyseessä oli laji, jossa he eivät olleet kovin hyviä.

Mutta olin yhtä kaikki iloinen; kykenin kuitenkin jo pelaamaan, vaikkakin ehkä 30% teholla. Saattaapa olla, että pelaan muiden mukana nelinpeliä jo ennen kesälomaa…

Perjantai, 16. maaliskuuta, klo 19.00 (63. leikkauksen jälkeinen päivä)

Pitkästä aikaa kuntosalilla. Pitäisi varmaan käydä useammin, vaikka kotijumppa nauhoineen ja kahvakuulineen tietysti korvaa aika hyvin kuntosaliharjoittelua. Silti salilla on oma vaikutuksensa; osin se johtuu pelkästään siitä, että siellä voi hikoilla kunnolla. Lihakset vertyvät nopeasti ja liikkeet on helppo tehdä. Jalka nousee kevyesti, kun on ensin ajanut 10 minuuttia kuntopyörää tai soutanut soutulaitetta.

Tein myös ensimmäistä kertaa leikkauksen jälkeen liikkeitä, joilla voin vahvistaa leikkauksessa vioittunutta pakaralihastani sekä kuluman takia heikentyneitä reiden lähentäjälihaksia. Koneet helpottavat näitä liikkeitä, vaikka voihan niitä tehdä kotonakin, tosin ilman painoja. Käytin hyvin pieniä painoja ja tein toistojakin maltillisesti, muistaakseni 20 + 10 toistoa.

Treeni tuntui tosi hyvältä, vaikka varsinkin ’pakarakoneessa’ huomasin erinomaisesti sen, mikä kävelyänikin vaivaa: jalkaa on vielä vaikea painaa voimakkaasti alas ja taakse. Lähentäjät toimivat paremmin kuin vuosiin, vaikka olivatkin heikkoja. Liikerata oli leikkauksen ansiosta hyvä.

Yritän pitää liikuntani monipuolisena, jotta siinä olisi sopivassa suhteessa sekä kestävyyttä, lihasvoimaa, -notkeutta ja –koordinaatiota että nopeutta ja kimmoisuutta kehittäviä aineksia. Viikkooni kuuluukin normaalisti 1-2 palloiluharjoitusta, 2-4 kestävyysharjoitusta ja 4-6 lihaskuntoharjoitusta, joista yksi kuntosalilla ja loput kotijumppaa. Jos kuitenkin ulkona on esimerkiksi loistava hiihtosää, niin periaate murtuu ja lähden hiihtämään vaikka joka päivä. Hyviä hiihtokelejä ei ole tuhlattavaksi. Yleensäkin suosin ulkoliikuntaa sisäliikunnan sijasta, vaikka vesijuoksu, uinti ja kuntosaliharjoittelu olisivatkin juuri nyt erittäin tärkeitä kuntoutumiselle.

Kävin tänään myös röntgenissä, sillä huomenna on leikkauksen jälkeinen lopputarkastus. Siksi päässäni pyöri monenlaisia kysymyksiä ja ajatuksia leikkauksesta, kuntoutumisestani ja ennen kaikkea tulevaisuudestani. Mikähän on lääkärini tuomio?

Lauantai, 17. maaliskuuta, klo 10.52 (64. leikkauksen jälkeinen päivä)

Tarkastuskäyntini oli heti aamulla. Täytyy ihailla terveydenhoitohenkilökuntaa, joka tulee viikonloppuna tekemään tärkeää työtään. Ovatko kirurgit niin kiireisiä vai mistähän epätavallinen ajankohta johtuu?

Kirurgini kyseli minulta toipumisestani, jonka sanoin sujuneen pääosin hyvin ellei erinomaisesti. Sitten hän teki tsekkauskysymykset, joihin kuului mm. pisimpien kävelymatkojen pituuden, sukanlaiton onnistumisen (hyvin vai hankalasti), ontumisen ja kipujen tiedustelu. Vastasin, että olen tehnyt pisimmillään 3-4 kilometrin lenkin (huomasin tosiaan, että sen pidempään en ollut yhtä mittaa kävellyt) ja että sukanlaitto on vielä hankalaa, vaikka jo mahdollista. Normaalisti en kuitenkaan sukkaa vielä jalkaani pujota (tai eilen laitoin kerran, mutta se oli aika kivuliasta). Kipuja, paitsi normaaleja lihaskipuja, sanoin en tunteneeni muutamaan viikkoon.

Ontumisesta tai kävelytekniikasta puhuimme pidempäänkin hänen tehdessään tarkistusliikkeitä, joissa hän ensin katsoi lantiotani takaapäin ja sitten liikutteli jalkojani sivuille ulos ja sisään selinmakuulla. Hän kehotti opettelemaan kävelyn ikään kuin kokonaan uudestaan, jotta tekniikka palautuisi ennalleen.

Kun kerroin, miten jalka välillä ’nilkkaa’ tai ’ontuu’ tai menee sellaiseen ’vänkkyrään’, hän sanoi hyvin ymmärtävänsä sen. Sanoin myös, että tsemppaamalla ja ajatuksella kävely on lähes ok, mutta silloin taas yritys saattaa mennä ’överiksi’ eikä se sittenkään ole luonnollista. Siinä kohtaa hän naurahti ja totesi hyvin tajuavansa senkin.

Sitten menimmekin tulevaisuuteeni eli siihen, miten jalan kanssa tulee ja voi elää tulevaisuudessa. Kun en nukahtamiseni takia voinut neuvotella hänen kanssaan leikkauksen aikana (ks. 14.1.2012) enkä tavannut häntä leikkauksen jälkeenkään, jäi tämä keskustelu aiemmin käymättä. Toki puhuimme vaihtoehdoista ennen leikkausta, mutta silloin ei vielä tiedetty mihin proteesivaihtoehtoon leikkauksessa sitten tultiin päätymään.

Halusinkin siis tietää, mitä minä nyt voin, saan tai kykenen tekemään tämän uuden lonkkaniveleni kanssa, joka siis koostuu keraamisesta kupista lonkan puolella ja keraamisesta pallosta reisiluun puolella sekä pitkästä, eri ainesosista rakennetusta varresta, joka upotettiin reisiluun sisään – pallo ja varsi muodostavat proteesin yhtenäisen osan. Varressa on luonnollista luun kulmaa mukaileva kulma. Tiesin jo etukäteen, että tällainen iso proteesi on kestävä, mutta ei välttämättä liikunnan kannalta niin hyvä kuin ns. pinnoitettu proteesi, jossa reisiluun puoleinen osa säästetään palloa lukuun ottamatta.

Kirurgini ’tuomio’ oli seuraava: voin hiihtää, pyöräillä ja harrastaa ’rullaavia’ liikuntamuotoja mielin määrin. Sen sijaan pitkät juoksumatkat ja hypyt, joissa on iskuja eivät tulisi onnistumaan. Syyksi hän mainitsi sen, että proteesi ei jousta samalla tapaa kuin oikea luu ja sen, että pehmytosat eli lihakset ja nivelsiteet ovat nivelrikossa ja leikkauksessa vaurioituneet sen verran, että on todennäköistä, etteivät ko. lajit myöskään onnistuisi.

Ymmärsin niin, että kipu kasvaisi liian suureksi. Vaarana voi olla tietysti traumakin eli lähinnä kai luunmurtuma, vaikka itse keraaminen nivel on erittäin kestävä. Murtuman ymmärsin kuitenkin olevan aika epätodennäköisen.

Pitkien juoksumatkojen ja raskaiden hyppyjen lisäksi hän mainitsi vältettävänä lajina squashin, sen sijaan jalkapallo voisi olla mahdollista. En uskaltanut kysyä sulkapallosta mitään, ettei hän joudu hankalaan vastuuseen asiasta. Päätin kantaa vastuuni itse, jos ja kun jatkan pelaamista. Tietysti ymmärsin, että minun tulee käyttää tervettä järkeäni eikä minun pidä takertua lääkärin sanaan.

Suurin este liikkumiselleni lienee kuitenkin se, jos lihakseni eivät toivu eivätkä kuntoudu kunnolla. Proteesin jäykkyydelle tai joustamattomuudelle en enää mahda mitään, sen kanssa on vain opittava elämään. Päätinkin siis hiljaa mielessäni, että katsotaan miten äijän käy – saanko lihakseni niin vahvoiksi, kestäviksi ja joustaviksi, että pystyn liikkumaan lähes normaalisti.

Asetankin nyt tavoitteekseni sen, että vahvistan itseäni systemaattisesti ja monipuolisesti niin, että mahdollisimman moni liikuntalaji onnistuu seuraavan vuoden aikana. En kuitenkaan tavoittele maratonia, aitajuoksua, pituushyppykisoja tai mitään liian riskialtista suoritusta. Aion kuitenkin saada juoksukykyni takaisin, jotta edes lyhyet lenkit olisivat pehmeällä alustalla mahdollisia. Mutta jos tämä ei onnistu, niin keskityn sitten itselleni mieluisiin lajeihin, kuten hiihtoon, pyöräilyyn ja rullaluisteluun eikä mikään estä minua melomasta, soutamasta, uimasta, tanssimasta (ehkä ei kuitenkaan maratonjenkkaa tai –polkkaa), jumppaamasta tai käymästä kuntosalilla.

Haaste on nyt heitetty, ’vammaisuuteen’ täytyy nyt tottua, mutta sille ei pidä kuitenkaan alistua. Sopeutumisen ei tarvitse olla passiivista, vaan se voi olla aktiivista ja omia rajoja positiivisesti kokeilevaa ja noita rajoja eteenpäin siirtävää. Onkin todella mielenkiintoista lähteä – itse asiassa jo aika monennen kerran – tutustumaan itseeni. Jouduinhan jo lapsena kuntouttamaan itseni sydänleikkauksesta, teini-iässä ja varhaisaikuisuudessa astmasta, aikuisena polvien kulumista ja nyt keski-ikäisenähän olen taistellut tämän lonkan kuluman ja siitä johtuneiden ongelmien kanssa.

Hyvä, että yksi perusongelma on nyt voitettu. Todennäköisesti nimittäin luutuminen ja proteesin asento olivat kunnossa. Niistä emme muistaakseni puhuneetkaan kirurgin kanssa mitään, mutta varmaan hän olisi maininnut, jos jotain häikkää olisi kuvissa näkynyt.

Sää on tänään vähän ankean harmaa. Taidan lähteä tänäänkin salille, eilinen tuntui niin hyvälle. Ja nyt minulla on selkeät tavoitteetkin!

Sunnuntai, 18. maaliskuuta, klo 17.05 (65. leikkauksen jälkeinen päivä)

Taas loistava hiihtokeli, joka oli tietysti käytettävä hyväksi. Moni muukin oli huomannut asian, sillä reitti Kuusijärveltä Keravan Keinukallioon oli täynnä iloisen näköisiä hiihtäjiä. Laduilla eteni omaan tahtiinsa eri-ikäisiä pariskuntia, keski-ikäisten miesten ryhmiä, lapsiperheitä pikku lapsineen, nuoria naisia joko yksin tai kahdestaan ja tietysti ikämiehiä, joista osa luisteli erittäin lujaa, osa sujutteli perinteiseen tyyliin verkkaiseen tahtiin. Talven mahdollisesti viimeinen hiihtoviikonloppu piti käyttää hyödyksi.

Kolmas peräkkäinen kunnon talvi – enää ei edes voi sanoa ’vanhanajan talvi’, koska lumen määrät ovat olleet joka vuosi yli 70 cm, mikä on todella paljon – on saanut ihmiset harrastamaan hiihtoa. Muutama vuosi sitten nämä samat ladut eivät houkuttaneet lähellekään näin paljon suksijoita. Ladutkin ovat olleet yleisesti ottaen hienossa kunnossa. Tänään monen toiveena oli, että myös Vantaan puolella olisi ehditty ’höylätä’ latu niin kuin Keravan puolella oli tehty. Metsäosuuksilla kuuset olivat pudottaneet neulasiaan ja pakkasyön jälkeen luistelubaana oli vähän ’raideikas’ eli piti olla tarkkana tasapainon kanssa. Tähän aikaan vuodesta ladut olivat kuitenkin hyvät, vaikkeivat erinomaiset myös Vantaan puolella.

Hiihdimme neljän hengen porukalla, mutta jouduimme menemään eri tahtia, koska kolme meistä luisteli. Tällaisella kelillä luistelu on erittäin paljon nopeampaa kuin ’pertsa’. Pidimme taukoja ja hiihdimme hiukan eripituiset matkat, jotta saimme ryhmämme takaisin myös samalla kyydillä. Tällaista sovittelua harrastamme varsinkin Lapin matkallamme, jossa on mukana lapsia, nuoria ja keski-ikäisiä.

Tärkeää liikunnan mahdollistamisessa onkin se, että otamme huomioon eri-ikäiset ja esimerkiksi erivauhtia etenevät. Hiihtolenkillä onkin aika helppoa tyydyttää kaikkien tarpeet, koska voimme pitää taukoja ja käydä kahvilla, makkaralla tai munkilla.

Itse tein uuden aluevaltauksen hiihtämällä viimeiset kolme kilometriä taukopaikkaamme hiukan kovempaa vauhtia kuin muut. Ilman sykemittaria en voi sanoa tarkasti syketasoani, mutta epäilen, että keskisyke nousi hiukan yli 150. Käytin pääasiassa ’mogrenia’ ja ’wassua’ ja vain jyrkemmissä kohdissa heitin ’kuokalle’ tai kuokantyyppiseen luisteluun. Hiihto tuntui kevyeltä ja lennokkaaltakin, vaikka minun pitikin varoa etten innostu liikaa. Elimistöni ei ole tottunut anaerobiseen, ’hapokkaaseen’, liikuntaan, koska en ole kuukausiin pystynyt tai halunnut tehdä sellaisia harjoituksia.

Illalla kova vauhti tuntui suurempana väsymyksenä kuin normaalisti. Ruumiissa oli kevyesti ’hakatun’ tuntuinen olo, mikä on tyypillistä silloin, kun ei ole tottunut raskaisiin harjoituksiin. Kun niihin tottuu, niin niitähän alkaa haluta lisää. Ensimmäinen kerta tuntuu aina pahimmalta, vaikka tämä kerta nyt ei kovin pahalta tuntunutkaan.

Sellaiselle, joka ei ole tottunut harjoitteluun eikä tiedä, miten elimistö tai sen osat reagoivat harjoituksiin, on tärkeää ymmärtää, että kyse on sopeutumisesta eli adaptaatiosta. Lihakset, nivelet, hengitys- ja verenkiertojärjestelmä, hermosto jne. täytyy totuttaa harjoitteluun, jotta ne pystyvät parempiin suorituksiin.

Kuntosalilla käytin perjantaina ensimmäistä kertaa ’pakarakonetta’ ja sen tuntui todella pahalta: lihakseen sattui ja se tuntui valtavan heikolta. Normaalisti käytän siinä 40 tai jopa 50 kilon painoa, mutta nyt pystyin liikauttamaan ’poljinta’ aluksi vain 20 kilon painolla – ja sekin oli vaikeaa. Mutta: jo seuraavana päivänä sama liike tuntui erittäin paljon paremmalta.

Lonkkanivelleikkauksen – tai minkä tahansa trauman – jälkeen on hyvä antaa leikkaushaavojen ja –vammojen parantua, mutta kun ne sitten kestävät on niitä harjoitettava, vaikka kipuja tulisikin. Kuntosalilla aloitin kunnolla ’härnäämään’ pakaralihaksiani ja reiden lähentäjiä, jotka olivat heikentyneet sekä leikkauksessa että ennen leikkausta. Niiden vahvistaminen tuntui heti parantavan kävelyäni.

Jos treenaisin vain niitä lihaksia tai lihasryhmiä, jotka toimivat kunnolla, niin kävelyni ei ehkä koskaan paranisikaan ennalleen. Asia, josta puhuimme lääkärinikin kanssa. Empiirisesti tätä asia voi kuvata niinkin, että sunnuntain 26 kilometrin luisteluhiihto aiheutti vähemmän kipua kuin kolmen kilometrin kävely kaupungilla. Jos välttelisin jatkossakin kävelyä ja kipua aiheuttavien liikkeiden välttelyä, niin minun kannattaisi siirtyä kokonaan suksiin tai luistimiin.

Lauantai, 24. maaliskuuta, klo 15.13 (71. leikkauksen jälkeinen päivä)

Viikko oli niin tapahtumarikas, että se meni humauksessa. Ajankulu onkin aika kummallista – silloin kun tapahtuu paljon, aika kuluu nopeasti. Leikkauksen jälkeen, kun ei tapahtunut juuri mitään – aika mateli eteenpäin. Toisaalta ajan kulun kokee juuri päinvastoin esimerkiksi muistellessaan menneitä. Kun lapset olivat pieniä ja oli aina kiire tuntui siltä, että tapahtui koko ajan hurjasti asioita ja silti tuntui, että aika kului hitaasti. Jälkeenpäin ajatellen sama hitaasti kulunut aika tuntuu kuluneen todella nopeasti. Nuorimmaisen ylioppilaskirjoitukset loppuivat eilen!

Leikkauksen jälkeiset 2-3 viikkoa tuntuivat todella pitkiltä, ja tuntuvat vieläkin. Nytkin tuntuu siltä, että siitä ajasta ei ole kulunut vielä kuin ehkä pari viikkoa. Ja oikeasti aikaa on kulunut kohta pari kuukautta. Kyse on varmaan niin voimakkaasta ruumiillisesta tunteesta, joka muutti aiemman olotilani, että en ole vielä päässyt tunteesta irti. Leikkaus ja proteesi ja niistä johtuvat liikkumisen vaikeudet muistuttavat minua lähes jatkuvasti olemassaolollaan. Ehkä käy niin, että tuntemusten kadottua, ruumiin muistokin hailenee ja aika pääsee taas rullaamaan normaalisti. Nyt se on jaettu aikaan ennen ja aikaan jälkeen leikkauksen.

Osallistuin viikon aikana pariin seminaariin. Kummatkin olivat varsin virkistäviä ja inspiroivia. Huomasin kuitenkin, että yhtä mittainen istuminen ei tee minulle hyvää. Pari tuntia yhtä mittaista istumista oli ehdottomasti liikaa. Muutaman päivän vähäisempi liikunta tuntui myös hiihtäessä – eilinen ja tämänpäiväinen hiihtoni eivät sujuneet ainakaan paremmin kuin viime sunnuntaina. Toki jo yllättävän hyvin.

Täytyy kuitenkin muistaa kiittää Vantaan kaupunkia siitä, että Hakunilan pelloille on vedetty ladut, jotka ovat loistavassa kunnossa näin myöhään keväälläkin. Tänäkin aamuna ne oli ajettu latukoneella kuntoon. Hiihtäjiäkin oli vielä kohtuullisen paljon, vaikka monet varmaan kuvittelivat, ettei siellä enää hiihtää voi.

Tiistai, 27. maaliskuuta, klo 21.54 (74. leikkauksen jälkeinen päivä)

Kevät etenee, joten pääsin jo kävelemään kuivin jaloin lenkkarit jalassa kotikylän teillä. Kävely ei ole vieläkään täydellistä. Vain kovasti keskittymällä askellus onnistuu jotakuinkin normaalisti. Kaikki lihakset eivät ole vieläkään toipuneet leikkauksesta eikä lihaskoordinaatio toimi kunnolla. Kehitystä ei itse asiassa ole tullut kovinkaan paljon viimeeksi kuluneiden viikkojen aikana. Osasyynä saattaa olla sekin, että olen hiihtänyt paljon enkä ole treenannut kävelyä riittävästi. Liukkaat ja lumiset tiet ovat estäneet kävelyä tehokkaasti, mieluummin olen hiihtänyt tai kuntopyöräillyt.

Hiihtokilometrejä on nyt 250, kuntopyöräilyä 136 km ja kävelyä vain 87 km leikkauksen jälkeen. Se kertoo hyvin liikkumiseni painopisteistä näin kevättalvella. Toki olen jumpannut tai tehnyt lihaskuntoharjoituksia 32 tuntia, joka merkitsee noin puolta kaikesta liikkumiseen käyttämästäni ajasta. Kävelyongelmien lisäksi huomasin, että autolla-ajo ei sekään tunnu hyvältä, 100 kilometrin matka Lahteen tuntui ikävästi lantiossa. Paljon on vielä tehtävää ennen kuin liikkumiseni on normaalia.

Torstai, 29. maaliskuuta, klo 17.20 (76. leikkauksen jälkeinen päivä) 

Eilen jouduin yllättäen sulkispelikentälle, vaikka tarkoitukseni oli vain jumpata kentän reunalla. Flunssa oli kaatanut yhden pelaajistamme petiin, joten minut taivuteltiin nelinpeliin mukaan. Lupasin hoitaa ’takamiehen’ hommat, etten ryntäilisi verkolle liian rajusti. Ja niin sitä mentiin eikä meinattu – pelihän on aina eri asia kuin pallottelu tai lenkki. Siinä on yritettävä hoitaa oma osuutensa kohtuudella.

Aika hyvin onnistuinkin sekä pelaamaan oman osuuteni että pitämään itseni kurissa. En juossut enkä kurotellut alas enkä sivuille. Pysyin aika hyvin pystyssä ja paikallani, vaikka monta kertaa teki mieli rynnätä pallon perään, jonka tavallisesti olisin saanut lyötyä. Takapelaajan etu oli ainakin tällä kertaa se, että pallot tulivat kuitenkin aika lailla keskelle kenttää ja korkeina ne myös olivat hitaampia kuin etukentän pallot. Sain siis lyödä sydämeni kyllyydestä takakentän ’smässejä’.

Kaiken lisäksi ottelut olivat erittäin tasaisia ja jännittäviä. Hyvä aloitus sulkiskaudelle!

Sunnuntai, 1. huhtikuuta 2012, klo 21.34 (79. leikkauksen jälkeinen päivä)

Toinen päivä Lapissa. Kuutisen tuntia suksilla, ’partiohiihtoa’ eli porukalla mennen ja pitkiä taukoja pitäen. Olin joukon ainut luistelija, joten menin vähän nopeampaa ja odottelin mäkien päällä. Kilometrejä tuli vain reilu 30, vaikka aikaa kului koko päivä eli kuutisen tuntia. Parempaa hiihtokeliä on hankalampi keksiä; muutama aste pakkasta, aurinko paistaa eikä tuule. Sain myös treenata luistelutekniikoita erilaisissa maastoissa. Jäällä työntelin myös tasatyöntöä viitisen kilometriä, jotta sain monipuolista harjoitusta eri lihasryhmiin.

En ottanut ’pertsavälineitä’ mukaani lainkaan etten kipeyttäisi leikkauksessa vaurioituneita lihaksia. Toisaalta niitä olisi ollut hyvä nyt harjoittaakin, kun ne jo kestävät treeniä. En kuitenkaan halunnut ottaa sitä riskiä, että en pääsisi jonain päivänä hiihtämään kipujen takia. Ja tilaakin pitää aina säästää, kun lähdetään isolla porukalla matkaan.

Meidän Lappi-retkemme ovat varsin yhteisöllisiä. Vuokraamme yhden kokonaisen 4-asunnon rivitalon, joihin majoittuu parikymmentä eri-ikäistä ihmistä kuudesta eri ruokakunnasta. Nuorimmat kaksi ovat nyt reilu kymmenvuotiaita, pari varhaisteiniä, neljä nuorta ja kymmenen aikuista alle ja yli viiskymppisiä. Tämä Lapin matka pistää meidät aikuiset ainakin jonkin verran treenaamaan, vaikka mitään himohiihtäjiä joukossamme ei olekaan. Korkeimmat kilometrimäärät ennen Lapin reissua taisivat tänä vuonna olla hiukan yli 300 kilometrin, pienimmät muutaman kymmenen.

Lasten ja nuorten hiihtoinnostus vaihtelee. Nyt on tilanne, jossa varhaisteinit vastustavat etelässä sivakointia, mutta täällä hiihtäminen ainakin menettelee. Pari vuotta sitten se oli vielä heillekin oikein kivaa. Nuoriso-osastolla ollaan taas palaamassa ’hiihtokansan’ joukkoon. Hiihto ei ole enää vastenmielistä, vaan ihan ok-juttu. Hiihtämisessäkin näkee hyvin sen, miten vertais- tai viiteryhmä vaikuttaa siihen, mitä voi tehdä ja mitä voi arvostaa. Monet aikuisistakin ovat tainneet löytää hiihtämisen vasta keski-iän jälkeen uudelleen näiden Lapin-matkojen ansiosta.

Hiihtäminen on tietysti tärkeää sinällään, mutta yhtä tärkeää on yhdessä hiihtäminen, makkaran paistaminen laavuilla, kuukkeleiden bongaaminen ja kahvit taukopaikoilla. Ja tietysti savusauna ja avantouinti. Joillekin rommitoti ’Pöytäkerolla’ on myös motivaationa tai tuntureiden ihailu juuri oikeasta kulmasta, oikeassa säässä. Minä yritän myös opettaa halukkaita hiihtämisen tekniikassa – tosin vain hiihtoretkien aikana. ’Opetustunteja’ olen antanut vain nuorimmille.

Keskiviikko, 4. huhtikuuta 2012, klo 19.32 (82. leikkauksen jälkeinen päivä)

Sää suosii Lapin kävijää. Telkkarista ihmettelemme etelän lumimyrskyjä ja takatalvea, kun täällä saamme hiihtää ihanteellisessa, muutaman asteen pakkasessa kevätauringon loisteessa. Alkuviikko onkin mennyt hiihtäessä; keskimäärin hiukan yli 30 kilometriä päivässä. Tänään kiersin tosin vain Olos-tunturin maisemakympin.

Luistelutyylien kanssa olen ’pelaillut’ eli olen harjoitellut niin ’mogrenia’, ’wassua’, ’kuokkaa’ kuin näiden erilaisia yhdistelmiä. Jäällä olen myös vedellyt pitkiä matkoja puhdasta tasatyöntöä – ja sitäkin eri lihasryhmiä kehittäen. Varsinkin kuokkaa voi ja pitääkin hiihtää eri tavoin erilaisissa maastokohdissa ja sen mukaan, miten lihakset väsyvät ja miten sykettä tulee rauhoittaa. On aika iso ero siinä, millä rytmillä, miten leveällä kuokalla ja miten suurta voimaa käyttäen etenee. Antaa suuren tyydytyksen, kun kykenee etenemään nopeasti, hyvällä tekniikalla ja voimia säästäen.

Tunturiladuilla joutuu toki nöyrtymäänkin, kun kunto ei vielä kestä vaikka kuinka yrittäisi vaihtaa tekniikoita ja säädellä vauhtia. Henkisesti minulle on vaikeinta se, kun en jaksa hiihtää jotakin kohtaa optimaalisella tyylillä – en esimerkiksi jaksa vaihtaa kuokkaa wassuun, vaikka se tuntuisi ’oikealta’. Sen sijaan jyrkkään rinteeseen on helpompi motivoida itsensä, kun kuokkaa voi muuttaa liukuvaksi, askeltavaksi tai rytmiä voi nopeuttaa, hidastaa ja vielä säädellä varsinkin käsivoimien käyttöä. Sykettä ja hengitystä pitää kuunnella tarkasti, sillä pitkissä nousuissa on helppo hiihtää itsensä puhki’ Ja silloin hiihtäminen ei ole kovin kivaa.

Hiihtäminen on laji, jossa Tahko Pihkalan vanha sanonta ’matka ei tapa, vaan vauhti’ on yhtä aikaa sekä totta että epätotta. Vauhti kylläkin tappaa, sillä lyhyelläkin matkalla saa itsensä ’hapoille’, jolloin tulee ’kuollut’ olo. Mutta totta on sekin, että liian hidas vauhti tappaa pahemmin kuin optimaalinen vauhti. Voin hiihtää vaikkapa 40 kilometriä noin kolmeen tuntiin tai voin kuluttaa samaan matkaan viisi tai jopa kuusi tuntia taukoineen. Sopivalla sykkeellä ja nopeudella hiihtäen tarvitaan myös vähemmän energiaa kuin liian hitaasti liikkuen ja liian pitkiä taukoja pitäen. Kuuden tunnin hiihto väsyttää paljon enemmän kuin 3-4 tunnin hiihto.

Ehkä Tahko tarkoittikin ’väärää’ vauhtia, sillä mieshän hiihteli ja eteni jalkaisin huimia matkoja. Varmasti hän löysi optimaalisen etenemisvauhdin ja tekniikan, vaikka ei vielä sykettä tainnut osata seuratakaan eikä varmasti luistelutyylistä uneksinutkaan ellei sitten järvenjäitä ylittäessään. Jokaisen olisikin hyvä löytää itselleen optimaalisin vauhti ja tekniikka, jotta hiihdosta nauttisi vieläkin enemmän.

Mutta eihän hiihto, varsinkaan täällä Lapissa, ole vain hiihtämistä. Meidän porukallemmekin tärkeimpiä asioita ovat olleet makkaranpaisto laavuilla ja porokämpällä, kahvilareissut, savusauna ja avantouinti sekä hiihtomatkat eri porukoilla. Yhteiset aamupuurot, iltaruuat, tietokilpailut ja kauppareissut ovat myös erittäin tärkeitä, jotta hiihtoreissu olisi täydellinen. Ja luonto, maisemat, auringonpaisteiset säät ovat merkityksellisiä ja ne motivoivat hiihtämään.

Perjantai, 6. huhtikuuta 2012, klo 17.32 (84. leikkauksen jälkeinen päivä)

Pitkäperjantai oli taivaallisen kaunis ainakin Särkitunturin rinteiltä katseltuna. Sieltä nimittäin näkee niin Pallaksen, Ounaksen kuin Ylläksenkin ylväät tunturijonot, kun aurinko paistaa syvän siniseltä taivaalta. Monta kertaa piti kaivaa kamera vyötärölaukusta kuvien ottoa varten esille. Ja muutenkin piti varastoida näkymät mieleen nyt viimeisenä hiihtopäivänä. Tätä saa taas vuoden odottaa…

’Särkkärin’ lenkillä saa myös nousta jyrkkiä haarakäyntinousuja monen monta kertaa, mutta yhtä usein voi viilettää alaspäin huimia laskuja. Kruununa on alamäki Särkitunturin päältä alas Särkijärvelle – matkaa kertyy viisi kilometriä. Tulin sen taas tänään ilman yhtään pysähdystä tai lisävauhdin ottoa. Muna-asento täytyy pitää täysin koossa lähes koko matkan ajan, jotta tasaisimmatkin osuudet menevät läpi ilman pysähdyksiä. Tyydytys on suuri, kun siinä onnistuu. Lapsellistahan se myös on, mutta haittaaksekään?

Leikkauksen jälkeen olen ollut notkeampi, joten tuntui siltä, että tämänkertainen huima lasku oli jopa helpompi kuin joskus aiempina vuosina. Kova harjoittelu tuottaa tulosta; se on mukava huomata tässä yleensä niin jäykässä vartalossani. Luulen, että leikkauksen ansiosta monet muutkin liikeradat onnistuvat nyt paremmin kuin aiemmin eikä kipuja synny niin paljon kuin ennen leikkausta. En tiedä, onko syynä leikkaus sinänsä, vaan se, että nyt harjoittelen enemmän enkä tee jäykistäviä asioita. En istu kokouksissa enkä työpöydän ääressä tuntikausia yhtä mittaa.

Hiihtokilometrejä kasasin viikon aikana laskujeni mukaan 191. Joskus on tullut hiihdettyä paljon enemmänkin, mutta olen tähän määrään nyt täysin tyytyväinen. Tänään jo tiesi luistelleensa samoilla lihaksilla jo monta päivää. Eilisen parinkympin kovavauhtisen rypistyksen jälkeen energiat olivat selvästi vähissä.

Eilen jouduinkin pieneen paniikkiin, kun vaimoani ei alkanut kuulua kolmen kilometrin alamäen jälkeen näkyviin, vaikka tiesin hänen lähteneen perääni. Puhelin ei Nammalankurussa toiminut, joten säntäsin takaisin ylämäkeen katsomaan, mitä on tapahtunut. Ylämäki on pitkä ja raskas ilman hätäännyksestä johtunutta hengästymistäkin. Syke nousi varmasti yli 160 jyrkimmissä kohdissa.

Kotakahvilaan päästyäni ketään ei näkynyt, mutta onneksi ’verkko’ taas löytyi ja sain pian tietää, että hän oli kaatunut heti alkumatkasta ja oli viisaasti lähtenyt muun porukan mukana Vuontispirtille kipeän kätensä kanssa. Minä käännyin takaisin Pallakselle yrittäen samalla tavoittaa ryhmämme kolmannen jäsenen, joka jatkoi matkaa suoraan alaslaskun jälkeen.

Pääsin ylämäessä vauhdin makuun, jota sitten pidinkin päällä Pallakselle asti koko 15 kilometrin matkan. Oli todella hienoa luistella ’wassua’ kevyttä ylämäkeä kilometrikaupalla, kun sopiva vauhti oli päällä ja tekniikka toimi. Jyrkimmissä kohdissa sitten ’kuokkaa’ ja myötäleissä ’mogrenia’ – luisteluhiihto on joskus pelkkää liikkujan juhlaa. Edes se ei haitannut, että en saanut ’karkulaista’ kiinni kuin vasta ’pöytäkerolla’ eli Pallashotellin ikkunapöydässä…

Siellä sitten tapasin uudelleen pari tuttua lääkäriä sekä koulu- ja opiskelukaverini, joihin olin törmännyt jo aiemmin viikolla ladulla ja Jeriksen savusaunassa. Hauskaa täällä Lapissa on sekin, että joka vuosi tapaa samoja ihmisiä ikään kuin sattumalta. Eräänkin turkulaisen pariskunnan tapasimme vuosia sitten etelänmatkalla ja sen jälkeen vuosittain täällä Pallas-Olos –akselilla. Ja lastemme kouluhammaslääkärin näemme joka vuosi. Kerran hän jopa tarkasti Iinan hammasrautojen kunnon Pallaksen ja Jeriksen välisellä latuosuudella. Ei voi sanoa, etteikö julkinen terveydenhoito joskus pelaisi, vaikka vaimoni ei nyt sitten lääkäriä Muonion terveyskeskuksessa päässyt näkemäänkään, vaikka siellä monta tuntia hoitoa odottikin… Kiireellisemmät tapaukset hoidettiin ensin.

Lapin lomaviikko on ehdottomasti yksi vuoden liikunnallisista kohokohdista. Parisataa kilometriä hiihtoa ja keskimäärin kuusi tuntia ulkoilua päivässä yhdistettyinä hyviin yöuniin on kokonaisuus, joka antaa voimia pitkälle loppukevääseen. Vuodenajat ovat kaiken lisäksi sikäli armolliset, että usein etelään palattua pääsee aloittamaan suoraan pyöräilykauden. Tänä vuonna tosin täytyy keskittyä kävelyn opettelemiseen, ettei ’linkkaaminen’ jää päälle.

Talven ja toipumisen saldona on ainakin se, että kestävyyskuntoni on neljänsadan hiihtokilometrin ansiosta ihan hyvä – se luo hyvän pohjan kuntoutumiselle. Lihaskuntokin on kohtuullinen, vaikka enemmänkin olisin voinut kuntosalilla työskennellä. Kotijumpassa olen kuitenkin ollut ahkera, mikä näkyy myös tavallista parempana nivelten liikkuvuutena. Loppukevään aikana aion kuitenkin keskittyä huonoimpien lihasten ja lihasryhmien aktiiviseen kuntouttamiseen.

Leikkauksessa vioittuneista lihaksista keskimmäinen pakaralihas on vielä keskenkuntoinen, piriformis ei varmaankaan toimi vielä kunnolla ja lonkan loitontajissa on kireyttä, joka johtuu osin leikkausarvesta. Lonkan tai reiden lähentäjät ovat vahvistuneet hiihtäessä mukavasti, mutta nekin kaipaavat lisävoimaa. Nyt on se onnellinen tilanne, että muualla ei ole juuri lainkaan kipuja. Niitähän oli ennen leikkausta varsinkin oikeassa sääressä, oikean lonkan ja alaselän alueilla – ja tietysti vasemmassa lonkassa.

Jatkan vielä tätä ’toipumis- ja kuntoutumisblogiani’ sairausloman loppuun eli vielä viikon verran. Sen jälkeen teen yhteenvedon kuntoutumisestani ja palaan vain tarvittaessa takaisin aiheeseen eli teen ainakin ’puolivuotistarkastuksen’, jossa tsekkaan, mikä on silloin kuntoutumistilanne. Mutta nyt: tervemenoa Lappi ja hiihtokausi!