Keskiviikko 18.1.2012, klo 12.30

Aamu meni jo vanhoilla rutiineilla, mutta eilinen ilta ja yö olivat vähän vaikeita. Illalla innostuin elämään ihan normaalisti, joten istuin vähän kauemmin tietokoneella ja seisoin keittiössä juttelemassa. Tein pieniä kävelylenkkejä sisätiloissa. Luin myös netistä lonkkanivelasioista, joiden ansiosta tietoni lisääntyivätkin paljon ja uusia ajatuksia kimposi lisää.

Illalla suihkussa huomasin, että reisi oli ruvennut turpoamaan ja jopa polvi näytti paksummalta kuin aiemmin. Aloitin heti kylmähoidon eli suihkutin kylmää vettä reilu 10 minuuttia ja menin sänkyyn kylmäpakkauksen kanssa. Se auttoikin jonkin verran, vaikka tulikin tunne, että verenpaineeni olisi kohonnut.

Yöllä en oikein saanut nukutuksi, kun harmittelin asiaa: olinko sittenkin ollut liian ripeä kuntoutuksessani. Myös projektimme seuraavan päivän tiedotustilaisuus (www.ikapolvet.fi) jännitti, vaikka (koska) en päässyt mukaan.

Yöllä otin toisen ’kuurin’ kylmää ja yhden Panacodin, vaikka ei minulla varsinaisesti ollut kipuja, vaan ehkä sellainen painostava olo. Loppuyön nukuin hyvin. Päätin samalla, että otan tämän päivän niin rennosti kuin mahdollista.

Nyt heräsin viestiin, jossa sain tietää, että tiedotustilaisuus oli mennyt oikein hyvin. Aamutointen jälkeen olinkin mennyt kiltisti sänkyyn lepäämää kylmäpussin kanssa – se muuten kannattaa panna tyynyliinan sisään ja sitoa ideaalisiteellä kiinni. Silloin se ei ole liian kylmä ja se osuu aina oikeaan kohtaan.

Nyt on lounaan aika ja aika valmistautua pikku-Dundun tuloon. Pojantyttäreni tulee nimittäin vaarin hoitoon. No, onneksi minulla on apulaisia. sillä en pystyisi nyt 1,5 vuotta täyttävää prinsessaa nostelemaan.

Torstai, 19. tammikuuta 2012, klo 14.40, Arto

Eilinen ilta menikin lastenhoidon parissa, vaikka itse olin siinä sivuosassa. Pikku-Dundu varmaan ihmetteli, miksi ’vaavi’, joka tarkoittanee vaari, ei tänään tanssi, vaan enimmäkseen vaan makailee ja kävelee kummallisten keppien kanssa.

Illalla leikatun reiden turvotus oli jo vähän tuskallista, vaikka olinkin antanut siihen kylmähoitoa useita kertoja ja rasituksen olin jättänyt minimiin. Päätinkin sitten aloittaa hieronnan ja aktiivisen rentoutuksen. Yöllä ennen nukkumaan menoa – katsoin Real Madridin ja FC Barcelonan välisen 1-2 –päättyneen matsin – hieroin jalkaani ja tein seisaaltaan rentoutuksen. Se tuntuikin tehoavan, vaikka pelkäsinkin ettei haavakohta vielä sietäisi tärinää.

Tänä aamuna jatkoin samaan tahtiin eli varoin rasittamasta jalkaa sen sijaan hieroin rentoutin ja annoin kylmäpussihoitoja. Jalka tuntuukin paremmalta ja nukuin keskipäivällä sikeästi melkein kolme tuntia. Ehkä eilinen päivä stressasi lapsenhoitoineen ja lumitöineen, joihin en voinut osallistua, vaikka tunsin, että olisi pitänyt.

Toipuminen tai toipumisloma, mitä saira(u)sloman pitäisi olla, taitaakin olla nykyihmiselle vaikea asia, kun on niin paljon tärkeitä asioita, joita pitäisi tai voisi tehdä. Vaikka tämän hyvin tunnistan, niin onhan selvää, että tämä blogin pitäminenkin on jonkinlaista kompensaatiota sille, että en saa olla tekemässä kunnon töitä.

Mutta nyt siis yritän ottaa rennosti enkä pakota itseäni toipumaan nopeammin kuin se on mahdollista. ’Ruumis on viisas’ sanotaan, sitä on syytä kuunnella tarkemmin. Kotiin päästyäni olin niin innoissani, että kävelin, jumppasin ja istuin jopa tietokoneella, kun mitään ongelmia ei tuntunut olevan.

Unohdin, että lääkkeet estävät todellisten ruumiin tuntemusten ’kuulumisen’ poistamalla kivun tunteita. Unohdin myös, etteivät katkaistut lihakset ja muut ’ronkitut’ kudokset parane ilman lepoa ja sen tarvitsemaa aikaa.

Toisaalta toipuminen ja kuntoutus on koko ajan tiettyä rajanvetoa sen suhteen kuntouttaako itseään liian vähän ja sen kanssa kuntouttaako liian paljon. Parempi lienee kuitenkin se, että tekee välillä liikaa ja sitten lepää kuin se, että ei tee paljon mitään, mutta sitten ei kunnolla kuntoudukaan. Sama asiahan pätee liikuntaan ja urheiluun yleisemminkin.

Vaikka siis olin eilen masennuksissa, kun toipumiseen tuli takapakkia, niin tätähän se tullee olemaan tästä eteenkin päin. Pari askelta eteen ja kolme taakse päin. No, toivottavasti myöhemmin askelten suhde on parempi…

Perjantai, 20.1.2012, klo12.57

Eilen illalla käväisin ekan kerran ulkona, kun hapeton sisäilma alkoi ahdistaa. Ahdistusta aiheutti myös loputon lumentulo, jolle en voinut mitään. Yleensähän minä saan tehdä mielin määrin lumitöitä, joista pidän niin kauan kuin lumelle löytyy tilaa. Parina viime vuonna olemme tosiaan olleet pulassa lumen kanssa – toivottavasti tänä vuonna säästymme samoilta lumimääriltä! Saattaa olla, että jossain vaiheessa löydän itseni kola kädessä. Se ei olisi viisasta.

Happi teki hyvää ja sain putsattua lumen alle hautautumassa olleen autonkin. Muutoin jatkoin ’kevyttä linjaa’ liikunnassa; rentoutuminen oli päätavoitteeni. Ravistelin hiljakseen kumpaakin jalkaa ja tein kevyitä liikkuvuusharjoituksia fyssarilta saamiani ohjeita soveltaen. Yritin estää turvotusta, mikä olikin ehkä hiukan vähentynyt mittaustenikin perusteella. Painoahan on tullut viitisen kiloa lisää, mikä lienee suureksi osaksi nestettä.

Otin saman lääkemäärän kuin aiemmin, vaikka kipuja ei ole paljon ollutkaan. Tai lihaskipuja on kyllä enemmän, mutta niitä en näköjään ’laske’ – olen niin tottunut niihin. Epämääräiset kivut ovat ainakin minulle pahempia kuin ne, joihin pystyn edes jotenkin vaikuttamaan.

Turvotus on hankala asia; se lisää kipua, vähentää liikkuvuutta, altistaa tulehduksille ja hidastaa kaikin tavoin paranemista. Siksi kylmäpussi on ollut ahkerassa käytössä. Ja silti aamulla huomasin, että jalkateränikin oli turvonnut. Suihkutin sitä kylmällä vedellä ja yritin saada kylmäpussin värkättyä jalkaterän päälle.

Se ei ollutkaan mikään iisi homma. Kylmäpussia liikutin ’pihdeillä’, jotka hain ennen leikkausta apuvälinekeskuksesta. Toinen apuvälineeni on ’sukanvetolaite’, jooiden olemassaolosta en tiennyt mitään ennen leikkaustani – sairastaminen avartaa!

Tämä ei oikeasti ole mikään vitsi, sillä artikkelini, jossa käsittelen astman vaikutuksia urheilemiseeni ja miehisyyteeni on julkaistu useita kertoja (Tiihonen…). Monesti tilanne, jossa joutuu irti tavanomaisesta, normaalista ja kohtaa poikkeavuuden jopa ruumiillisesti, on auttanut tutkijoita näkemään jotakin oleellista omassa yhteiskunnassaan. Sosiologiassa, mutta varsinkin antropologiassa, tällainen vertailu tai vuoropuhelu toiseuden kanssa on yksi keskeinen tapa, jolla tuodaan esille tutkimuksellisestikin tärkeitä asioita.

Oma ’vajavaisuuteni’, joka on varsin pientä, tuo esiin kuitenkin äärimmäisen hyvin sen, miten haavoittuvainen ns. normaali arki on ja miten paljon se muuttuu vain siitä, että osa toisesta jalasta ei toimi täydellisesti.

Aika pian olenkin huomannut itsessäni ärtyisyyttä siitä, että kaikki asiat ovat niin vaikeita, täytyy varoa ja ottaa huomioon se, ettei jalalle voi panna liikaa painoa eikä mikään tavallinen asia onnistu tuosta vain. Sekin ärsyttää, että periaatteessa kaikki on kuitenkin mahdollista. Jos olisin jossain alkeellisessa mökissä, niin pelkkä selviäminen päivän askareista toisi tyydytyksen tunteen. Nyt olen vain koko ajan jotenkin ’epäkelpo’.

Kaiken lisäksi voisin lukea ja kirjoittaakin, mutta väsyn todella herkästi ja nukun tosi paljon. Istuminen ei myöskään ole hyväksi, vaikka sitä tietysti jonkin verran teenkin. Onneksi siis kuitenkin, että nukun. Jos en nukkuisi enkä voisi tehdä mitään, niin se olisi todella raskasta. Elämän raskaus on sekin suhteellista: miksen nyt osaa nauttia toipumisestani, vaan vertaan itseäni siihen, mitä voisin tehdä terveenä…

Onneksi suhteellisuudentajuni asettui paremmin kohdalleen soitettuani tutkijakollegalleni, joka vietti tämän samaisen viikon sairaalassa saaden sytostaatti ja sädetyshoitoja syöpäänsä. Hänen tilanteensa on kaikin puolin hankalampi kuin minun. Saisin todellakin olla onnellinen omasta tilanteestani.

Tämän blogin ’valituspuhetta’ kannattaa tietysti muutenkin lukea ’sordiino’ päällä, sillä tarkoitukseni on ymmärtää yleisemminkin lonkkanivelleikkauspotilaiden ongelmia heidän kuntoutumisessaan. Jos vähättelisin vaivoja ja haittoja, niin antaisin epärehellisen kuvan tästä prosessista, mutta sama vaara on liioittelussakin. On kuitenkin parempi olla sensitiivinen ja tarkka kuvauksessaan, ettei mitään oleellista jää huomaamatta.

Myöhemmin tarkoitukseni onkin vetää yhteen tärkeimmät havainnot tämän prosessin varrelta. Mutta sitä ei voi tehdä ennen kuin aineisto riittävän suuri ja prosessi on edennyt riittävän pitkälle. Enhän esimerkiksi tiedä, miten kipu ja sen luonne muuttuu, miten toipuminen edistyy suhteessa ’normaaliin’ edistymiseen jne. Tässä vaiheessa kokonaisuutta ei voi tarkastella suhteellisuudentajuisesti.

Nyt täytyy kuitenkin vääntäytyä vessaan.

Lauantai, 21. tammikuuta 2012, klo 18.40

Reilu vuorokausi meni hujauksessa, kun puolitoistavuotiaan kanssa syödään, leikitään, käydään lumitöissä ja tehdään kaikkea tavallista, joka muuttuu jännittäväksi lapsen silmissä. Sellainen  vie huomion pois omasta itsestä ja omista rajoituksista. Se on hyvin terapeuttista.

Eilen tuntui myös ensi kertaa siltä, että leikattu jalka olisi muutakin kuin jäykkä pilari. Takapuolessa ja reidessä ollut turvotus, kudosneste, oli valunut päivän aikana takareittä ja pohjelihasta pitkin nilkkaan ja jalkapöytään, jotka olivat nyt sitten turvonneet ja koko takajalka oli kun musteen sinertämä. Reiden jännityksen lieveneminen helpotti oloa ja liikkumistakin. Nilkan liikkuvuus säilyi yllättävän hyvin turvotuksesta huolimatta.

Kahtena edellisenä yönä, luultavasti turvotuksen vähenemisestä johtuen, olen virtsannut usein ja paljon. Kudosneste tulee varmaankin tällä tavoin pois. Yöt ovat kuitenkin menneet hyvin, olen nukahtanut heti sänkyyn tultuani ja olen myös voinut päästää Eetu-kissan ulos ja sisään.

Haava on parantunut hyvin, se ei oikeastaan vuoda enää lainkaan. Fysioterapeutti sisareni antoi myös haavavinkin; hakasten ottamisen jälkeen haavaa kannattaa voidella neitsytoliiviöljyllä, joka tekee siitä kauniin. Hyviä hoitovinkkejä sain myös naapuriltani Salmisen Juhalta, juuri Suomen parhaaksi moottoriurheilijaksi jälleen kerran valitulta endurokuskilta, jonka huippu-urheilijan valmentautumsessa ollaan tavallaan saman asian kanssa tekemisissä päivittäin kuin kuntoutuksessakin.

Urheilija joutuu etsimään suorituskykynsä rajoja päivittäin, jotta kehittyisi paremmaksi urheilijaksi. Leikkauksesta tai sairaudesta toipujalla on sama haaste; suorituskykyä on kehitettävä ja suorituskyvyn rajoja on etsittävä, jotta kuntoutus edistyisi. Tätähän korostettiin lonkkanivelleikkauksen yhteydessäkin jatkuvasti: harjoitelkaa riittävästi ja heti leikkauksen jälkeen.

Vaikeus urheilijalla ja kuntoutujallakin on sama: ylikuntoa pitää varoa, mutta lihaskipuja tai muuta normaalia rasittumista ei pidä pelätä. Ja loukkaantumisriskikin on kummallakin kohonnut normaaliin verrattuna. Takapakki ei Juhan mielestä ollutkaan takapakki, vaan se kuuluu asiaan, ettei homma mene niin kuin on suunniteltu.

Kuntoutus ei olekaan pelkkää fysiikkaa, vaan erittäin tärkeää on se, että voi jakaa kokemuksiaan erilaisten ihmisten kanssa. Äitini, jonka toinen polvinivel leikattiin elokuussa ja toinen leikataan piakkoin, osaa nyt tukea minua erittäin hyvin oman kokemuksensa turvin – ja minäkin ymmärrän hänen kokemuksiaan aivan eri tavoin kuin ennen leikkausta. Tämä siitäkin huolimatta, että lähtökohtamme kuntoutukseen on aivan toinen.

Luin myös nivelyhdistyksen nettisivuja, joilla käydään keskustelua toipumisesta. Kovin hyviä ohjeita en itselleni saanut, koska olen nuorena ja hyväkuntoisena poikkeustapaus tässä joukossa. Mutta kyllä sekin, että saa seurata samaa kuntoutusprosessia, on voimaannuttavaa. Yksittäiset kokemuspohjaiset ohjeet tosin voivat olla aika harhaanjohtavia, koska jokaisen taustat ja kuntoutushistoriat ovat yksilöllisiä. Eli kriittisesti kannattaa kuunnella ja lukea myös vertaisten antamia ohjeita.

Leikkauksesta on nyt viikko eikä minkäänlaista yhteenvetoa pysty vielä antamaan – päivät ovat olleet yhtä aikaa sekä liian samanlaisia että liian erilaisia. Kunhan muutama viikko kuluu, niin aineistoa on enemmän ja olen toivottavasti vähän viisaampi. En myöskään tiennyt kovin hyvin mitä odottaa, joten en osaa siihenkään verrata.

Joka tapauksessa tässä ollaan; kipu ei ole vaivannut kovinkaan paljon. Liikkuminen on kokonaisuudessaan parantunut, vaikka mitenkään lineaarisesti se ei olekaan edennyt. Syklistä ylös-alas –liikettä liikkuminen ja yleinen selviytyminen on noudatellut. Aika paljon aikaa kuluu sängyssä joko nukkuen tai lepäillen. Itse olen käyttänyt aika paljon aikaa aktiiviseen kuntoutukseen eli kylmähoitoihin jääpussin avulla, jumppaliikkeitä, lihasten ja hermojen harjoitteita ja rentoutusta on kuulunut jokaiseen päivään. Kävelymäärät ovat vaihdelleet kunnon mukaan.

Lukenut olen kohtuullisen paljon, vaikka silmät ovat väsyneet aika nopeasti. Vähän olen kirjoittanutkin, mutta istuminen on ollut niin vaikeaa, että se on ollut vähäistä. Arkiaskareihin menee nyt kaksin- tai kolminkertaisesti aikaa ja energiaa. Silti olen yrittänyt pitää huolta myös terveen vartalonosan, siis ylivoimaisesti suurin osahan on aivan kunnossa, liikkuvuudesta ja voimasta. Eniten olen käyttänyt jumppanauhaa ja nivelten liikkeitä, joita olen itsekseni kehitellyt.

Sunnuntai, 22. tammikuuta 2012, klo 13.36

Vaalipäivä, kävin hoitamassa kansalaisvelvollisuuteni, vaikka autossa istumista pitäisikin vielä välttää. Pidin itseni tyynyn ja terveen jalan ansiosta ihan siedettävässä asennossa. Eikä leikkaus todennäköisesti tehnyt minusta arvostelukyvytöntä ehdokkaiden suhteen.

Vaalikamppailu oli kaiken kaikkiaan positiivinen yllätys. Ehdokkaat paransivat otteitaan kamppailun edetessä ja asioista puhuttiin ehkä avoimemmin, ja ainakin rentoutuneemmin kuin aiemmissa näkemissäni pressan vaaleissa.

Ehdokkaista käänneltiin tietysti esiin kaikki mahdolliset puolet. Terveys, kunto ja sitä kautta liikuntakin tuli vähän esille. Onhan ehdokkaiden presidenttinäkin jaksettava aikamoista rumbaa. Ehdokkaiden kestävyys vaalikampanjan aikana joutui varmasti koville – kiertämistä paikasta toiseen ja sitten suoriin TV-lähetyksiin, joissa piti myös olla briljantisti läsnä ja asiat hallussa.

Helsingin Sanomat pyysi ehdokkaat vapaaehtoiseen UKK-kävelytestiin, jonka tuloksia aion myöhemmin analysoida ja tulkita. Nyt oma kunto ei anna siihen mahdollisuuksia, istuminen ei ole vielä kovin mukavaa, Puolimakaavassa asennossa kirjoittaminen ei myöskään ole juhlaa.

Kirjoittaminen – ei vain blogin – olisi tunnetusti varsin terapeuttista touhua. Tästä aiheesta teimme pienen tutkimusluonteisen projektin pidettyämme pari vuotta kirjoittajapiiriä senioritalo Loppukirissä. Koostimme kirjan, johon kirjoittajapiiriläiset työstivät pienoiselämäkertansa (Karisto A, Kuhalampi A, Tiihonen A (2010) Kaksitoista kertomusta Arabianrannasta). Aika moni mainitsi kirjoittamisen olleen hyvää terapiaa.

Terapiaa on myös lukeminen tai jokin muu taidemuoto, kuten laulu, musiikki, kuvataide. Nämä ainakin lisäävät nykytietämyksen mukaan hyvinvointia. Toipumiseenkin annetaan ohjeeksi musiikin kuuntelemista ja muuta joka saa ajatukset muualle.

Jos kirjoittamisessa ja ajatukset ’ulos’, niin ehkä niiden saaminen muuallekin on hyväksi. Jos taas osaisi soittaa tai maalata, niin niissäkin saisi tuntemuksiaan ja ajatuksiaan ulos ja vieläpä toiseen muotoon – osaksi taidetta tai ainakin taideilmaisua ja sen historiaa. Oma oleminen – tässä toipuminen, kivun sieto jne. – saisi uusia merkityksiä ja loisi yhteyksiä toisten tuntemuksiin.

Vaarana nimittäin on, että vajaakuntoisena, jolle kaikki arjen toimet ovat hankalia, tuntee itsensä ja olemisensa merkityksettömänä. Töitä ei voi tehdä eikä voi juurikaan auttaa muita arjen pyörittämisessä – muuttuu pahimmillaan taakaksi, joka keskittyy vain omaan kyvyttömyyteensä.

Tänään oli pahasti sellaista tunnetta itselläni, kun jouduin olemaan riippuvainen toisista, vaikka en olisi halunnut. Omaan kyvyttömyyteen turhautuu, vaikka en lähellekään niin paljon kuin viikon pahin turhautuja eli Real Madridin Pepe, joka ilman vammaakin tuntee itsensä kyvyttömäksi tekemään asioita, joita hänen pitäisi osata ja kyetä tekemään. Tunteet ovat kuitenkin sukua keskenään.

No, onneksi tänään voi keskittyä pressanvaaleihin – saa nähdä, ketkä siellä turhautuvat, kun kansa ei ole osannut äänestää oikein. Politiikassa täytyykin olla erittäin suuri turhautumisen kestokyky, sillä niin epäluotettavia äänestäjien täytyy monen poliitikon mielestä olla. Yritän samaistua tänään myös turhautujiin, koska voin jotain heiltä oppiakin – miten he käsittelevät valtavaa turhaumaansa voisikin olla illan jännitysnäytelmän yksi draamallisesti kiinnostavimmista kohdista. Onkohan sekin terapeuttista, että tämä aihe kiinnostaa minua?

Maanantai, 23. tammikuuta 2012, klo 13.24

Toinen arkiviikko leikkauksen jälkeen alkaa. Huomaan, että päivärytmini alkaa vakiintua. Aamulla herään seitsemän maissa, valmistan aamupalan, syön sen ja luen samalla Hesarin. Käyn aamupesulla ja –pasulla  – ajan parrankin joka aamu, vaikka mitään erityistä syytä siihen ei olisikaan.

Valmistelen ’työpisteeni’ eli kasaan sänkyyni käden ulottuville kirjoja, pikkuläppärin, vihkon, iPodin ja radion kaukosäätimen, stimplus ’sähköakupunktiolaitteen sekä ideaalisiteet kylmäpakkausta varten.

Jossain välissä teen yleensä sairaalan fysioterapeutin antaman jumppaohjelman läpi. Olen nostanut toistokertoja alun kymmenestä reiluun kahteenkymmeneen. Tänään jätän jumpan väliin, sillä keskityn tänään kipeytyneiden lihasten rentoutttamiseen.

Asetun lepäämään ja teen joko jumppaohjelman tai rentoutuksen tai molemmat. Tänään Aira voiteli jalan kylmägeelillä, jonka jälkeen minä rentoutin lihakset sekä stimplussalla että ajatuksen voimalla. Tämä onnistui aika hyvin, vaikka lihakset olivat todella kipeät, jos on uskomista omiin tuntemuksiin ja stimplussan tunnistimeen, joka piippaa kovaa tunnistaessaan kipeytyneen ja jännittyneen lihaksen.

Rentoutuksen jälkeen kuuntelen musiikkia ja nukahdan. Keskipäivä meneekin nykyään nukkuen aina tuonne klo 13 asti. Reilu pari tuntia tulee nukuttua. Unien jälkeen kirjoitan blogiani tunnin verran. Sen jälkeen on vuorossa kevytlounas. Nyt täytyy todella katsoa, mitä suuhun laittaa, ettei paino ala nousta.

Iltapäivän ja illan ohjelmassa on päivästä riippuen lukemista, TV:n katselua ja liikuntaa. Iltapäivän aikana kävelen – usein käyn myös ulkona – ja teen nauhajumppaohjelman ylävartalolle sekä toistan leikatun jalan jumppaohjelman kahteen tai kolmeen kertaan.

Leikkaus rajoittaa tekemistä ehkä eniten siksi, että istuminen on hankalaa eikä suositeltavaakaan. Tietysti kaiken tekemiseen menee jonkin verran enemmän aikaa, vaikka luulin esimerkiksi liikkumista hankalammaksi jutuksi kuin se on ollut. Tekemiseen menee myös enemmän energiaa ja saatan torkahtaa iltapäivän ja illan aikana useamman kerran esimerkiksi telkkaria katsoessani.

Menen tarkoituksella aika myöhään nukkumaan, jotta olen riittävän väsynyt sänkyyn mennessäni. Yöunet ovat yleensä katkonaiset sekä sen takia, että pitää käydä vessassa ja juomassa 2-3 tunnin välein että kissojen takia, joista toista pitää hätistellä kipeän jalan päältä nukkumasta ja toinen pitää päästää ensin ulos ja sitten sisään. Rytmi on kuitenkin nyt ok – saan nukkua 2-3 tuntia yhteen menoon ja nukahdan yleensä helposti herätyksen jälkeen. Voi olla, että jalallekin on hyvä, että sitä liikutellaan säännöllisesti.

Päivärutiinit ovat tietysti vähän tylsät, mutta toisaalta on oikein hyvä rauha pohtia monenlaisia asioita, joihin yleensä ei ole koskaan riittävästi aikaa. Eikä sitä aikaa nytkään ole liikaa, päinvastoin. Ongelmahan on se, että ei ole energiaa tehdä asioita, joita haluaisi tai voisi tehdä.

Kun oma työ on paljolti tietokoneella tehtävää ja jo tämä puolen tunnin sessio vaatii vastapainokseen samanpituisen levon, niin eihän sitä kovin paljon voi saada aikaiseksi, vaikka aikaa tuntuisi olevan vaikka kuinka paljon.

Yhteydenotot ja vuorovaikutus tapahtuu sekin pääosin sähköpostin välityksellä. Käyn pari kertaa päivässä tsekkaamassa sähköpostit, joita on onneksi todella paljon vähemmän kuin normaalisti. Onnistuin viestittämään sairaslomastani aika hyvin ja sain myös siivottua kalenterini tyhjäksi. Toisaalta: mukavaahan se olisi saada enemmän muita viestejä kuin vain työviestejä…