Jalkapallon MM-kisat keräävät yhteen koko jalkapalloilevan maailman. Sen eri kansakuntien parhaimmat potkijat ja kikkailijat. Normaalisti näemme nämä maailman tähdet muukalaislegiooniksi muuttuneiden seurajoukkueiden paidoissa. Itseäni lämmittää nykyjalkapallossa erityisesti se ystävyys ja toveruus, joka pelaajia yhdistää. Vastakkain asettuvien pelaajien ystävälliset tervehdykset ennen peliä tuntuvat antavan vihjeen, että tässä tullaan nyt yhdessä hyvien kavereiden kanssa tekemään jotakin erityislaatuista. Pelin jälkeiset rehdit onnittelut voitosta ja varsinkin lämpimät lohdutuksen osoitukset saavat minut melkein itkemään. On se vaan hienoa tuo jalkapallo!
Seurajoukkuetasolla kaveruuksien taustalla on usein samassa seurassa vietettyjä vuosia, sama maajoukkue tai muu yhteys – yhteisiä pelejä vastakkaisilla puolilla tai sama sponsori. MM- ja EM-kisoissa ollaan kansallisten joukkueiden edustajina ja silti tuntuu, että jalkapallo yhdistää pelaajia toisiinsa. ”Vihollisista” perinteisessä mielessä ei voi puhua, vaikka monilla maajoukkueilla onkin niitä ”rakkaita vihollisiaan”.
Tämä pelaajien yhteisöllisyys on mielestäni globalisaation parhaimpia puolia. Kaikki maailman jalkapallotyöläiset ovat yhdistyneet, vaikka muilla elämänaloilla elettäisiin uutta feodalismia. No, ehkä jalkapallomaailmakaan ei ole ihan noin ihanteellinen respect-kampanjoista huolimatta. Vilkaistaanpa ensin miltä näyttää monikulttuurisuus suomalaisessa jalkapallossa.
FC Lahti Akatemia pelasi 9.6.2014 Atlantis FC:tä vastaan Pallokentällä 2-divarin itälohkon ottelussa. Atlantiksen avauskokoonpanossa oli seitsemän nimen perusteella ulkomaalaistaustaista pelaajaa (en tiedä, ovatko kaikki maahanmuuttajia. Osa on voinut asua maassa jo kauan ja jotkut voivat olla täällä vain pelaamassa). Atlantis on vielä poikkeus Suomessa, mutta hyvin monessa 1-3-divarijoukkueessa on nykyään puolenkymmentä ulkomaalaistaustaista pelaajaa.
Osa on brasseja, kuten Mikkelin Palloilijoissa, tai nigerialaisia, kuten joku aika sitten Kemin Kingseissä – nyt siellä on englantilaisia ja jenkkejä englantilaisen valmentajan kontaktien ansiosta. Mutta aika iso osa on jo Suomessa kasvaneita Balkanilta, Venäjältä ja Afrikan eri maista kotoisin olevia nuoria. Oletan, että heidän osuutensa ylittää tilastollisesti reippaahkosti heidän väestöosuutensa. Muut palloilulajit tulevat kaukana perässä tässä suhteessa.
Hannu, Rautavuori, Tihinen on toiminut Palloliiton pelaajakehityspäällikkönä vuoden 2014 alusta lähtien. Aika haastava tehtävä kenelle tahansa. Hesarin haastattelussa (1.6.2014, Tapio Keskitalo) Tihi nosti esiin kaksi teemaa: koulun ja seurojen (opiskelun ja urheilun) välisen yhteistyön sekä maahanmuuttajien hyödyntämisen suomalaisessa futiksessa. Vuodet Belgiassa avasivat Tihisen silmät aivan samoin kuin niiden, jotka ovat seuranneet kansainvälistä jalkapalloa ja nuorten, monikulttuuristen belgialaisten esiinmarssia suurten joukkueiden avauskokoonpanoissa.
Eden Hazard, Vincent Kompany, Marouane Fellaini, Romelu Lukaku, Christian Benteke, Thomas Vermaelen, Axel Witsel, Steven Defour, Kevin De Bruyne, Mousa Dembélé, Dries Mertens, Jan Vertonghen, Simon Mignolet ja Thibaut Courtois eli Chelsea, ManCity ja ManU, Everton, Liverpool, Atletico Madrid jne. löytyvät listalta ja tässä eivät ole vielä läheskään kaikki Belgian tähdet. Ei ihme, että Tihinen innostuu, sillä tämä muutos on tapahtunut todella nopeasti. Olisiko se mahdollista Suomessakin, on olennainen kysymys. Tuon tässä esiin muutamia näkökulmia tähän tärkeään ja aika haastavaan asiaan.
Lähtökohtahan Suomessa on ollut, että Suomen A-maajoukkueessa on vuosien saatossa pelannut vain jonkin verran maahanmuuttajataustaisia pelaajia. Veljekset Aleksei Jeremenko jr. ja Roman, Shefki ja Njazi Kuqi, samoin Perparim ja Mehmet Hetemaj, Lukas Hradecky, Berat Sadik… Liigassa pelanneita on jo runsaammin. Pikkuhuuhkajista seitsemän 28:sta tuntuu olevan nimeltään vierasperäisiä. Vertailu Belgiaan ei ole reilu – suurin osa heidän ”maahanmuuttajistaan” lienee jo usean sukupolven perua. Ja onhan Belgia ollut siirtomaaisäntäkin. Selvää kuitenkin on, että Suomessakin maahanmuuttajataustaisten pelaajien määrä on lisääntynyt niin junioreissa, aladivareissa, liigassa kuin maajoukkueissakin.
Mutta olennainen kysymys on: mitä hyötyä maahanmuuttajien hyödyntämisestä oikeastaan on? Belgian ja Algerian MM-ottelussa nähtiin sellainenkin ilmiö, että toinen joukkue oli täynnä maahanmuuttajia ja toinen maastamuuttajia. Algerian joukkueessa oli nimittäin selostajan kertoman mukaan 16 Ranskassa asuvaa ja pelaavaa miestä – osa varmaan siellä syntyneitäkin. Algerialaistaustaiset Zidane, Nasri ja kumppanit valitsivat Ranskan maajoukkueen, nämä nuoremmat vanhempiensa kotimaan Algerian. Jotkut Suomessakin kasvaneet maahanmuuttajajalkapalloilijat valitsevat vanhempiensa kotimaan maajoukkueekseen. Kyse onkin ”urasuunnittelusta” ainakin silloin, kun nuoren pelaajan perässä on seitsemän eri maajoukkuetta, kuten Belgian joukkueen Adnan Januzajn kohdalla.
Suomi voisi olla Algerian kaltainen maajoukkue, johon nuoren pelaajan kannattaisi satsata globaaleilla markkinoilla päästäkseen kansainvälisille areenoille. Nuoria brasseja ja afrikkalaisia on Suomessakin vain pelaamassa. Siinä olisi ainakin potentiaalia jo täällä vakituisesti asuvien lisäksi. Mutta olisiko tuollainen ulkomaalaisten pelaajien hyödyntäminen jo epäeettistä? Ehkä siitäkin pitäisi keskustella. Varmaan ”Rautahannu” kuitenkin tarkoitti täällä asuvien ”oikeiden” maahanmuuttajien parempaa tukemista, jotta he pääsisivät eteenpäin urallaan. Haastattelusta ei selvinnyt, mitkä ovat ne esteet, joita nämä pelaajat kohtaavat, mutta todennäköisesti niitä on.
Zlatan Ibrahimovic ja Shefki Kuqi ovatkin kertoneet, miten pohjoismaisen keskiluokkaisen kulttuurin ymmärtämättömyys heitä kohtaan on ollut sekä jonkinlainen este että erittäin suuri motiivi omalle uralle. Zlatania juniorijoukkueen ruotsalaisvanhempien hänen erottamistaan vaatinut kirje jaksoi ja jaksanee edelleenkin motivoida. Hän halusi näyttää noille ymmärtämättömille ja suvaitsemattomille svenskeille, mistä hän on tehty. Kuqin kokemat vaikeudet eivät ehkä menneet yhtä pitkälle, mutta vaikuttava tekijä sekin on ollut.
”Riittävän” suuret vastoinkäymiset eivät ole tuntemattomia suomalaisenkaan huippu-urheilun historiassa ja tarinoissa. Näyttämisen halu ja lähtökohtaisesti parempien voittaminen on urheilukentillä erityisen hieno asia – ”rakkaat vihollisemme” Ruotsi ja Venäjä ovat tästä hyviä esimerkkejä. Jokainen meistä varmaan tuntee suurinta tyydytystä siitä, kun voittaa etukäteen paremman joukkueen.
Zlatanin ja Shefkin onnistumistarinoiden lisäksi löytyy varmasti liikaa sellaisia, joissa maahanmuuttajien lapsi, nuori, tyttö tai poika ei ole ollut yhtä vahva. Olettaisin, että Suomessa jalkapallon pikkujunioreissa ei ole kovin suurta ongelmaa maahanmuuttajillekaan, mutta sitten kun harjoittelu ammattimaistuu, niin ongelmaksi voi muodostua myös raha. Toinen ongelma voi olla se, että murrosiässä maahanmuuttajat voivat tarvita myös muunlaista tukea kyetäkseen harjoittelemaan suomalaisella rationaalisella mentaliteetilla. Jos valmentaja ei tätä ymmärrä, niin leikkimielisyys tai vain erilainen suhtautumistapa voi muodostua uran esteeksi.
Mainittakoon, että aivan liian moni suomalainen nuori menettää motivaationsa hiukan myöhemmin, koska opiskelu ja keskiluokkaisen elämän muut mahdollisuudet vievät voiton rankalta harjoittelulta. Järjestelmän kannalta onkin hankalaa, jos laadukkaaseen valmennukseen valikoidut lopettavat ja ei-urheilullisista syistä valikoimattomat menettävät mahdollisuuden kehittyä. Pelaajien kehittämisen kannalta ratkaiseva kehitysvaihe menetetään ikään kuin kaksi kertaa, jos tätä katsotaan järjestelmän näkökulmasta.
Suuria menettäjiä ovat myös maahanmuuttajanuoret, jotka ovat voineet menettää mahdollisuutensa kehittyä huipuiksi, vaikka fyysiset, taidolliset ja motiiviominaisuudet olisivat olleet kohdallaan. Kahtiajakautuvassa Suomessa suomalaistaustaiset taas voivat olla ylpeitä sekä juniorimenestyksestään että mahdollisesta hyvästä työurastaan. He ovat ikään kuin pitäneet että syöneet ”kakkunsa”, jonka yhteiskunta on heille tarjonnut. Huippu-urheilun ”kaksoisura-ajattelu” ei tosin toteudu heidänkään kohdallaan.
Artikkelissani (Tiihonen 2011, ) toteankin mm: ”Perheiden merkityksen lisääntyminen ei näykään vain siinä, että heiltä odotetaan taloudellisia satsauksia lasten ja nuorten urheiluun. Vielä enemmän vaikutus kohdistuu tähän urheilun merkityksellisyyteen. Tuon esille kuitenkin yhden paradoksin, joka lienee tyypillinen suomalaiselle urheilukulttuurille ja erityisesti jalkapallokulttuurille. Keskiluokkaisten, suorituskeskeisten perheiden vesat tuntuvat pärjäävän hyvin tässä juniorimaailmassa, kun taas maahanmuuttajien, perinteisen työväenluokan tai syrjäytymisvaarassa olevien perheiden lapset ovat juniori-iässä yhä tiukemmalla siitä syystä, etteivät heidän vanhempansa eri syistä kykene samanlaisiin satsauksiin kuin keskiluokan perheet.”
Katse täytyykin kohdistaa valintaprosessiin eli valitaanko siinä nuorisomaajoukkueisiin ja muihin valmennusryhmiin sosiaalisesti ja kognitiivisesti kypsiä pelaajia ajatellen normina suomalaista ideaalia ja keskiluokkaista kulttuuria? Entä jos mallina olisikin Zlatan, Sefki tai vaikkapa Aleksei Jeremenko? Olisiko ”hyvän nuoren pelaajan” malli samanlainen? Tämä muuten koskee koko koulutusjärjestelmäämme, josta tippuvat herkimmin yliaktiiviset pojat, joita tietokorostunut peruskoulu hylkii. Mutta tehdään asia vielä vaikeammaksi: esimerkiksi Hollannissa voidaan käyttää tätä keskiluokkaista valintaperustetta, koska siellä futarin tulevaisuus on hyvä suhteessa suomalaiseen todellisuuteen, joten keskiluokan pojat eivät lopeta pelaamista parikymppisenä ja ehkä siellä myös maahanmuuttajien kotoutuminen on pidemmällä ja erilaisuutta suvaitaan paremmin.
Pelaajan näkökulmasta kysymys on myös siitä, minkälaiseksi oma elämä 20-30 –vuotiaana Suomessa nähdään ja voidaanko se jalkapallon avulla saavuttaa? Vastaus lienee lähellä sitä, minkä sain vajaa 10 vuotta sitten kerätessäni erään liigajoukkueen pelaajien ajatuksia tulevasta elämästään. He odottivat aika turvattua, tasa-arvoista ja monin tavoin ”onnistunutta” (perhe)elämää, joten yksi kolmasosa haaveili huippuammattilaisen urasta, toinen kolmasosa ammattilaisuudesta esimerkiksi Ruotsissa, kun loput sinnittelivät Suomessa puoliammattilaisena tai tekivät jotain muuta (Tiihonen 2007Microsoft Word – JPKIRJA2007). Vaikka en ole tehnytkään aineistoni seurantaa, niin helposti voi sanoa, ettei koko Suomesta ole tuona aikana noussut yhtään todellista huippuseurassa pelaavaa ammattilaista. Suurin osa on joutunut tyytymään suomalaiseen uraan suomalaisine mahdollisuuksineen.
Tämä ristiriita on muuten aivan yleinen nuorten keskuudessa muutenkin, sillä elämälle ja esimerkiksi aineelliselle elintasolle asetetaan nykyään aika kovia standardeja nuoresta asti. (Vehkalahti & Suurpää 2014). Voikin aika painokkaasti sanoa, että suomalaisen huippu-urheilun yleinen haaste on se, miten tämä ristiriita todellisuuden ja toiveiden tai odotusten välillä onnistutaan ratkaisemaan. Omalle ikäpolvelleni tyypillinen ajatus elintason ja sosiaalisen nousun asteittaisuudesta olisi saatava istutettua myös nykynuorisoon, koska ”ei yhteiskunta niin toimi”, että materiaa ja menestystä saa ilman työtä. Urheilijan uran valinnut voi tosin ajatella, että sitä ei saa kovalla työlläkään.
Saattaa olla jo inhorealismiakin ajatella, että maahanmuuttajanuoret ovat tässä suhteessa mahdollisessa etulyöntiasemassa, koska heillä ei ehkä ole niin suuria aineellisia odotuksia kuin on suomalaisilla, jotka ovat syntymäkodeissaan tottuneet korkeaan elintasoon. Urheilun historia ja nykyisyys kuitenkin puoltavat tätä ajatusta. Jalkapallossa ammattilaisuus aukaisi Englannin työväenluokalle mahdollisuudet nousta lajissa huipulle, vaikka yläluokkainen eliitti halusi suojella lajia aivan samoin kuin se suojeli olympiaurheilua amatööri-ihanteillaan.
Paavo Nurmen tuomitseminen ammattilaiseksi lienee tunnetuin esimerkki siitä, miten Suomen köyhä kansa kiersi amatöörisääntöjä päästäkseen urheilemaan ”samoilla ehdoilla” kuin rikkaampien maiden yläluokka. Kenialaiset ja etiopialaiset juoksijat ovat varmaan fyysisestkin lahjakkaampia kuin monet muut, mutta kyllä urheilu on heille erittäin houkutteleva vaihtoehto muutenkin. Sama koskee tietysti brasilialaisia, afrikkalaisia ja eteläamerikkalaisia jalkapalloilijoita. Ja myös länsimaisten joukkueiden maahanmuuttajia.
En tarkoita sitä, että maahanmuuttajiin tulisi satsata vain sen vuoksi, että heillä eivät odotukset elämältä ja sen materiaaliselta puolelta ole yhtä korkealla kuin suomalaisilla. Enkä tietenkään kehota syrjimään ” tavallisia suomalaisia”, mutta ottaisin keskusteltavaksi jalkapalloilun merkityksellisyyden kaikkien nuorten pelaajien kohdalla. Jokaista voi tukea hänen tarvitsemallaan tavalla: suomalaisnuorelle tulisi korostaa jalkapallon kulttuurista merkitystä, kun maahanmuuttajanuoren mahdollisuuksia harjoitella ja päästä urallaan eteenpäin tulisi tukea.
Molemmat tarvitsevat tukea opiskelun ja/tai työssäkäynnin yhdistämiseen urheilemisen kanssa. Perheet ja läheiset olisi saatava mukaan, mutta mentorointia/tutorointia, vertaistukea ja sosiaalisen median mahdollisuuksia tulisi käyttää nykyistä paljon paremmin hyväksi. (liitteenä pari artikkelia, joissa perheiden ja initiaatioissa tukemisen merkitystä avataan6URHSANKARI, 8ISÄNKULLAT).
Jos jalkapallo koetaan merkitykselliseksi ja jos erilaiset uraratkaisut tulevat pelaajille tutuiksi, niin uskallus heittäytyä jalkapalloilijan uralle kasvavat. Eihän meillä olisi varaa tuhlata yhtään potentiaalista huippupelaajaa sen vuoksi, ettemme ole tukeneet heitä tarpeeksi mm. edellä mainituilla tavoilla.
—
MM-kisojen ensimmäinen kierros on nyt nähty. Paras peli ekalla kierroksella oli joko Englanti-Italia (1-2), Hollanti-Espanja (5-1) tai Argentiina-Bosnia-Hertsegovina (2-1). Toisen kierroksen Brasilia-Meksiko (0-0) ja Espanja-Chile (0-2) olivat mielestäni noitakin parempia. Toisella kierroksella yleensä nähdäänkin hyviä matseja, koska osan on melkein pakko voittaa, osa voi yrittää riskillä yllätystä etukäteen parempaa vastaan ja ensimmäisen kierroksen voittajakaan ei voi vielä varmistella.
Toisen kierroksen jälkeen olemme paljon viisaampia ja tiedämme muutakin kuin sen, että Espanja – ja samalla Espanjan pelitapa – menetti hegemonisen asemansa. Kuningas on kuollut – eläköön kuningas! Espanja ja FC Barcelona nimittäin loi valtavan edistysaskeleen jalkapallon taktiseen ajatteluun ja varsinkin sen toteutukseen.
Suomessakin minulla riittää jännittämistä. FC Lahti Akatemia on voittanut kaksi, pelannut kaksi tasapeliä ja hävinnyt yhden pelin Jensin tultua mukaan joukkueeseen. Kauden ensimmäinen maalikin näki päivänvalon ottelussa FC Myllypuroa vastaan. Otteluraportissa osumaa kuvattiin näin: ”Jens Tanskanen paukautti kauden avausosumansa nätillä volleylla…”
Eilinen ottelu sarjakärki Mikkelin Palloilijoita vastaan oli hiukan lievennetty versio Brasilia – Meksiko –ottelusta. MP:llä oli ensimmäisellä puoliajalla hyviä tekopaikkoja, mutta viimeistään maalivahti Meronen torjui lähentelyt. Toisella jaksolla Akatemia sai aikaan hyviä hyökkäyksiä ja pysäytti aktiivisella puolustamisella mikkeliläisten yritykset jo keskikentällä. Tasapeli oli kummallekin reilu tulos, vaikka Jens tekikin nätin maalin, joka videoklippini perusteella ei ollut paitsio, vaikka sellaiseksi liputettiin.
Paitsioiden liputtamisessa näyttää olevan sääntö, että mitä korkeammalla tasolla pelataan, sitä vähemmän liputetaan fifty-sixty -tilanteita. Tämä johtuu luonnollisesti siitä, että linjatuomarit ovat parempia eivätkä hämäänny siitä, että pelaaja pääsee yksin läpi tai on siirtynyt paitsioasemaan syötön antamisen jälkeen. Pelaajat ja tilanteet ovat myös nopeampia, joten paitsioitakin jää liputtamatta. Psyykkisesti on varmaan helpompaa liputtaa herkemmin kuin jättää liputtamatta. Se on sääli ja sitä paitsi saattaa vaikuttaa pelaajiin huonolla tavalla. Suomalaiset hyökkääjät eivät roiku lähellekään niin aggressiivisesti paitsiolinjalla kuin maailman huiput. Linjan taakse olisi kuitenkin uskallettava yrittää vaikka riskillä. Sen voisivat suomalaiset oppia maailman huipuilta näin aluksi.
Oma pelaamiseni on ollut tauolla. Piti keskittyä tanssiesityksiin, joita Quut-ryhmämme kanssa saimme esittää kansainvälisen naisliikuntakongressin (IWG) loppugaalassa (tämä esitys tosin viime kesältä: https://www.facebook.com/video/video.php?v=616304858399324). Epämääräinen kipu polvessa on myös estänyt rajummat liikehdinnät. Kyse lienee lihasjäykkyyksistä reiden takaosassa, jotka sitten säteilevät polveen sen joutuessa väärään asentoon. Toivossa eletään vielä senkin suhteen, että palloa vielä potkittaisiin tänä kesänä…
Aiempia kirjoituksia aiheesta:
https://www.miksiliikun.fi/2014/06/03/jalkapallon-mmm-2014-alkupotku/
https://www.miksiliikun.fi/2014/06/12/mmm-2014-pelit-alkakoon-ja-yllatyksia-nahtakoon/
Lähteitä:
Tiihonen, Arto (2012) Futiskokemusten merkityksestä. FC Reipas seuralehti 2012, 11. (http://portfolio-web.ess.fi/www/FCReipas/2012Seuralehti/index.html)
Tiihonen Arto (2011) Mitä ”väliä” urheilemisella oikein on? – 11-15 –vuotiaat huippu-urheilun näkökulmasta. Teoksessa Salasuo M & Kangaspunta M (toim.): Hampaat irvessä.Painavia sanoja 11-15 –vuotiaiden kilpaurheilusta. Nuorisotutkimusverkosto/Nuoristotutkimusseura, verkkojulkaisuja 39, 2011, 25-31. (http://www.nuorisotutkimusseura.fi/julkaisuja/hampaatirvessa.pdf)
Tiihonen, Arto (2007) Miehisyysvalinnat jalkapalloilijan elämässä. Teoksessa Itkonen H. & Nevala A. Kuningaspelin kentät – Jalkapalloilu paikallisena ja globaalina ilmiönä. Helsinki. Gaudeamus 2007, 210-225.
Tiihonen, Arto (1996) Urheilevat isä(n)kullat. Teoksessa Laiho, Marianna & Ruoho, Iiris (toim.): Naisen naamio, miehen maski. Sukupuoli journalistisessa kuvassa. KSL.
Tiihonen, Arto (1993) Urheilijaksi, sankariksi, mieheksi? Urheilun initiaatiot ja mieheksi kasvamisen erilaiset kontekstit. Nuorisotutkimus 4/1993.
Vehkalahti, Kaisa & Suurpää, Leena (2014, toim) Nuoruuden sukupolvet. Monitieteisiä näkökulmia nuoruuteen eilen ja tänään. Nuorisotutkimusverkosto/Nuorisotutkimusseura. Julkaisuja 152.