EM-kisaväläys, futiskohtaamisten merkitys, Urskin 100 vuotta, Mikkelin legendat ja kultit sekä jalkapallon tulevaisuus Mikkelissä

Aloitin EM-kisabloggaamiseni Elämä ei ole vain EM-jalkapalloa postauksella (https://www.miksiliikun.fi/2016/06/14/elama-ei-ole-vain-em-jalkapalloa/). Lupasin voimani tunnossa kirjoittaa monenmoisista aiheista tämän EM-kisarupeaman aikana, mutta tähän mennessä en ole saanut julkaistuksi kuin jalkapallopuhetta käsitelleen juttuni (https://www.miksiliikun.fi/2016/06/28/jalkapallopuhetta/). Matseja on tullut katsottua ja ajatuksia on syntynyt runsaasti, mutta kirjoittamisaikaa on ollut niukalti.

Postaan nyt päiväkirjamaisesti ajatuksiani ja kokemuksiani (EM-)jalkapallosta viime viikoilta. Mukana on kommentteja EM-kisoista, mutta etenkin muista ”futiskohtaamisista”. Liitteenä tässä erikseen tarinointia Urskin legendaottelusta (Urski 100 vuotta omana kokemuksena).

Tänään, 8.7.2016,

tiedetään, että finaalissa kohtaavat Portugali ja Ranska. Olen kahdestaan kissan kanssa mökillä, ulkona pauhaa mahtava ukkonen ja radiosta kuuntelen klassista kahteen, jossa teemana ovat jalkapallosävellykset. On siis hetki aikaa futiskirjoittamiseen.

Lupauksista on yritettävä pitää kiinni, vaikka suurisuuntaiset artikkelini seuraavista aiheista jäivätkin viimeistelemättä, vaikka aineistoakin ehdin kerätä jonkin verran. Lupasin siis seuraavaa:

Kohtaamiset erilaisten futispersoonien kanssa kulkevat yhtenä juonena mukana näissä jutuissani. Kommentoin kirjojen lisäksi esimerkiksi YLEn futisvanhemmat –sarjaa blogeissani. Pohtiessani jalkapalloa EM-kisoissa mietin myös suomalaisen jalkapallon kaikinpuolista kehittämistä.

Tein myös EM-kisaveikkauksen, joka tyylilleni uskollisesti meni mukavasti pieleen. Antoine Griezmann tosin voittanee maalikuninkuuden. Omat semifinaalijoukkueet olivat Puola, Englanti, Belgia ja Ranska, voittajana Belgia, joka olisi lyönyt Englannin. Hirveän tyytyväinen kuitenkin olen siitä, että minun – ja aika monen muunkin ns. asiantuntijan – veikkaukset menivät pieleen. Islanti, Wales ja Italia yllättivät iloisesti sekä onnistuneilla pelitaktiikoillaan että pelirohkeilla pelaajillaan – kannustajista puhumattakaan.

Englanti ja Puola pettivät – ensin mainittu henkisellä puolella eikä pelikään kehittynyt turnauksen edetessä. Puola oli hengetön. Belgian peli kehittyi, mutta heikkouksiaan se ei kyennyt lopulta peittämään. Ranska sen sijaan onnistui kuin onnistuikin välttämään pelaajistonsa epätasaisuuden ongelmat, vaikka Saksa sitä ”kurmoottikin” välierässä. Saksa oli taas taktisesti oivallinen, mutta kunnon hyökkääjä siltä nyt puuttui. Portugalin peliä ei moni arvosta, mutta silti sen puolustus ei ole joutunut kovin tiukoille ja maalipaikkoja se luo tuhlailtavaksi asti.  Olisiko nyt vihdoin lusitaanien vuoro?

Huuhkajien katse kannattaisi kuitenkin kiinnittää muihin kuin näihin huippumaihin. Islanti on tietysti monen mielessä eikä se huono vaihtoehto olekaan. Silti itse en näkisi Islantia sopivana vertailukohteena Suomelle. Parempia ovat Slovakia, Albania, Irlannit, Unkari ja Romania. Näillä mailla on samankaltaisia piirteitä nykypelaajistossaan kuin Suomella ja myös jossakin määrin vertailukelpoinen jalkapallokulttuuri. Ruotsin ja Tanskan tekemisiäkin kannattaisi seurata nyt ”post-zlatanilaisena” aikana. Samankaltaiset haasteet meillä pohjoismaisten veljiemme kanssa nyt on.

Näin vaatimattomaksi jää tällä kertaa analyysini EM-jalkapallosta ja sen soveltamisesta suomalaiseen futiskulttuuriin. Se kuitenkin on vielä mainittava, että pelitaktisesti kisat olivat erittäin kiinnostavat. Espanjan valta pelinhallintafilosofioineen on kehittynyt suuntaan, jossa parhaimmat joukkueet kykenevät muokkaamaan peliryhmitystään, pelisuunnitelmaansa ja sen toteuttamistapoja vastustajan ja tilanteen mukaan melkoisen joustavasti.

Pelaajien on oltava yhä kyvykkäämpiä pelaamaan eri otteluissa erilaisilla rooleilla ja tavoilla – esimerkkejä löytyy pilvin pimein. Toisaalta pelaajien on myös uskallettava noudattaa yhdessä sovittuja kuvioita, vaikka ne eivät aina onnistuisikaan. Luulen, että ranskalaiset eivät voineet uskoa, että Saksa kykenee kyykyttämään heitä lähes totaalisesti kenttäpelissä semifinaalin ensimmäisellä puoliajalla. Heidän puolustuspelinsä ei kuitenkaan mennyt aivan sekaisin. Ja puoliajalla he olivatkin jo löytäneet joitakin lääkkeitä ”saksa-ahdistukseen”. Hyökkäyspelissä ranskalaiset onnistuivat kuitenkin lähes yhtä hyvin saksalaisten kanssa, jos onnistumisina pidetään luotuja maalintekopaikkoja.

Yksi kommentti vielä ennen kuin siirryn seuraavaan aiheeseen. Meidän kommentaattoreiden on vaikea nähdä ”pelejä peleinä”, sillä ennakkokäsityksemme sotkevat suuresti arvioitamme. Kun Saksa ja Ranska pelaavat, niin ennakko-oletukset ovat aivan erilaisia kuin ottelussa Wales-Portugali tai jos Saksa olisi pelannut vaikkapa Slovakiaa vastaan. Ranska oli niin pahasti alakynnessä ensimmäisellä puoliajalla, että jonkun toisen joukkueen kyseessä ollessa minäkin olisin pitänyt peliä täysin yksipuolisena näytöksenä, jossa toisella joukkueella ei todennäköisesti ole mitään mahdollisuutta voittaa peliä.

Tämä huomio on sinänsä ok, mutta aika usein emme osaa arvostaa ennakkoon heikompien joukkueiden otteluja emmekä arvioi niitä samoilla kriteereillä kuin ”moraalisten loppuottelijoiden” matseja. Oliko Saksa-Ranska –ottelu parempi kuin Portugali-Wales? Millä perusteilla minäkin ajattelin ja koin, että jättiläisten ottelu oli intensiivisempi ja laadultaan parempi kuin Portugalin ja Walesin?

Entä jos joukkueet pelaisivat anonyymeinä etten tietäisi mitkä joukkueet siellä pelaavat ja keitä pelaajia kentällä on? Ottelutilastothan yrittävät kertoa meillä ”objektiivisen” kuvan matsista, mutta eivät nekään välitä mitään ”oikeaa” kuvaa. Pallonhallintaprosentti ei esimerkiksi kertonut juuri mitään Saksan ja Ranskan matsista. Tässä onkin pohdittavaa tulevaisuuteen…

Jalkapallo – kohtaamisten kieli

Viime blogissani kirjoitin jalkapallopuheesta. Analysoin kisastudioita ja pohdiskelin, miksi jalkapallopuhetta pidetään kielenä, jonka kaikki ymmärtävät. Silti jotkut puhetavat dominoivat julkisessa keskustelussa jalkapallosta. Itsekin siihen usein syyllistyn, vaikka ehdotinkin tuon puhunnan laajentamista myös YLEn jalkapallostudioissa.  Jalkapallokieli siis koostuu todella monista elementeistä, joten yhtä yhteistä selittäjää ei ole olemassakaan, vaikka jalkapallo itsessään on se yhteinen nimittäjä.

Seuraavassa rajaan tuon jalkapallokielen vain sen kokemukselliseen puoleen eli siihen, miten eri tavoin itse olen hyödyttänyt omia jalkapallokokemuksiani ihmisten välisissä kohtaamisissa. Tai en oikeastaan ole hyödyttänyt, vaan ne ovat luoneet luontevia siltoja ihmisten kohtaamisiin, joista ei oikeastaan ole ollut hyötyä sanan varsinaisessa merkityksessä. Hyöty on tullut siitä, että on ollut kokemuslähde, josta voimme yhdessä ammentaa milloin mitäkin. Ilman jalkapalloa joutuisimme etsimään muita yhteisiä kokemusmaailmoja, joiden kautta pääsisimme jakamaan tunteitamme ja ajatuksiamme toistemme kanssa. Voisi myös käydä niin, ettei mitään kohtaamista syntyisikään.

Tärkeää tässä on huomata, että jalkapallokokemuksemme tosiaan luovat kehyksen, jossa voimme ymmärtää erilaisia tulkintoja pelistä ja pelaajista – ja maailmasta. Jalkapallosta puhuessamme kerromme nimittäin aina itsestämme ja suhteestamme muihin ihmisiin ja maailmaan tai ainakin erilaisiin asioihin. Ikämiesten puheissa ei esimerkiksi voi välttyä keskusteluista, joissa määrittelemme suhdettamme terveyteen tai toimintakykyyn ja siihen, mitä voi tai kannattaa tehdä, jos sairastuu.

Eräissäkin harkoissa yksi pelaajista kertoi käyneensä lääkärissä, joka oli todennut hiippaläppäongelman, määrännyt verenpainelääkkeet ja sanonut polvikuvasta, että siinä näkyi vaikka minkälaista vaivaa. Hän – minulle tuntematon mies – oli selvästi levoton siitä, mitä pitäisi tehdä tämän rakkaan jalkapalloharrastuksen kanssa.

Yksi pelikavereista sanoi, että hiippaläppäongelma hoituu rutiinileikkauksella, jos lääkkeet eivät auta. Toinen tokaisi, että pudota kymmenen kiloa, niin ei tarvitse verenpainelääkkeitä syödäkään. Minä huomasin sanovani, että jos meidän jokaisen polvet kuvattaisiin, niin kaikenlaista vaivaa varmasti löytyisi. Kannattaa vahvistaa lihaksia ja niveliä eikä missään nimessä lopettaa liikkumista. Aikamoista vertaistukea – ehkä vähän ”äijämäistä”, mutta realistisempaa kuin lääkärin, joka ajattelee ikämiesfutareita samalla kriteeristöllä kuin tavallisia ihmisiä.

Voi olla, että esimerkki kuvaa ”tyhmää ja riskihakuista” miehisyyttä, josta itsekin olen kirjoittanut aiemmin paljonkin. Mutta, jos tiedät, että omat pahasti kuluneet polvi- ja lonkkanivelet ovat kunnossa vain ahkeran liikkumisen ja niveljumpan avulla, olkapään rikkoutuneet jänteet toimivat ainoastaan päivittäisen  lihaskuntotreenin ansiosta eikä sydänvika tai rasitusastma haittaa, koska kestävyysharjoittelua on riittävästi viikoittain, niin kokemusasiantuntijuutta lienee pieneen omakohtaiseen tukipuheeseen. Samoilla ja paljon mitättömilläkin diagnooseilla varustetut ihmiset voivat olla lähes täysin toimintakyvyttömiä. Sellaiseksi tätäkin kaveria hänen sinänsä ikäiselleen normaalit vaivat olisivat voineet houkuttaa. On hyvä, että on vertaiskokemuksia ja –tukea toisissa pelaajissa.

Ja ymmärrämme myös oman rajallisuutemme, sillä jalkapallo on peli, jossa yksin ei voi pärjätä ja siitäkin tosiaan voi kiistellä, kuka on maailman tai Suomen paras pelaaja. Viime vuosina suomalainen keskustelu, myös jalkapallosta käytävä, on kärjistynyt blokeiksi, joiden sisällä kuvitellaan, että on olemassa ”oikea totuus”. Esimerkkinä vaikkapa suhtautumiset Mixu Paatelaiseen tai Antti Muuriseen Suomen A-maajoukkueen valmentajina.

Nyt kun meillä ei ole enää samanlaisia yhteisiä kokemuksia koulusta, harrastuksista tai radio-ohjelmista kuin oli vielä esimerkiksi oman ikäpolveni nuoruudessa, niin meillä tosiaan on kokemuksellisesti eriytynyt kansa, jolla ei ole yhteistä ”kieltä” eli yhdistäviä kokemuksia. Tulkintahan voi olla hyvinkin erilainen samasta kokemuksestakin, mutta jos ei ole sitä yhteistä kokemustakaan, niin silloin puhutaan tosiaankin ”eri kieltä”.

Siksi on hyvä, että on asioita, joista monilla ihmisillä on kokemuksia. Jalkapallohan on jännä juttu sikäli, että 1900-luvulla meitä jalkapalloihmisiä olivat yleensä vain ne, jotka olivat itse pelanneet jalkapalloa niiden lisäksi, jotka jostakin syystä olivat tulleet katsomaan pelejä tai tulivat mukaan perheidensä kautta. Nyt jalkapallo yhdistää ainakin näin EM-kisojen aikaan lajin ääreen myös ihmisiä, jotka eivät muuten ole futikseen elämässään törmänneet. Fb-ystävissänikin on joitakin jo varsin varttuneita ihmisiä, jotka seuraavat vasta nyt ensimmäisiä futiskisojaan ehkä siksi, että kisoista on tullut jonkinasteinen ”must”, koska siihen liittyy niin monia kiinnostavia merkityksiä.

Keskiviikko, 13.7.2016

Vaarinaolo vaatii veronsa, minkä toki maksan mieluusti. Kirjoittaminen jäi, koska viisivuotiaan kanssa päivät ovat täynnä touhua. Vaari värkkäsi koristelineen, ripusti lasten tikkataulun ja opetti sulkapallon alkeita ihmemailoilla, joilla osuman saaminen oli lähinnä siis ihme. Mutta hauskaa oli, kuten myös painimatseissa,  pyöräreissuilla ja yhdistetyllä kala- ja uintimatkalla, jossa tosin vain mummi sai saalista. Hellepäivä piti kalat laiskoina. Onkiminen on kuitenkin nyt opetettu.

EM-jalkapallossa toiveeni toteutui, ja hienon draaman kautta. Ronaldon kasvaminen joukkuepelaajaksi tosiaan noudatti klassista sankarikaavaa. Tällaista jalkapallo siis voi tarjota. Tässä riittää tulkittavaa vuosiksi. Otan esille vain yhden pikku jutun, jonka huomioin Ranskan pelissä TV:n välityksellä eli hyvin satunnaisen ohjaajan päähänpiston kautta.

Pogba ripitti TV-kuvassa jotakin joukkuetoveriaan hyvin arrogantilla tavalla. Tämä itse asiassa tallentui kuvaan jossain aiemmassakin pelissä. Luulen, että TV-ohjaaja oli myös sensitiivisesti tilanteen hermolla ja näytti, miten toimii joukkue, jossa ei ole täydellinen yhteishenki. Ero ”uudestisyntyneen” Christiano Ronaldon ”apuvalmentajatoimintaan” (onkohan se muuten edes sallittua?) oli suuri. Tällaiset asiat ratkaisevat, vaikka ovatkin niitä kuuluisia henkimaailman juttuja. Tästä samasta kirjoitin myös viime vuonna ikämiesten SM-kisojen tapahtumien pohjalta enemmänkin. Jalkapallon etiikastahan tässä on kysymys…

Mutta nyt nukkumaan, sillä huomenna on aikainen nousu ja edessä pitkä bussimatka. Turhaan en kuitenkaan lähde viettämään päivää linjurissa läpi Suomen. Sain nimittäin kutsun 100-vuotisjuhliin enkä mihin tahansa tapahtumaan, vaan yhden Suomen vanhimman ja uskallan sanoa kauneimman urheilukentän juhlintaan. Kyseessä ovat Mikkelin Urheilupuiston – nyt uudistetun – 100-vuotisbileet, jonka yhteydessä järjestetään myös ”legendojen” ottelu eli Mikkelin Pallo-Kissojen ja Mikkelin Palloilijoiden 1970-luvun joukkueiden kohtaaminen.

Minä tuskin kuulun noihin legendoihin, joista mainittakoon Ville Rajantie, Matti, ”Lane” Vanhanen, ”Ana” Ronkainen MP:stä ja Kalle Nieminen, ”Rate” Vierikko tai ”Repe” Vaittinen Kissoista. Olen nuorempaa ja vähemmän legendaarista ikäpolvea, vaikka ehdin jokaisen edellä mainitun kanssa yhdessä pelatakin.

Torstaina, 14.7.2016, jossain Ylä-Savossa…

Matka Kuivaniemeltä alkoi seitsemältä, bussiin hyppäsin Oulusta vartin yli yhdeksän. Hellettä pukkaa. Tavoitteena on ehtiä Mikkeliin Urskin satavuotisjuhliin ja pelaamaan vanhojen maestrojen kanssa. Monia heistä en ole nähnytkään sitten 1980-luvun vaihteen eli lähes neljäänkymmeneen vuoteen. ”Luokkakokoushan” tämä on. Lisäksi paikalla on varmaankin myös minulle tuttua yleisurheiluväkeä ja ehkä niitä muitakin lupsakkaita eteläsavolaisia, joihin olen luvattoman huonosti pitänyt yhteyksiä.

Ristiriitaisia tunteita paluu kotikonnuille minussa herättääkin. Minkälaisia mahtavat olla kohtaamiset näin pitkän ajan jälkeen ja mikä merkitys niissä on jalkapallolla ja mikä jollakin muulla? Ja mitä ”Urski” minulle oikein merkitsee tai on merkinnyt?

Muistan ihan pikkuisena poikana, miten ihanaa oli päästä isän kanssa katsomaan jalisotteluita Urskiin. Väenpaljous siihen tottumattomalla maalaispojalle oli jo itsessään erikoista. Jätimme auton yleensä Invalidikioskin aukiolle, jossa asteli myös Marski, jota kaupungin vasemmisto ei halunnut paraatipaikalle, jossa se toki nyt on. Torilla siis, Mikkelin torilla, Suomen parhaimmalla. Mutta se on toinen juttu.

Sieltä parkkipaikalta menimme lähes poikkeuksetta amiksen sisäänmenon kohdalta Urskiin, koska isäni tykkäsi katsoa peliä avokatsomon yläaidalta, mikä olikin kentän paras paikka. Perinteisesti se avokatsomo oli mpläisten aluetta, mutta isä ei varmaan sitä edes huomannut. Minä sen sijaan sain kerran Kissojen takki päällä ollessani keski-ikäisiltä rouvilta sateenvarjosta päähäni, kun olin uskaltautunut heidän reviirilleen.  Se oli kuitenkin poikkeustapaus kaikin puolin, sillä tuo mysteeriottelu päättyi MP:n 8-1 –voittoon, vaikka puoliajalla peli oli vielä tasan 1-1 ja Kissat oli tuonakin vuonna sarjassa parempi. Myöhemmin kyllä kuulin, että juttu liittyi jo silloin Kissojen talousvaikeuksiin.

Poikasena – ja myöhemminkin – tykkäsin kierrellä Urskin ylätasanteella peliä ja myös katsojia tarkkaillen. Ja toivoin joskus pääseväni itsekin tuolle himoitulle nurmelle katsojien ihailun ja miksei myös ivailun kohteeksi. Pelaajissahan on aina ollut yleisön suosikkeja ja inhokkeja, mutta myös niitä, joihin he eivät oikein saa otetta. ”Kulttipelaajiksi” kutsutaan nykyään sellaisia, jotka jostakin syystä saavat yleisön – tai ainakin sen osan – sympatiat puolelleen. Legendoja voi syntyä myös muulla tavoin…

Nuoruudessani ”heitettiin legendaa” eli kerrottiin seikkailuistamme niitä hiukan värittäen. Jalkapallojoukkueissa näitä legendan heittäjiä on aina muutama. Legendat tarinoina ja henkilöinä ovat eri asia, mutta kulttipelaajista kiertää paljon tarinoita, joiden todenperäisyydestä ei voi aina olla varma. Pitkä ura voi rakentaa yksistään legendan sädekehän ilman kulttipelaajiin liitettäviä ominaispiirteitä tai erikoisia tapauksia.

Näitä mietin ennen kuin pääsin kohtaamaan nämä lapsuuteni ja nuoruuteni sankarit…

Perjantaina, 15.7.2016, jossain Keski-Suomessa

Urski 100 vuotta omana kokemuksena

Saavuin Mikkeliin ja heti bussiasemalla tapasin myös fb-ystäväni pallotaituri Ronkaisen Antin, jonka kanssa päivitimme hiihtokilometrit ja vammatilanteen. Reilu tuhat kilometriä oli kuulemma tullut täyteen, vaikka lumitilanne oli mitä oli Mikkelissäkin. Naprapatian tohtori, joka usein kävi kesken päivän hiihtolenkillä, arveli kykenevänsä pelaamaan, vaikka ei ole vuosikausiin uskaltautunutkaan kokeilemaan pallon potkimista. Tällaista matsia ei kuitenkaan voi jättää väliin, näin päättelimme yhdessä tuumin.

Mieleeni tulvahtivat heti ne koulujoukkueen syksyiset pelit Hänskissä, kun pääsimme lähtemään kesken koulupäivän edustamaan kunniakasta opinahjoamme joukkueessa, jossa oli sekä MP:n A-juniorimestareita vuodelta 1976 että Kissojen A-junioreiden SM-hopeajoukkueen (1978) pelaajia about puolet ja puolet. Kovin suuri ihme ei ollutkaan, että voitimme oppikoulucupin sekä 1976 että 1977 Anan kipparoidessa itseoikeutetusti dream teamiamme, jonka vertaa ei Mikkelin historia tunne. Siinä kaatuivat niin Rautiaisen Pasin Märsky kuin Houtsosen Leksan Kuopio tai Lindholmin Harrin Lahti, kun marssimme vakuuttavasti noihin mestaruuksiin.

Sen sijaan ihme oli, että kykenimme vielä vuonna 1978 nousemaan hopealle, vaikka kaikki MP:n vuonna 1958 syntyneet olivat jo koulusta pois. Minä sain rehtoriltamme Pauli, Pase, Vainiolta kunnian jatkaa Anan kapteeninnauhan kantamista, mikä tarkoitti myös joukkueen valintaa, sen ”valmentamista” ja pelinjohtoa. Pesäpallo- ja mäkihyppymiehenä Pauli luotti meihin ”ammattilaisiin” näissä asioissa eikä puuttunut peluuttamisiin lainkaan.

Tosin kerran hän kysyi hiukan harmistuneena, miksi annoin Juha, ”Ville”, Viitikon pelata kärjessä kaupungin koulujen välisessä turnauksessa, kun itse hoitelin liberon tonttia, jossa Ville oli lähes yhtä hyvä kuin poikansa, joka luutii nyt liigassa. Selitys oli sekä Villen toive, että oma väsymiseni erittäin rankan kauden jälkeen, jonka aikana olimme siis voittaneet tai hävinneet kaksi hopeaa ja pelasin myös edustusjoukkueessa Suomen cupin matseja. Tuon kokeilun seurauksena hävisimme yllättäen turnauksen entiselle ”Tipulalle” eli Urheilupuiston lukiolle, vaikka pelillisesti toki olimme parempia. Se oli sitten sen kauden kolmas hopea. Minusta me kuitenkin olimme moraalisia voittajia joukkueella, joka ”vilisi” pelaajia, jotka eivät pelanneet missään seurajoukkueessa, vaan jotka otettiin mukaan urheilullisten ominaisuuksiensa perusteella. Se oli ennen kokematonta.

Noina kahtena mestaruusvuonna hävisimme ainoastaan valkeakoskisen Lotilan ammattikoulun joukkueelle ns. supercupissa rökälemäisesti 8-1 Tehtaan jäisellä kentällä, joka yllätti meidät täydellisesti. Uimosen pojat, Arto ja Petri, Huovialan Heikki ja tuleva maajoukkuemaalivahti Olli, Oka, Huttunen olivat sen sijaan auton talvinastoilla varustetuilla pläägillään epäreilusti tuon ottelun voittajia. Erityisesti muistan, että Haapiaisen Kari, ”Haapi”, oli isona miehenä vaikeuksissa liukkaalla kentällä. Haapi oli myös Urskissa ja kertoikin ylpeänä HJK:n hyvinvointitoiminnasta, josta hän nyt vastaa, kun pelin jälkeen tapasimme. Hän myös kutsui minut tutustumiskäynnille klubin pyhimpään lomien jälkeen. Haapi ei nyt pelannut, mutta nautti nostalgisesta tunnelmasta muiden mukana.

Seuraavana vuonna kummatkin koulut voittivat jälleen mestaruuden ja taas oli edessä titaanien kohtaaminen – nyt Mikkelissä ja kotikentällämme Hänskissä. Itse asiassa meidän kai piti päästä pelaamaan Urskissa, jossa voitimme Rovaniemen Lyseon oppikoulucupin finaalissa oikein iltavaloissa. Tunnelma Mikkelissä olikin aivan toista kuin edellisenä vuonna ankealla Porin stadionilla, jossa jouduimme pelaamaan iltapäivällä ja muistaakseni aika vähäisen yleisön seuratessa voittoamme.

Säät muuttuivat kuitenkin marraskuussa mahdottomiksi ja tuo odotettu uusinta pelattiin siis aivan muta- tai savivelliksi muuttuneessa Hänskin hiekkahaudassa, jota kylläkin pidettiin Suomen parhaana hiekkakenttänä. Peli kesti 120 minuuttia ja se oli ankaraa taistelua joka sekunti. Minä pelasin sentterinä 169 sentin varrellani vastassani jo A-maajoukkuedebuutin tehnyt Petri Uimonen, minua lähes parikymmentä senttiä pidempi toppari. Käytin vanhaa kikkaani eli hyppäsin vähän liian ajoissa selkä Petrin rintaa vasten vähän takaviistoon ja voitin useimmat maalivahtimme Jari, ”Könde”, Pohjanvirran lähettämät avaukset, joita tuli paljon, koska kenttä oli toivoton lyhytsyöttöpelille. Nykypelaajat eivät osaa kuvitellakaan, miten painava sen aikuinen alkeellinen muovipintapallo oli sen imettyä vettä ja kuraa sisäänsä. Monen jysähdyksen jälkeen pyörin hetken sekaisin ennen kuin pääsin suuntaamaan jälleen palloa kohti.

Itse ottelu päättyi siis tasapeliin muistaakseni maalittomaan ja saatiin vielä jatkaa mutapainia puoli tuntia lisää. Mikäs mukavaahan se oli, sillä aioimme voittaa koskiset vaikka väsyttämällä. Lopulta kuitenkin kävi niin, että tehtaan pojat saivat tökättyä yhden maalin. Dramaattiseksi pelin teki se, että saimme vielä mahdollisuuden tasoittaa peli rankkarilla. Ana ei kuitenkaan astellut vetämään pilkkua kaiketi koska hän oletti, että hänen kikkansa tunnetaan ja antoi vastuun Kissojen vastuuvetäjälle Pulkkisen ”Ripalle”, jonka vasuri oli yleensä kuolettavan tehokas lähettäen pallon kovalla voimalla sivuverkkoon. Mutapeti teki sitten tepposensa Ripallekin eikä pallo löytänyt tietään verkon perille. Jouduimme tallustamaan märkinä ja mutaisina kentältä Hänskin piskuiseen puukoppiin. Silti en muista olleeni kovin pettynyt, sillä taistelu oli nyt rehti, raju ja tasainen. Se korvasi hyvin edellisvuoden eettisesti epäilyttävän tappion.

Ei ole häpeä hävitä, jos kamppailu olisi voinut päättyä kumman voittoon tahansa ja jos tuntee, ettei enempään kerta kaikkiaan ollut enää resursseja. Monesti ajattelen tuota ottelua yhtenä urani hienoimmista, sillä sainhan pelata tai painia huippupelaajan kanssa koko pitkän matsin enkä voi sanoa, että olisin pärjännyt siinä mitenkään huonosti. Minulle jäi käsitys, että tuo turhan nuorena kuollut huippulahjakas Uimosen Petri oli pelin jälkeen samaa mieltä. Tämä oli oikeaa jalkapalloa!

Takaisin tähän päivään… Kokon Harri – Pallo-Kissojen raudanluja, vaikka ei mikään kolossi toppari – tuli hakemaan minut Urskiin, jonka edessä tapasinkin heti Niemisen Kallen ja Kirvesniemen Annin, joka oli tietysti mukana juhlinnassa. Harrin kanssa pelasimme vuosikaudet juniorijoukkueissa ja myös Lyskan porukassa – harjoituksissakin taistelimme usein parina, mikä kehitti meitä kumpaakin. Harrihan ei päästänyt minua koskaan helpolla, peleissä oli usein paljon pehmeämpiä vastustajia. Rehdimpää ja positiivisempaa kaveria ei jalkapallokentiltä löydä. Harmi, ettei Harrikaan kyennyt kentälle lihasvaivojensa takia.

Kalle toimi legenda-joukkueen kokoajana itseoikeutetusti, olihan hän Kissojen seitkytluvun huippujoukkueen kapteeni, joka pistäytyi A-maajoukkueessakin. Kallen nopeus ja kestävyys olivat omaa luokkaansa jo 1970-luvulla ja ne olivat säilyneet oikein hyvin vieläkin. Annin kanssa vaihdoimme muutaman sanan Mannisen Jorkun – Annin ja Harrin valmentajan – tekemästä kirjasta, jonka olin juuri lukenut ja josta tulen myöhemmin kirjoittamaan tälläkin ”palstalla”. Paljon olisi ollut jaettavaa myös Annin kanssa, mutta peli odotti. Urskin historiastakin ilmestyi juhlan kunniaksi Penttisen Anteron, ”Länkkärin” toimittajan kirja, mutta sitä en kuitenkaan ehtinyt saada käsiini.

Sen jälkeen tuttujen virta olikin jatkuvaa niin pelaajien kuin seuraajienkin osalta. Perheyhteisyys oli käsin kosketeltava, kun eri lajien harrastajat olivat kerääntyneet yhteisen kentän juhliin. Pukukopissa piti muutaman pelaajan kohdalla hiukan hakea nimeä, mutta kyllä ne sieltä löytyivät. MP:n joukkueen ihan nuorimpia pelureita en enää tunnistanut, mutta vanhat parrat olivat hyvinkin tuttuja. Vanhasen, Karppisen, Valjakan, Rajantien, Ronkaisen etc. pelejä olin nähnyt varmaan satoja.

Pukukoppi on oma maailmansa, siellä saatetaan puhua syvällisiä ja vakaviakin asioita lyhyen kohtaamisen aikana, jossa tiivistetään vaikkapa menneet 40 vuotta. Joku kertoo syövästään, toinen niskavammastaan, kolmas eläkesuunnitelmistaan, kun neljännen kanssa viritellään henkeä tulevaan ikämiesturnaukseen, jossa pelaamme vaihteeksi eri joukkueissa. Samalla valmistaudutaan otteluun, joka edelleen näytti jännittävän muutamia. Itse ihmettelin, miten rauhallisesti pystyn nykyään suhtautumaan näihin ikämiespeleihin, vaikka olin melko epävarma siitäkin kykenenkö ylipäätään pelaamaan. Ehkä se johtuukin juuri siitä etten odota muuta kuin sitä, että pystyn pelaamaan edes jotenkuten, en tiedä…

Jaliskohtaamiset Urski 100 vuotta tapahtumassa

Astuttuani Pallo-Kissojen pukukoppiin ensimmäisenä katseeni osuu tutunnäköiseen kaveriin, jota en kuitenkaan silmänräpäyksessä tunnista. Vasta kun suusta alkaa pulputa tuttua, iloista, hiukan itseironista läppää, yhdistän sanavirran ”Kekikseen”, junioriaikojeni vasempaan laituriin, jonka takana kymppipaikalla itse useimmiten pelasin. Vitsailimmekin myöhemmin lämmitellessämme toisen laiturin eli Silvosen Puten tai Pertti Silvonen jr:n – seniori oli Kissojen ensimmäisen sukupolven velmu maalivahti –  4-4-2 tai 4-3-1-2 –kuvion vanhaa yhteispeliä. Minä annan pallon vastaantulevalle Putelle, joka antaa seinän takaisin ja minä heitän linjan yli toista laitaa viilettävälle liinatukkakekkoselle pallon. Yleensä sieltä sitten tuli keskitys ja jompikumpi meistä pisti sen sisään. Kari, ”Kekis”, Kekkonen ei kramppaavine koipineen ollut yhtä ilahtunut ideastamme, jota emme sitten käyttäneetkään.

Seuraavaksi kohtaankin Puten ja Hanen (Hannu Kaatranen) istumassa vierekkäin. Hanen kanssa muodostimme tuhoisan parivaljakon (ks.), joka pelasi nuorempana kärjessä, myöhemmin keskikentällä. Minä yleensä ylempänä, Hane alempana, mutta ”hollantilaistyyppisesti” vaihdoimme paikkoja hyvin joustavasti tilanteen mukaan. Jos Hane ehti nopeaan hyökkäykseen ennen minua, minä varmistin. Toisaalta vaihdoimme pelipaikkoja myös sivusuunnassa varsin luovasti. Minä saatoin löytää itseni mistä puolelta kenttää tahansa ja tiesin, että joku oli täyttänyt minun paikkani. Se oli miesvartiointijoukkueille myrkkyä. Ja sitähän peli silloin usein oli. Paikalliskamppailut MP:tä vastaan olivat usein varsinaista paritanssia, jossa oman ”kavaljeerin” kanssa saatettiin viettää koko 90 minuuttia noin puolen metrin etäisyydellä toisesta. Siksi kehitimme tämän jatkuvan paikanvaihdon pelitavaksemme.

Hane oli jo nappulatähti, joka paukutti maaleja alle kymmenvuotiaasta lähtien kymmenittäin vuodessa. Minä tulin mukaan vasta 14-vuotiaana, mutta ehdimme toki voittaa valtavasti pelejä yhdessäkin – voittoprosenttimme lähenteli joinakin vuosina sataa. Voitimme paljon myös viestihiihtokilpailuja, mm. Hopeasompamestaruuden vuonna 1974 – yksilökisoissa toisen oli toki hävittävä, jos toinen voitti. Aika tasan nekin taisivat mennä, vaikka vähän kauemmin minä suksinkin. Hane valitsi jaliksen vähän aiemmin ykköslajikseen, kun poikien maaotteluita ja edustusjoukkuepelejä alkoi tulla siinä 16 vuoden iässä.  Minäkin pääsin maajoukkueleireille, mutta koskaan en maajoukkueeseen asti päässyt.

Juniorijoukkueestamme maajoukkueessa pelasivat Hanen lisäksi jo mainittu Harri Kokko, Hännisen ”Vesse” ja Hyvösen ”Ytve”, joista kolme viimeksi mainittua muodostivat aika vahvan puolustuslinjan joukkueeseemme, joka tosin oli tunnetumpi iloisesti hyökkäyspelistään. Kuriositeettina voinee kertoa, että usein meidän junnumatsejammekin saattoi seurata useita satoja katsojia ja meillä oli oma faniporukkakin. Hanen selkä ei nyt kestänyt pelaamista, mutta pelipaita hänellekin annettiin ja paikka joukkuekuvassa. Vesse (Vesa)  ja Ytve (Markku) eivät päässeet legendaotteluun, vaikka sinne olisivat ehdottomasti kuuluneet – Ytve myös MP:n joukkueessa pelattuaan sielläkin vuosikausia.

Kierrettyäni kättelemässä koko porukan, menin kyselemään kuulumisia joukon vanhimmalta pelurilta eli Vuorisen ”Kepeltä”, joka teki historiaa jo 1950-luvun lopulta alkaen oltuaan nostamassa mikkeliläisen jalkapallojoukkueen ensimmäistä kertaa ensin Suomi-sarjaan ja sitten SM-sarjaan. Juniorimaaotteluiden lisäksi Kepe ehti pelata muutamia A-maaottelujakin. Kepe ja juuri edesmennyt sekä Kissojen että MP:n menestysvuosien valmentaja Pöyryn Jussi pelasivat vielä seitkytluvun lopussa harjoituksissamme, vaikka aktiiviura olikin jo takana. Jo silloin ymmärsin, miten hyvä pelisilmä ja –taito korvaa fyysisen voiman, taidon ja nopeuden. Turhauttavan usein Kepe ja Jussi pysäyttivät meidät nuoret hurjapäät, jotka luotimme liikaa omaan fysiikkaamme. Kepen kanssa olo oli leppoisa, vaikka hän joutuikin kertomaan vakavistakin sairauksistaan. Ne eivät kuitenkaan estäneet pelaamista, vaikka jouduimmekin maanittelemaan tuon vaatimattoman miehen avauskentälliseen, jonne hän – jos joku – Pallo-Kissojen läsnä olleista pelaajista kuului.

Toisella puolen istui Seppäsen Matti, rauhallinen jättiläinen, joka tuli vahvistukseksemme Valkeakoskelta. Opettajamaisen kannustava Matti oli jo tuolloin. Ja opettaja hänestä tulikin, vaikka nyt hän jo – nuori mies, vain 59 vuotta – oli jäämässä eläkkeelle. Ehdin pelata Matin kanssa yhden SM-sarjakauden ja joissakin matseissa olimme kuin Ralf Edström ja Roland Sandberg vuoden 1974 MM-kisoissa.  Eikä yhteispeli ollut unohtunut nytkään, sillä itse legendojen pelissä nostin millintarkasti vaparin Matin muita korkeammalle keikkuneeseen nyt jo kaljuun päähän ja tiesin jo ennen puskua, että tuo pallo ei voi mennä muualle kuin maaliin. Ja niinhän se menikin… Matti muisti lähettää terveisiä Puotinkylän Valtin salibandyjoukkueelle, jota vastaan mikkeliläiset ”MaHat” (Maalihaukat) olivat pelanneet vuosien saatossa kovia matseja ikämiesten SM-kisoissa.

Vieressäni istui Hokkasen Ossi, pari vuotta minua nuorempi maalivahti, jonka kanssa pelasimme vain Lyskan joukkueessa. Kissoissa yhteisiä pelejä ei tainnut juuri tulla, mutta pari kertaa pelasin kyllä Ossia vastaan JYP-77:n joukkueessa. Mieleeni jäi Ossin loistava torjunta viimeiseksi jääneessä sarjaottelussani täällä Urskissa, kun pujahdin Kissojen puolustuksen läpi ja sijoitin pallon omasta mielestäni varmasti ohi Ossin jalkojen. Jostain kuitenkin joku raaja eteen ilmestyi. Tuo reagointinopeus ei ole jäänyt vuosien varrelle, sillä Ossi, kuten myös toinen molarimme Vaittisen ”Ipe” (Ismo) masensivat MP:n maaliahneet legendat rankkarikilpailussa lähes totaalisesti. SM-sarjassakin maaleja runsaasti mättäneet laukojat saivat vain neljä laukausta kymmenestä sisään Ossille ja Ipelle. Laukauksissa ei kuitenkaan ollut mitään vikaa.

Ihan kaikkien muidenkaan kanssa en ehtinyt peliurallani pelaamaan. Tarkiaisen Hannun – hänkin vähän nuorempaa sukupolvea – kanssa tosin pelasimme 50-vuotiaiden SM-kisoissa viime vuonna. Kentällä muodostimmekin ”Puijon Pallon vaarallisen ikämieskolmikon”, jonka kolmas lenkki on Silvosen Putte. Pelirutiinimme alkoi näkyä legendamatsin loppupuolella, kun aloimme vyöryttää hyökkäyksiä MP:n maalia kohti. Tuloksena pari maalia, tolppa ja pari muuta vaarallista tilannetta.  PuPan pelaajista MP:n puolella luuti myös Liikasen ”Kusti” (Vesa), jonka ”längistä” tai Puten virtuaalimaisen kielen kehittämästä ”pöösästä” yritin kerran pallon ujuttaa mutten onnistunut. Kustikin on nykyään intohimoinen hiihtäjä, jolle 2-3000 kilometriä on normaali talviannos. PuPan armoton maalintekijä ja ikämiesfutiksen menestynein pelaaja Pertti, ”Pera”, Piskonen  – yli 30 mestaruuden voittaja – ei ollut legendakutsuttujen joukossa, vaikka samassa juniorijoukkueessamme ja Lyskan joukkueessa pelasikin. Pera ei kuitenkaan koskaan pelannut Kissojen edustusjoukkueessa, mikä ei ole estänyt häntä tekemästä todella kunnioitettavaa veteraanipalloilijan uraa.

MP:n joukkuekin vilisi minulle tuttuja miehiä. Mainittava on ainakin Valjakan ”Hinttu”, sillä Heikki on osasyyllinen jalkapalloharrastukseeni. Hinttu nimittäin antoi minulle ensimmäisen jalkapalloni, kun olin noin viisivuotias. Vieläkin muistan, miten ikionnellinen olin kuljettaessani tuota arvokasta nahkakuulaa pellollamme. Kuvittelin itseni vähintään Eusebioksi, tuon ajan kuuluisimmaksi maalitykiksi. Hinttu tosin oli rautainen pakki ja on vieläkin, vaikka mittarissa on reilu 70 vuotta. Olimme yhteen aikaan perhetuttuja, isäni taisi muurata Hintulle pari taloakin, vaikka nyt hän asuukin omalla kotikylälläni puutalossa.

Meitä yhdistää myös se, että Hintun poika Kai Valjakka pelaa kanssani Valtin ikämiesjoukkueessa myös ensi viikonloppuna SM-turnauksessa. Isä ja poika ovat kylläkin pelitavaltaan toistensa vastakohtia. Isä pelasi pakkia, jonka läpi ei yleensä ”hengissä” päässyt, vaikka mitenkään rumasti Hinttu ei pelannut. Kovaa kylläkin. Kai taas on keskikentän pallotaituri, jota on vaikea kuvitella kovaan peliin. Junioreissa meillä oli ikävä tehtävä piestä Kai ja MP:n saman ikäisten porukka joskus aika rumillakin luvuilla. ”Tuo menee kuin Hänskissä vuonna 1976”, Kaide huusikin tässä keväällä, kun tein jonkun kivan kikan ikämiesmatsissamme. Ikävät muistikuvat voi siis kääntää voitoksi, kun sitten pelataankin samassa joukkueessa…

MP:n ja FC Mikkelin nuoremmista pelaajista tunsin vain nimeltä Tiborin (Gruborovics), Karvisen Juhan, Onttosen Pekan tai Huhtamäen Jyrkin, jotka muodostivat keskeisen rungon tuosta SM-liigassa hopeallekin päätyneestä joukkueesta. ”Jämä” Karvinen on yksi liigan kaikkien aikojen maalitykeistä ja legendojen pelissäkin hän hakeutui hanakasti maalipaikkoihin, joista yksi laukaus meni sisäänkin. MP:n ”nuorukaiset” eivät olleet kuitenkaan niin ylivoimaisia kuin olisi voinut kuvitella. Ikämiesfutiksessakin pätee vanha ikääntymissääntö, ettei ”kuntoa ja voimaa voi kovin pitkään varastoida”. Tämän muistan professori Heikkisen Einon todenneen jo vuosikymmeniä sitten korostaessaan elinikäisen liikkumisen merkitystä. Muistan myös, miten ”kuolettavasti” Eino katsoi ikätoveriani – olimme silloin vähän yli parikymppisiä, kun Eino oli reilut 40 – joka yritti olla kohtelias sanoessaan Einon suksen vielä luistavan hyvin noin iäkkääksi mieheksi. Tajusimme pian, ettei sitä olisi kannattanut sanoa… Nyt ymmärrän tietysti hyvin, että ”ikä on vain numero” (vaikka oikeastihan se on sana, heh!). Sen saattoi todentaa legendojen pelissäkin, kun kovakuntoiset seitsemänkymppiset kamppailivat tasaveroisesti vähän pyöristyneiden neli-viiskymppisten kanssa.

Pelistä voinee nostaa esiin sen, että MP pyrki tapojensa mukaisesti pelaamaan pikkunättiä peliä syötellen, kun Kissojen peli oli suoraviivaisempaa. Näin se oli neljäkymmentä vuotta sittenkin. Itse olen vanhemmiten taipunut edellä mainitun pelin kannalle ihan fyysisistäkin syistä. Pitkät syötöt vaativat kovia potkuja ja usein liian rajua juoksuvauhtiakin. Kummatkin riskitekijöitä. Henkisestikin on toki helpompaa siirrellä palloa mieheltä miehelle kuin yrittää ohittaa pelaajia pallon kanssa. Maalitilanteita syntyi harvakseltaan ja niitä järjesteli enimmäkseen Karvinen, Huhtamäki ja Gruborovics. MP johti 2-0 vielä toisen jakson puolivälissä. Se alkoi muuten hauskasti, kun Henrikssonin Jukka – Kissojen armoton maalintekijä – lähti heti aloituksesta viilettämään pallon kanssa suoraan kohti sivurajaa eikä kukaan omalla eikä vastapuolella tiennyt, mitä pitäisi tehdä. Kun mitään ei tapahtunut, niin Jukka otti toisen spurtin takaisin keskiympyrää kohti kaikkien vain jatkaessa ymmyrkäisinä seuraamistaan. Tilanne aiheutti spontaanit naurunpyrskähdykset sekä kentällä että myöhemmin jatkoilla, kun tivasimme Jukalta, että mitä sinä oikein yritit?  Sitä Jukka ei itsekään osannut sanoa. Jukan pelityyli olikin jo aikoinaan erikoinen, hän hakeutui hyviin, mutta hankaliin maalintekopaikkoihin, joista oli teknisesti vaikea tehdä maaleja. Usein hän epäonnistuikin, mutta yllättävän monesti pallo myös löysi tiensä maaliin. Mikkelin ikioma Thomas Müller?

Loppua kohti saimme mekin peliä hallintaamme, kun lopetimme turhan kiiruhtamisen avaussyötöissä ja satsasimme hyökkäyksiin, joissa oli useampi pelaaja mukana. Silvosen Putte, Tarkiaisen Hane ja minä eli PuPan ikämiespelurit jaksoimme kai vähän muita paremmin juosta, mikä näkyi tilanteina, joista parissa minuutissa tasoitimme pelin. Voittosumaankin oli aineksia tolpan ja muutaman niukan ohilaukauksen kautta. Pelitapahtumiin nähden – ja koko ottelun henkeen sopivasti – tasapeli oli kuitenkin ainut oikea lopputulos. Luulen, että suurin osa pelaajista näin ajattelikin, vaikka jokunen innokas vastapuolen pelaaja ottikin jotkut tilanteet aika vakavasti.

Legendojen kohdatessa on kuitenkin oleellista, että vanhoja muistoja kohdellaan arvokkaasti eikä pilata niitä sellaisilla uusilla muistoilla, jotka pilaisivat niitä vanhoja nostalgisoituja ja ehkä vähän kaunisteleviakin tarinoita menneistä ”kulta-ajoista”. Onnistuimme tässä mainiosti, vaikka leikkimielisen rankkarikilpailun voitimmekin lähinnä hyvien maalivahtiemme ansiosta – kenenkään laukauksia moittimatta. Seppäsen ”Iekki” (Esko), MP:n maalivahtikin nappasi oman melko onnistuneen vetoni kiinni, mikä kertoo siitä, että muiden laukaukset olivat vielä paljon parempia.  Vaittisen ”Ipe” esimerkiksi venyi ihmepelastuksiin taitavien laukausten eteen päästäkseen. Moni nuorempi voisi kadehtia 64-vuotiaan miehen otteita.

Näin siis legendat synnyttivät uusia ”legendoja” Urskin 100-vuotissynttäreillä. Voi, kunpa oisit voinut olla mukana… Matkalla oli myös aikaa miettiä vielä tarkemmin mikkeliläistä jalkapallokulttuuria pelaajien kautta. Ketkä oikeastaan ovat oikeita legendoja ja onko Mikkelissä ollut ”kulttipelaajia”?

Mikkelin kultit ja legendat

Itse arvioisin, että mikkeliläispelureista Ville Rajantie oli ja on kulttipelaaja, mutta esimerkiksi Matti, ”Lane”, Vanhanen ja Kalle Nieminen lienevät ”vain” legendoja – kummatkin ”senaattorit” sain kohdata taas kentällä. Kalle liikkui edelleen kepeästi, mutta Lane joutui vähän varomaan kipeää polveaan. Ehkä siksi en nyt nähnytkään Lanen kuuluisaa valelaukaisuharhautusta, johon nuorena poikana hairahduin, vaikka olin sen nähnyt kymmeniä kertoja Urskin lehtereiltä etukäteen, joten tiesin mitä odottaa.

Ville rikkoi rajoja varsinkin harvoilla maajoukkuereissuillaan, mutta joskus myös kentällä ottamalla tietynlaisia vapauksia pelissä eli riskejä, joista yleisö tykkäsi. Keijo, ”Veltto”, Tamminen saattoi olla hänkin kulttipelaaja, mutta itse en osaa asiaa todentaa siksi pikkuinen olin Velton vielä pelatessa. Muistan kuitenkin hänen retvakkaan olemuksensa ja räjähtävän rennosti lähtevän laukauksensa. Kummastakin kiertää vieläkin juttuja, niitä ”legendoja”. Ville ei valitettavasti päässyt peliimme, vaikka paikalla iloisena kiertelikin.

Vesa, ”Pälli”, Pulliainenkin lienee kulttiainesta, sillä niin upeasti hän pelasi jo nuorena poikasena vasemman pakin paikkaansa rinnallaan toinen nuori huippu eli Vaittisen Reijo. Kummatkin pääsivät jo varhain A-maajoukkueeseen ja Pälli oli nuorten maajoukkuetasoa myös jääkiekossa. Pälli taisi kuulua sukupolveen, joka ei vielä osannut elää menestyneen ammattipalloilijan elämää ja Reijon ”jalalla pelaaminen” ei riittänyt kv-ympyröihin, vaikka hän ilmatilan herra Suomen kamaralla olikin. Repekin oli paikalla Kissojen kopissa, vaikka ehti urallaan pelata myös MP:ssä – kipeä niska esti kuitenkin kentälle pääsyn. Velipoika Ismo loisti edelleen Kissojen maalivahtina ratkaisten osaltaan rankkarikisan hyväksemme.

Ronkaisen ”Anaa” voi myös luonnehtia kulttipelaajaksi, vaikka hän ”hävisikin” Ruotsiin uraa tekemään. A-maajoukkuekutsuja ei jostain syystä osattu lähettää Pohjanlahden toiselle puolelle, vaikka myöhempinä vuosikymmeninä meriitit Ruotsin sarjoissa on noteerattu varmaan yläkanttiinkin. Nuorten EM-hopea vuodelta 1976, kuten Pällilläkin, on kuitenkin kova sana mikkeliläisessä ja suomalaisessakin mittakaavassa. Anan taidokkuutta saimme ihailla tänäänkin, vaikka rankkari kolahtikin ristikkoon. Monen monta kertaa ”Ronkun” vaparit kaartoivat myös verkon perille. Lyskan joukkueessa sain nauttia noista kieroista syötöistä, jotka putosivat tarkasti puolustuksen taakse omalle juoksulinjalleni. Kaikki tunnistavat myös Anan iloisen virnistyksen, joka välähtää, kun kikka kentällä onnistuu. Aika usein siis.

Samassa hopeajoukkueessa oli myös hahmo, joka asenteeltaan kuuluisi itseoikeutetusti kulttikastiin eli valmentaja-pelaaja Raimo, ”Rape”, Marttinen, tuo intohimoinen futismies, jonka tunnetaso niin peleissä kuin harjoituksissakin oli italialaista luokkaa. Rapea en kentältä tavoittanut, vaikka mies Hänskin laidalla edelleen asusteleekin.

Kulttipelaajia rakastettiin, mutta kyllä heihin suhtauduttiin pikkuporvarillisessa maalaiskaupungissa hiukan oudoksuenkin. Normista poikkeamista ihailtiin, mutta sellaista käyttäytymistä myös paheksuttiin. Jostakin syystä todellisia ”tähtiä” Mikkelissä ei juuri ole syntynyt tai pelannut, vaikka hyviä pelaajia on ollut pilvin pimein. Kissoista Vuorisen ”Kepe”, Rantasen ”Randy”, Vierikon ”Rate”, Ahtiaisen ”Peppi” ja Henriksonin Jukka olivat kovaa kansallista tasoa, mutta muutamia maaotteluita enempää kukaan ei lopulta pelannut. Sen sijaan 100-vuotisjoukkueessa heidän taidonnäytteitään saatoimme ihailla – Rate voitti myös 65-vuotiaiden SM-kultaa Puotinkylän Valtissa, jossa hän käy pelaamassa piirisarjaakin Mikkelistä käsin.  Harmi, että Tolsan Arto oli niin hyvä eikä päästänyt maan toiseksi parasta liberoa maajoukkueeseen näyttämään kykyjään kv-areenoilla.

MP:n ”hopeinen sukupolvi” jo mainitun Lane Vanhasen, Ville Rajantien ja Rape Marttisen lisäksi sisälsi monen monta taidokasta pelimiestä, joista Jungmanin Rainer eli ”Junkku”, Karppisen ”Allu” ja Valjakan ”Hinttu” pelasivat ominaisine tyyleineen nytkin kentällä. Hinttu antoi minulle ensimmäisen jalkapallonikin, kun olin ehkä viiden vanha. Se oli tärkeä alkusysäys tämän pelin saloihin – vieläkin muistan, miten läksin sitä kallisarvoista palloa kuljettamaan niittyämme pitkin… Allu ja Hinttu olivat aikanaan ensimmäiset Kissoista MP:seen ”loikanneet” pelurit, joille toki annettiin anteeksi tuo aikanaan kohua herättänyt ”luokkarajan” ylitys. Myöhemminhän näitä tuli sitten enemmänkin.

MP:n Mäkelän ”Ili” (Ilkka), MP:n nykyinen valmentaja, pelasi mikkeliläisistä upeimman SM-sarja/-liigauran ja Karvisen Juha lienee liigan parhaimpia maalintekijöitä edelleen. Ili näyttäytyi Urskissa, muttei kentällä. Karvinen sen sijaan pyöritteli ja laukoi hanakasti itseään hiukan vanhempien seassa. Legendoja aivan varmasti, mutta kulttiainesta heistä ei ehkä löydy, vaikka itse en pysty asiaa arvioimaan kovin hyvin, kun en asunut Mikkelissä heidän uransa aikana. ”Jämä” Karvisen luonteessa voisi kuitenkin olla kulttipelaajan ainesta?

Mikkeli on kuitenkin kasvattanut yhden tai ehkä ainoan suomalaisen kulttipelaajan eli ”seriffi” Shefki Kuqin, joka aloitti uransa Mikkelin Kissoissa. Kosovolaisen ei varmaankaan tarvinnut tehdä mitään erikoista ollakseen erikoinen Mikkelissä 1980- ja 1990-lukujen taitteessa. Mutta myöhemmin hän toki teki mainetekoja, joiden ansiosta tuota kulttisanaa ei voi hänen yhteydessään edes välttää. Tasoltaan samalle ”levelille” pääsee myös Kissa-kasvatti Jussi Jääskeläinen, jonka maalivahtiura Englannissa ja A-maajoukkueessa on vertaansa vailla mikkeliläisestä ja suomalaisesta perspektiivistä katsottuna. Urskissahan hekin nuorena pelasivat, mutta minä en nähnyt heitä koskaan tuolla kotikentälläni. Olisi ollut hienoa nähdä heidät juhlistamassa Urskin sataa ensimmäistä vuotta. Ehkä sellainenkin ottelu järjestetään, jossa nuo upeat pelaajat ovat mukana. Pallo-Kissoillahan on 70-vuotisjuhlat vielä tänä vuonna…

Nostalgiasta tulevaisuuteen

”Ainut todellinen asia on nostalgia”, tokaisi eräs opiskelijatoverini, joka nykyään vaikuttaa professorina Jyväskylän yliopistossa. Mikkelin Urheilupuiston historia on maineikas ainakin meidän muistelijoiden mielestä. Näin tuleekin olla, sillä omia kokemuksiamme meidän tulee arvostaakin.

Mikkelin Urskissa on kuitenkin myös ”pimeä puolensa”, jonka ovat nykyjalkapalloilijat karvaasti joutuneet kokemaan. Kun mekin palasimme ”kultaiselle 70-luvulle” tai jossain määrin menestyksekkäälle 1990-luvulle, niin saatoimme samalla viestiä asenteellamme sitä ”kyllä ennen osattiin ja pärjättiin” –fiilistä, joka ei juurikaan rohkaise nykypelaajia. Aivan liian usein olen kuullut negatiivista kommentointia siltä vähälukuiselta yleisöltä, joka on viime vuosina ollut seuraamassa MP:n kakkos- tai ykkösdivarissa pelannutta joukkuetta. ”Nyt ei ne nuoret, nyt ei ne nuoret…”

Haaste käyttää historiaa positiivisena lähteenä tulevaisuutta rakennettaessa on äärimmäisen vaikea. Kun olen nyt samaan aikaan lukenut Jorma Mannisen kirjaa Harri Kirvesniemen uran alkuvaiheista, niin samalla se on avannut ovet 1970-luvun mikkeliläiseen urheilumaailmaan laajemminkin – taas kerran. Ja ihmetellä tietysti täytyy, miten oli mahdollista, että pienessä kaupungissa oli niin paljon huippuhiihtäjiä ja jalkapalloilijoita, mutta myös yleisurheilijoita sekä jokunen ampuja ja melojakin.

Muistelemalla ei auteta nykynuoria, heidän valmentajiaan ja nykyisiä seurajohtajia tai vapaaehtoisia ellei siitä historiasta osata ottaa oppia. On vaikea antaa mitään kunnollisia neuvoja mikkeliläisen jalkapallon kohottamiseksi nykytasoltaan, kun suomalaisetkin seurat joutuvat tänä päivänä tyytymään yhä useammin ulkomaan vahvistuksiin kotimaisten sijasta. ”Oman junioritoiminnan kehittäminen” kuulostaa kliseeltä, joka ei edes pidä paikkaansa. Tiettyyn rajaan ja ikään asti pelaajia voi kehittää oman seuran toimesta, mutta varsinainen ”pelaajakehitys” tapahtuu yhä useammin ”kiertolaisena”.  Pelaajan pitää lähteä etsimään haasteita kehitykselleen sopivassa ympäristössä – kakkosesta ykköseen, ykkösestä liigaan, liigasta Ruotsiin, Ruotsista Hollantiin jne. Jonkun portaan voi toki ohittaakin, mutta liian suurta hyppäystä ei saa tehdä tai se kuuluisa ”maitojuna” tuo miehen takaisin alkupisteeseen.

Mikkelin kaltaisen jaliskaupungin yhtenä vaihtoehtona onkin satsata hitaammin kehittyviin pelaajiin, jotka tarvitsevat kehittyäkseen useamman kauden esimerkiksi juuri kakkosdivarissa. Aivan liian usein Suomessa käykin niin, että reilu parikymppinen kakkosdivarin pelaaja jumittuu koko uransa ajaksi sinne aladivisiooniin eikä pääse edes kokeilemaan liigapalloilua. Mieluummin ostetaan kaudeksi halpa brassi kuin riskeerataan suomalaiseen, josta voisi kehittyä runkopelaaja liigaan – ehkä jopa ylemmäskin. Saksassakin Bundesliigapelaajien ja keskivertopelaajien erot alkavat näkyä yleensä vasta 23 ikävuoden jälkeen. ”Vardy-ilmiö” voi onnistua Englannissakin – miksei siis Suomessa?

Todennäköisesti siksi, että liigajoukkueetkin preferoivat alla parikymppisiä pelaajia, joita he ottavat mukaan liigarinkeihinsä, istuttavat 1-2 kautta penkillä ja laittavat suurimman osan ”kilometritehtaalle”. Ongelmaa ei ymmärretä, koska ajatellaan, että ”harjoittelu kehittää”. Jalkapallo vaatii myös ihmisenä kasvua eikä se tapahdu vain turvallisessa harjoitteluympäristössä, jossa juuri täysi-ikäiseksi tullut nuori kuvittelee olevansa jo aikamoinen tekijä, kun on päässyt ”liigarinkiin”. Ei niin miehiä kasvateta. Lisäksi tuo harjoittelu saattaa vain vähentää nuoren pelaajan itseluottamusta, kun ei pääse näyttämään peleissä osaamistaan. Harjoittelussahan fyysiset ja tekniset erot korostuvat, mutta peleissä niitä voi kompensoida monin eri tavoin – mm. olemalla riittävän rohkea.

Toinen ongelma liittyy edelliseen. Kun liigajoukkueet ”hamstraavat” kaikki potentiaaliset junioritähdet farmeihinsa, niin hitaammin kehittyvät pelaajat juuttuvat uraan, joista kukaan ei ole enää kiinnostunut. Edes kasvattajaseurat eivät pidä huolta vähän vanhemmista pelaajistaan, vaan yrittävät ”myydä” joka vuosikerrasta  jonkun parempaan seuraan. Sillä rahalla ostetaan sitten 1-2 vuodeksi vahvistus ulkomailta. Kotimaiset ”sarjajyrät” alkavat kadota kaikilta tasoilta. Eikä siinä mitään, että näitä pitkäaikaisia sarjapelureita näyttää tulevan nykyään ympäri maailman. Tai on se, että suomalaisen pelaajiston taso vain laskee, vaikka juniorituotanto on laajinta ja laadukkainta ikinä. Ja olosuhteet ovat maailman luokkaa.

Ymmärrän hyvin, että suomalaisen pelaajan kasvattaminen vain kansalliseen käyttöön on erittäin kallista ja riskialtistakin. Hän saattaa valita opiskelun, työn ja perheen ennemmin kuin liiga- tai divaripalloilun. Hän myös vaatinee erilaista korvausta kuin siirtotyöläinen. Kun nyt kuitenkin nähdään sekin, että junioreilla ei kohta enää ole kansallisen tason idoleita eikä juuri kansainvälisenkään tason pelureita, niin miltä se urheilijan polku oikein näyttää? Tsemppaa paikymppiseksi ja toivo ihmettä? Jotenkin tuntuu, että tämä on myös vallitseva filosofia, vaikka sitä ei kukaan ole julkilausunutkaan. Näin vain seuroissa ja liitoissa joudutaan toimimaan, kun suunnan muuttaminen vaatisi toimia, joista jotkut eivät pidä, vaikka kaikki voisivat hyötyä.

Mikkelin 1970-lukuun palatakseni. Se iso juttu ei ollut hyvissä pelaajissa ja mainioissa valmentajissa. Kuten edellä jo kuvattiin, ihan valtavan tasokkaita pelaajia ei Mikkelissä kuitenkaan ollut ja silti kaksi joukkuetta pärjäsi pitkään SM-sarjassa kohtuullisen hyvin. Valmennuksestakin voi olla montaa mieltä. Mutta se, mikä toimi, oli jalkapallokulttuuri. Jalis oli valtavan tärkeää koko yhteisölle aina kuuskytluvun lopulta seitkytluvun loppupuolelle asti. Se kannusti myös seuraihmisiä toimimaan paremmin. Vapaaehtoisia riitti. Nousu ja tuho tulivat kuitenkin siksi, että seurajohtajat eivät huomanneet kulttuurin muutosta, mikä johti sekä liialliseen optimismiin että vääränlaisiin investointeihin ja myös väärinkäytöksiin, kun sitä rahaa tuli ovista ja ikkunoista.

En osaa sanoa, mitä olisi pitänyt tehdä, kun jalkapallo ei enää kiinnostanut mikkeliläisiä samalla tavoin 1970-luvun lopulla kuin aiemmin. Sen tiedän, että kyse ei ollut vain jalkapallosta, vaan kyse oli sen ajan termein myös ideologisesta kamppailusta, joka sai sekä oikeiston että vasemmiston kannattajat kentän reunamille. Jalkapallo nähtiin isompia asioita symboloivana asiana. Kun tämä vastakkainasettelu purkautui aika nopeastikin, mikä näkyi mm. poliittisessa opiskelijaliikkeessä, niin jotain muuta olisi pitänyt löytää tilalle. Ehkä jotain paikallista ja samalla globaalia? Näin ei kuitenkaan tehty kuin silloin, kun lyötiin hynttyyt yhteen ja yritettiin FC Mikkelin alaisuudessa. Sille seuralla – ja kaikille fuusioseuroille – pitäisi kuitenkin rakentaa systemaattisesti oma kokemusmaailmansa ja historiansa, sillä muuten vanhat haavat alkavat vuotaa. Näin kai Mikkelissä kävikin.

Kovin kauas ei kuitenkaan tarvitse mennä nähdäkseen, että fuusio voi onnistua. Mikkelin jäähallille. Jukureiden onneksi MP:n ja MiPK:n jääkiekkohistoriat olivat niin mitättömät, että melkein mikä tahansa edistysaskel nähtiin positiivisena. Toisin oli jalkapallossa, jossa menestyskin saattaa tuntua siltä, että se on aiemmilta sukupolvilta pois.

Kyse ei siis ole pelkästään mikkeliläisestä ongelmasta, vaan koko Suomessa alkaa olla aika vähän kotimaisia runkopelaajia liigatasolla. Kun haetaan vain juniorihuippuja, joista voisi löytyä potentiaalia kansainvälisillä markkinoilla, jää liigapelaajien koulutus liian vähälle huomiolle. Tästä löytyykin yksi asia, josta voi ottaa oppia 1970-luvulta. Mikkelin Pallo-Kissat oli erinomainen alasarjapelaajien kouluttaja. Vaittisen Ismo ja Reijo sekä Oikarisen Kari löydettiin Suonenjoen Pallosta, Randy Rantanen muistaakseni Äänekosken Huimasta. Vierikon Rate ja Rajaniemen Hannu tulivat Seinäjoelta, Seppäsen Matti Valkeakoskelta. Kaikista tuli pitkäaikaisia ja kovatasoisia liigapelaajia. Ainut ”virhe” Pöyryn Jussille tuli, kun hän ei huolinut Turusen ”Hodoa” joukkueeseen, vaikka savonlinnalainen Hannu itseään Kissoihin tarjosikin. Hodosta tuli sittemmin Kopareissa monenkymmenen A-maaottelun pelaaja.

Nyt tilanne on päinvastainen eli MP ja Kissat ovat itse pelaajien kasvattajia. MP tekeekin nyt yhteistyötä FC Lahden kanssa antaessaan nuorille mahdollisuuden kehittyä liigatasolle kakkosdivarissa. Jasse Tuomisen kohdalla tuo yhteistyö on toiminutkin erinomaisesti, monen muun kohdalla ei niin hyvin. Kannattaakin miettiä, mikä paikka mikkeliläisillä seuroilla on tässä kokonaisuudessa. Olisiko kuitenkin otettava Jukureista mallia eli pitäisikö pyrkiä ykkösdivarin kestomenestyjäksi ilman turhia liigahaaveita? Ykkösdivarijoukkue on kuitenkin eri asia kuin kakkosdivarijoukkue. Jos Mikkeli saisi rakennettua seuran, joka myös taloudellisesti pärjää ykkösessä, niin askel liigaankaan ei ole kovin suuri, kuten olemme nähneet niin monen seuran kohdalla.

Jalkapalloihmiset eivät mielellään ota oppia lätkämiehiltä. Jonkin verran jääkiekkomiehiä ja –naisia tuntevana voin kyllä valitettavasti sanoa, että he lyövät futismiehet kyllä laudalta. Ei tarvitse viitata kuin tämän vuoden alkuun ja juniorimaajoukkueisiin, niiden peliin ja pelaajiin. Ero on valtava jalkapalloon nähden. Ja se ero tehdään joka päivä suuremmaksi ellemme me futisihmiset ryhdistäydy niin paikallisella kuin valtakunnallisellakin tasolla. Jalkapalloon on nyt rakennettu vertailukelpoiset olosuhteet jääkiekonkin kanssa. Harjoitusolosuhteet ovat aivan samanlaiset kuin vaikkapa Islannissa. Valmennusosaaminen on kuitenkin jääkiekossa aivan toisella tasolla, mutta myös urheilijan polku on jalkapallossa aivan retuperällä. Jalkapallomaailmassa on tapahtunut valtavia muutoksia, joihin pitäisi reagoida nopeasti. Tämä ei ole vain suomalaisen jalkapallon haaste, mutta Suomessa on uinuttu liian kauan Litmasen ja kumppaneiden loisteessa.

Nostalgiaottelut ovat kivoja, mutta voisiko meistä itse kukin tehdä aidosti jotakin vaikkapa mikkeliläisen jalkapallon hyväksi? Ei kai ole kenenkään etu, että joskus tulevaisuudessa Urskissa järjestetään legendaottelu, jossa muistellaan tätä käytyä legendaottelua? Näinhän käy, jos uusia legendoja ei Mikkelissä synny ja kasva. Vaikutusvaltaisiin asemiin edenneet nykyiset legendat voisivat omalta osaltaan tehdä osansa – joillekin riittänee se, ettei suhtaudu negatiivisesti nykypeliin ja –pelaajiin, vaan kannustaa aina tilaisuuden tullen. Kritiikkiä meistä jokainen on jo varmaan ehtinyt esittää niin paljon, että sen vaikutus on jo koettu ja kehnoksi havaittu. Aktiivisuutta täytyy tietysti odottaa myös nykytoimijoilta. Ei tukea saa ellei tukea pyydä. Nyt olisi hyvä hetki käyttää tilaisuutta hyväkseen, kun me vanhat hykertelemme vielä legendaottelun jälkihöyryissä…

Aiheeseen liittyviä juttuja

Tiihonen A. 2016. Missä on Suomen Leicester – mitä liigapalloilukartasta voi lukea? (https://www.miksiliikun.fi/2016/06/06/missa-on-suomen-leicester-mita-liigapalloilukartasta-voi-lukea/).   Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 6.6.2016.

Tiihonen A. 2015. Jalkapallo valossa, varjossa ja kimmaltavassa kauneudessa – näkökulmia vuoden 2015 futikseen. (https://www.miksiliikun.fi/2015/10/28/jalkapallo-valossa-varjossa-ja-kimmaltavassa-kauneudessa-nakokulmia-vuoden-2015-futikseen/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 28.10.2015.

Tiihonen A. 2015. Huuhkajien päävalmentajaksi.  (https://www.miksiliikun.fi/2015/08/03/huuhkajien-paavalmentajaksi/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 3.8. 2015.

Tiihonen  A. 2014. Mitä opittavaa futiksen MMM-kisoista 2014? (https://www.miksiliikun.fi/2014/08/18/mita-opittavaa-futiksen-mmm-kisoista-2014/. Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 18.8.2014.

Tiihonen A. 2012. EM-kisat 2012 – jalkapallosta kokemuksellisesti ja sosiologisesti 4. Blogi sivulla (https://www.miksiliikun.fi/2012/07/08/em-kisat-2012-jalkapallosta-kokemuksellisesti-ja-sosiologisesti-4/) 8.7.2012.